Laura Honkasalon kolumni: Ystäväbänksit satuttavat
Mennään kahville heti, kun nää mun kiireet helpottavat”, ystäväni kirjoittaa. Yhtäkkiä tajuan, että olen saanut samanlaisia viestejä jo vuosia. Hänellä ei koskaan ole aikaa. Samoihin aikoihin ystäväni löytää aikuisbestiksen, naisen jonka kanssa hän viettää loputtomasti aikaa. Ystäväni Facebook-seinä täyttyy riemukkaista kaveriselfieistä, bestiksen kanssa on aina hullunhauskaa, vaatemakukin on sama, voi että onkin upeaa löytää aikuisena oma paras kaveri! Naiset yökyläilevät toistensa luona, vaikka ovat perheenäitejä. Skumppaa pyjamassa, iiks!
Kuvien katsominen herättää minussa lapsellista alakuloa. Miksi minä en kelvannut? Tajuan, että olen ollut aina se, joka ottaa yhteyttä. Jos olen ajatellut, että nyt en laita viestiä, vaan odotan, että ystäväni ottaa yhteyttä, hänestä ei kuulu mitään. Miksi en ole huomannut sitä aiemmin?
Bestishehkutus ahdistaa, joten lakkaan seuraamasta ystävän päivityksiä, enkä enää kommentoi mihinkään mitään. Hän ei edes huomaa.
Tunnen syvää häpeää. Miksi olen ruikuttanut vuosia, että voitaisiinko tavata? Olen käyttäytynyt kuin teini, joka on yksipuolisen ihastunut ja elättelee loputtomiin toivoa, että joskus vielä toinen huomaa, miten ihana hän on. Yksipuolisella platonisella ystävyydellä on paljon yhteistä yksipuolisen rakastumisen kanssa. Sitä odottelee, että toinen innostuisi ja kuvittelee huomaamattaan, miten ihanaa yhteinen elämä voisi olla. Kohta se tajuaa, ja sitten me ollaan yhdessä.
Bestikset osallistuvat opintomatkalle, jolla on hurjan hauskaa ja kuohuviini virtaa. Märehdin kotona teekupin ääressä, että olenko edes aikuinen, kun joudun tällaiseen tilanteeseen. Aikuisillahan on tasapainoisia, tasavertaisia ystävyyssuhteita, pikkutytöt sen sijaan treenaavat seurustelua varten kiihkeiden ystävyyssuhteiden avulla. Toisaalta, eivätkö pyjamabileetkin kuulu alakouluikään (tosin ilman skumppaa)?
Nyky-yhteiskunnassa tiiviit suvut ovat harvinaisia, eikä lapsuudenperheenkään kanssa olla välttämättä läheisiä. Sukulaisten tilalle ovat tulleet ystävät ja ystäväperheet. Mediassa luodaan aikuisten ystävyyssuhteista siirappista kuvaa. Blogeissa isot, kiinteät ystäväporukat kerääntyvät pihajuhliin, jopa joulu vietetään ystäväperheen kesken coolissa kämpässä Katajanokalla.
Ystävähehkutuksen huippua lienee ollut Sinkkuelämää-sarja. Sarjassa neljän naisen ystäväporukka on toistensa tukena niin rintasyövässä kuin synnytyksessä. Naisilla tuntuu olevan enemmän aikaa toisilleen kuin useimmilla aviopareilla.
Sarjoissa ja leffoissa ystävyyssuhteet kestävät taaperoajoista vanhuuteen. Ystäväeroja ja muita kriisejä harvemmin käsitellään, puhumattakaan siitä, ettei lähiystäviä tai ystäväperhettä ole lainkaan.
Sattumalta päädyn istumaan iltaa seurueeseen, jossa tunnetaan ystäväni ja hänen uusi paras kaverinsa. Pari naista on ollut bestiksien kanssa samalla opintomatkalla: nämä kuulemma käyttäytyivät kuin teinit, niin että muita nolotti. He rehvastelivat kielitaidollaan, ottivat kaveriselfieitä ja kikattivat omille jutuilleen.
Olen kiusaantunut: kirjeenvaihdossa olen saanut ystävästäni aivan erilaisen kuvan. Samalla olo on huojentunut. Ehkä en menettänytkään mitään.
