Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Ystäväbänksit satuttavat

Teksti:
Laura Honkasalo

Mennään kahville heti, kun nää mun kiireet helpottavat”, ystäväni kirjoittaa. Yhtäkkiä tajuan, että olen saanut samanlaisia viestejä jo vuosia. Hänellä ei koskaan ole aikaa. Samoihin aikoihin ystäväni löytää aikuisbestiksen, naisen jonka kanssa hän viettää loputtomasti aikaa. Ystäväni Facebook-seinä täyttyy riemukkaista kaveriselfieistä, bestiksen kanssa on aina hullunhauskaa, vaatemakukin on sama, voi että onkin upeaa löytää aikuisena oma paras kaveri! Naiset yökyläilevät toistensa luona, vaikka ovat perheenäitejä. Skumppaa pyjamassa, iiks!

Kuvien katsominen herättää minussa lapsellista alakuloa. Miksi minä en kelvannut? Tajuan, että olen ollut aina se, joka ottaa yhteyttä. Jos olen ajatellut, että nyt en laita viestiä, vaan odotan, että ystäväni ottaa yhteyttä, hänestä ei kuulu mitään. Miksi en ole huomannut sitä aiemmin?

Bestishehkutus ahdistaa, joten lakkaan seuraamasta ystävän päivityksiä, enkä enää kommentoi mihinkään mitään. Hän ei edes huomaa.

Tunnen syvää häpeää. Miksi olen ruikuttanut vuosia, että voitaisiinko tavata? Olen käyttäytynyt kuin teini, joka on yksipuolisen ihastunut ja elättelee loputtomiin toivoa, että joskus vielä toinen huomaa, miten ihana hän on. Yksipuolisella platonisella ystävyydellä on paljon yhteistä yksipuolisen rakastumisen kanssa. Sitä odottelee, että toinen innostuisi ja kuvittelee huomaamattaan, miten ihanaa yhteinen elämä voisi olla. Kohta se tajuaa, ja sitten me ollaan yhdessä.

Bestikset osallistuvat opintomatkalle, jolla on hurjan hauskaa ja kuohuviini virtaa. Märehdin kotona teekupin ääressä, että olenko edes aikuinen, kun joudun tällaiseen tilanteeseen. Aikuisillahan on tasapainoisia, tasavertaisia ystävyyssuhteita, pikkutytöt sen sijaan treenaavat seurustelua varten kiihkeiden ystävyyssuhteiden avulla. Toisaalta, eivätkö pyjamabileetkin kuulu alakouluikään (tosin ilman skumppaa)?

Nyky-yhteiskunnassa tiiviit suvut ovat harvinaisia, eikä lapsuudenperheenkään kanssa olla välttämättä läheisiä. Sukulaisten tilalle ovat tulleet ystävät ja ystäväperheet. Mediassa luodaan aikuisten ystävyyssuhteista siirappista kuvaa. Blogeissa isot, kiinteät ystäväporukat kerääntyvät pihajuhliin, jopa joulu vietetään ystäväperheen kesken coolissa kämpässä Katajanokalla.

Ystävähehkutuksen huippua lienee ollut Sinkkuelämää-sarja. Sarjassa neljän naisen ystäväporukka on toistensa tukena niin rintasyövässä kuin synnytyksessä. Naisilla tuntuu olevan enemmän aikaa toisilleen kuin useimmilla aviopareilla.

Sarjoissa ja leffoissa ystävyyssuhteet kestävät taaperoajoista vanhuuteen. Ystäväeroja ja muita kriisejä harvemmin käsitellään, puhumattakaan siitä, ettei lähiystäviä tai ystäväperhettä ole lainkaan.

Sattumalta päädyn istumaan iltaa seurueeseen, jossa tunnetaan ystäväni ja hänen uusi paras kaverinsa. Pari naista on ollut bestiksien kanssa samalla opintomatkalla: nämä kuulemma käyttäytyivät kuin teinit, niin että muita nolotti. He rehvastelivat kielitaidollaan, ottivat kaveriselfieitä ja kikattivat omille jutuilleen.

Olen kiusaantunut: kirjeenvaihdossa olen saanut ystävästäni aivan erilaisen kuvan. Samalla olo on huojentunut. Ehkä en menettänytkään mitään.

Kun päästään illan toiseen viinibaariin, minulle ennestään tuntematon viisikymppinen nainen rupeaa kertomaan omaa tarinaansa: hän oli parhaita ystäviä nuoremman kollegan kanssa, opasti tätä alalle ja piti huolta, kunnes ystävä yhtäkkiä ilmoitti, ettei tarvitse ystävyyttä enää.

”Ystäväbänksit”, sanoo toinen viisikymppinen nainen seurueessa ja muut nyökyttelevät.

Tajuan, että ystävyyssuhteiden draama ei kuulukaan vain teini-ikään. Ystävyyssuhteiden taustalla on ääneen lausumattomia asioita: hyötyodotuksia, hierarkioita ja ehkäpä kunkin omia lapsuudenkokemuksia. Ystäväbänksien uhriksi joutuneella naisella nousevat edelleen kyyneleet silmiin.

On itsestään selvää, että parisuhteisiin kuuluu kriisejä ja kiemuroita. Miksi ystävyyssuhteet olisivat sen yksinkertaisempia – aikuisenakaan?

Laura Honkasalo

Laura Honkasalo on kirjailija, joka harrastaa historiaa ja ompelua.

Anna Lauralle palautetta: laura.l.honkasalo@gmail.com

Lauran aiemmat kolumnit löydät täältä

X