Kun päästään illan toiseen viinibaariin, minulle ennestään tuntematon viisikymppinen nainen rupeaa kertomaan omaa tarinaansa: hän oli parhaita ystäviä nuoremman kollegan kanssa, opasti tätä alalle ja piti huolta, kunnes ystävä yhtäkkiä ilmoitti, ettei tarvitse ystävyyttä enää.
”Ystäväbänksit”, sanoo toinen viisikymppinen nainen seurueessa ja muut nyökyttelevät.
Tajuan, että ystävyyssuhteiden draama ei kuulukaan vain teini-ikään. Ystävyyssuhteiden taustalla on ääneen lausumattomia asioita: hyötyodotuksia, hierarkioita ja ehkäpä kunkin omia lapsuudenkokemuksia. Ystäväbänksien uhriksi joutuneella naisella nousevat edelleen kyyneleet silmiin.
On itsestään selvää, että parisuhteisiin kuuluu kriisejä ja kiemuroita. Miksi ystävyyssuhteet olisivat sen yksinkertaisempia – aikuisenakaan?
Laura Honkasalo on kirjailija, joka harrastaa historiaa ja ompelua.
Anna Lauralle palautetta: laura.l.honkasalo@gmail.com
Lauran aiemmat kolumnit löydät täältä
Kommentit
Ei lapsettomat ole kateellisia lapsellisille. Loukkaavaa on ikuinen utelu ja näykkiminen; onksulla joku, kyllä jokaiselle joku on, sää oot vaan liian granttu, etkös sä ole ketään löytänyt, ehkä sä sieltä matkalta jonkun löydät, kyllä mulle vaan parasta on elämässä ollut lapset, jne. jne.
Ongelma ei ole etteikö olisi ”ketään löytänyt”, vaan, että ei ihmistä hyväksytä sellaisena kuin on. Jos en jollekin kelpaa, teen vähin äänin itse eri seuraa. Sinkkuklubista löytyy uusia ystäviä ja menoseuraa milloin mihinkin. Parisuhteessa elävät ja sinkut elävät eri maailmoissa, ei niitä voi yhteen sovittaa. Sure parisuhteeseen siirtyneet ystäväsi kunnon surutyöllä, ja etsi itsellesi uusia sinkkuystäviä!
Kommentit
Todella hyvin kirjoitettu Laura, samastuin tekstiin ihan täysin. Bestishehkutus sydämineen ja pusutteluineen ärsyttää ja tuntuu lapselliselta 40 v kirjoittamina. Minäkin ole useimmiten se, joka ottaa yhteyttä ja kun olen huomannut, että vastakaikua ei tule niin annan sitten olla. Aikuisiällä on todella vaikea löytää uusia ystävyyssuhteita ja välillä olen ollut masentunut ja vähän häpeissänikin asiasta.
Toki on sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät vaan ota yhteyttä, mutta ilahtuvat kuitenkin kun tavataan. Minulla on tällainen ystävä, joka ei ole käynyt meillä vuosiin, mutta pahastuu jos en pidä yhteyttä häneen. Asumme eri paikkakunnilla ja hän kyllä on käynyt kotipaikkakunnallani erinäisistä syistä, mutta kylään luonani ei kyllä ole vaivautunut tulemaan.
Monimutkaisia ovat naisten ystävyyskuviot, tuskin miehillä on tälläista?
Kyllä miehillä on ilmassa ihan samoja elementtejä, mutta draamaa ei ole keskimäärin ainakaan yhtä näkyvää.
Henkilökohtaisesti olen enemmän siinä roolissa, johon muut ottaa yhteyttä, ja jolla juttu luistaa kavereiden kavereiden kanssa niin hyvin, että tunnen asiasta joskus jopa syyllisyyttä. Pohjimmiltani taas olen enemmänkin erakko.
Asetelma johtunee siitä, että olen lapsena oppinut kaveriksi, joka kuuntelee – ja etenkin niitä, joiden on ollut vaikea löytää kuuntelijaa. Pidän näistä ihmisestä vilpittömästi, mutta onneksi olen tajunnut tämän yhtälön. Kaikki tarvitsevat tukea, mutta kukaan ei voi olla myöskään koko maailman olkapäänä, ja on epärehellistä antaa kaikille ymmärtää olevansa parempi ystävä, kuin mitä jaksaa olla.
Tsemppiä jokaiselle! Tehdään yhdessä empaattisempaa maailmaa 🙂
Kuulostaa tutulta. Minulla oli eräät ystävät, jotka eivät tunteneet toisiaan entuudestaan. Tutustutin heidät toisiinsa ja meillä oli monta mukavaa yhteistä tapaamista. Tunsin lapsellista kateutta ja hämmennystä,kun tajusin näiden kahden ryhtyneen tapaamaan keskenään usein, minua ei kutsuttu. Jäin ulkopuoliseksi. Sittemmin tajusin toisen ystäväni olevan narsisti, joka kaveeraa sellaisten ihmisten kanssa joista hyötyy. Ja tekee tämän törkeästi. Katkaisin yhteyden ja oloni keveni.
Tämä kuulostaa aika tutulta. Tosin minun kohdallani sama kuvio on toistunut lapsuudesta ja teini-iästä lähtien. Minä olen aina se, joka soittaa, laittaa viestiä, kysyy ja ehdottaa. Olen usein se, joka joustaa. Täytettyäni 30 vuotta päätin, että nyt saa riittää. Kutsuin syntymäpäivää juhlistaakseni lasilliselle vain lähimmät ystävät, joihin kuvittelin voivani oikeasti luottaa ja tukeutua, ne, jotka varmasti tulisivat. Ketään ei tullut. Sen jälkeen en ole ottanut oma-aloitteisesti yhteyttä kuin kahteen ystävään enkä ole kuukauden aikana tavannut perheen ulkopuolisia ihmisiä vapaa-ajallani kuin yhden kerran. Jos olen heille tärkeä, he varmasti osaavat itse ottaa minuun yhteyttä. Minä en enää piittaa. Asun yksin eikä työpaikallanikaan ole ketään minusta kiinnostunutta ihmistä. Pärjään yksin ja arvostan itseäni pitkästä aikaa. Muut saavat tehdä mitä huvittaa.
Naisten väliset ystävyyssuhteet ovat todella haastavia! Lapsena olin erittäin suosittu kaveri tyttöpuolisten kavereitteni keskellä. En koskaan ollut yksin, minulla oli aina tyttökavereita saatavilla. Elämä sitten erotti meidät toisistaan, ja kykyni saada uusia ystävättäriä on edelleen pysynyt hyvänä. Se, että monet ystävättäreni eivät löytäneet puolisoa ja saaneet lapsia, on aiheuttanut myös kateutta ja ikään kuin jakolinjoja ystävyyteen. Olen itse kahden jo lähes tulkoon kahden aikuisen lapseni äiti, ja monella ystävälläni ei ole kokemusta äitiydestä. Se jakaa todella paljon. Huomaan, että nykyisin parhaita ystäviäni ovat tavallaan myös itse äiti-ihmiset. Vaikka lapsettomat naiset pysyvät minulle edelleen rakkaina ystävinä, eivät erilaisten elämänkokemusten viitoittamat tiet vaan kohtaa yhtä syvällisesti.
Ei lapsettomat ole kateellisia lapsellisille. Loukkaavaa on ikuinen utelu ja näykkiminen; onksulla joku, kyllä jokaiselle joku on, sää oot vaan liian granttu, etkös sä ole ketään löytänyt, ehkä sä sieltä matkalta jonkun löydät, kyllä mulle vaan parasta on elämässä ollut lapset, jne. jne.
Ongelma ei ole etteikö olisi ”ketään löytänyt”, vaan, että ei ihmistä hyväksytä sellaisena kuin on. Jos en jollekin kelpaa, teen vähin äänin itse eri seuraa. Sinkkuklubista löytyy uusia ystäviä ja menoseuraa milloin mihinkin. Parisuhteessa elävät ja sinkut elävät eri maailmoissa, ei niitä voi yhteen sovittaa. Sure parisuhteeseen siirtyneet ystäväsi kunnon surutyöllä, ja etsi itsellesi uusia sinkkuystäviä!
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous