Kolumnit

Leeni Peltonen: Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa itseensä tutustumista

Keitä kuppi teetä ja istu alas. Ota esiin vihko tai paperi. Kirjoita kirje itsellesi. Jos kirjoitat mieluummin koneella, perusta tietokoneeseen upouusi tiedosto ”minä”, neuvoo kolumnistimme Leeni Peltola.

Teksti:
Leeni Peltonen

Keitä kuppi teetä ja istu alas. Ota esiin vihko tai paperi. Kirjoita kirje itsellesi. Jos kirjoitat mieluummin koneella, perusta tietokoneeseen upouusi tiedosto ”minä”, neuvoo kolumnistimme Leeni Peltola.

Keskellä viime kesän helteitä toteutin päähänpiston. Kiipesin pimeälle vintille, jonka säilytyskomero oli niin täynnä tavaraa, että tuskin mahduin kääntymään. Peltikaton alla tuli nopeasti hiki. Alimmaiset nyssäkät olivat paksun pölyn peitossa. Lopulta löysin etsimäni. Monen muuton jäljiltä laatikossa oli päällekkäisiä merkintöjä: talteen / kellariin / vinttiin. Ja kaiken alla haalistunut tussikirjoitus: omia papereita.

Raahasin laatikon keskelle olohuonetta ja aloitin. Siinä meni ilta, ja meni melkein yökin. Päiväkirjoja, kirjeitä, vihkoja. Tuoreimmat noin 25 vuoden takaa, vanhimmat 45 vuoden. Avasin viinipullon, siemailin lasillisen, ja toisen. Itkin ja nauroin yhtä aikaa.

Mieskin joutui kuuntelemaan valikoituja otteita pyrskähdysten välissä. Sitten hän väsyi ja nukahti, mutta minä en malttanut. Vasta aamuyöstä raahauduin nukkumaan muutamaksi tunniksi, ja herättyäni jatkoin taas. Jatkoin tätä kesälomamatkaa omaan menneisyyteeni.

Keltainen kirjekuori, jossa lukee juuri opitulla kaunolla Ensimmäinen Päiväkirjani. Jostain syystä olin repinyt sivut irti kirjankansista ja säilyttänyt irtolehdet kuoressa. Onneksi kuitenkin säilyttänyt.

Lisää kirjoja täynnä tiheää tekstiä. 12-vuotiaana ”pääharrastukset: pojat ja popparit”.

Vähän myöhemmin ”love ja peace”. Laulunsanoja, runonpätkiä, ihastusten tuntomerkkejä. Sen yhden tietyn pojan pois heittämä tulitikku teipattuna teinikalenterin sivulle.

Maailmantuskaa. Pakahduttavaa ihastusta. Jättämisen ja jätetyn kipua. Iloa, riemua, innostusta. Keskenjääneitä lauseita. Vapaudenhalua. Itseinhoa. Suuria kysymyksiä. Valtavia päätöksiä. ”Voi sinua pikku tyttö, leikki on lopussa”, kirjoitin 23-vuotiaana.

Aloittelevan toimittajan kirkasotsaisia suunnitelmia. Nuoren äidin herkkyyttä ja väsymystä. Epävarmuutta, jäähyväisiä, uusia alkuja. Kesälomarahan summa ja maksupäivämäärä painokkaan punaisilla kirjaimilla.

Hämmentyneen uteliaana kohtasin päiväkirjojen sivuilla nyt tämän tytön, vuosi vuodelta vanhemman. Katsoin kuin yllättäen vastaan tullutta vanhaa ystävää, läpikotaisin tuttua, joka oli kiireiden keskellä jäänyt jotenkin oudosti sivuun. Sinäkö siinä? Miten saatoin unohtaa sinut?

Olen sitä ihmistyyppiä, joka on aina menossa enemmän kohti uutta kuin vanhaa. Kääntynyt enemmän ulos- kuin sisäänpäin. Olen se, joka ihmettelee, miksi kaikki entinen pitäisi joka hetki muistaa. Se, joka ei raahaa menneisyyden reppua selässään.

Tai niin ainakin luulin. Mutta kun selasin läpi entisen elämäni rivejä, huomasin, että pala palalta tämä nykyinen on kuitenkin rakentunut. Miten tutulta – hetkittäin jopa kiusaannuttavan tutulta – tuo päiväkirjojen tyttö tuntui. Teksteissä oli tallessa sekin osa itseä, jonka luulin jättäneeni taakse, se, jonka kuvittelin kovastikin muuttuneen.

Nyt korostetaan sosiaalista taitavuutta. Eihän elämässä pärjää, ellei tule toimeen toisten kanssa. Siksi opettelemme kohtaamaan iloisesti ja hyväksyvästi koko ajan uusia ihmisiä.

Entä kohtaaminen oman itsen kanssa? Miten menee, sinulla ja sinulla? Hyväksyttekö toisenne sellaisina kuin olette, sinä ennen ja sinä nyt?

Kirjoittaminen on työtäni, mutta se on aina ollut minulle myös tapa ajatella. Omien ajatusten ja tuntojen pohdinta, hienommin sanottuna reflektointi, on varsinkin elämän taitekohdissa tarjonnut turvapaikan. Silti prosessi on aina ollut tärkeämpi kuin lopputulos. Päiväkirjoja, kirjeitä ja muistivihkoja on jännittävää lukea myöhemmin, mutta niiden kirjoittaminen – se on tapa pysyä tolkuissaan.

Keltaisesta kirjekuoresta löysin tyypin, jossa oli paljon tuttua. Tyypissä näkyivät häkellyttävän selvästi piirteet, jotka yhä ovat minussa lujaa ydintä. Mutta meni vuosia, etten kuullut tuon tyypin ääntä ollenkaan. Tai en tajunnut kuulevani. Oli niin paljon muuta hälyä.

Ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa itseensä tutustumista. Kokeile vaikka. Keitä kuppi teetä ja istu alas. Ota esiin vihko tai paperi. Kirjoita kirje itsellesi. Jos kirjoitat mieluummin koneella, perusta tietokoneeseen upouusi tiedosto ”minä”.

Kun vuoden kuluttua luet tekstin, voit ajatella hyväksyvästi: Mikä kiehtova ihminen! Ja miten viisaasti hän kirjoittaa! Tai: Hohhoijaa, kaikkea sitä kuulee, onneksi olen nyt viisaampi!

 

Leeni Peltonen

Leeni Peltonen on vapaa toimittaja, joka opettelee kävelemään juoksemisen sijasta.

Anna Leenille palautetta: leenipeltonen@gmail.com

Leenin aiemmat kolumnit löydät täältä

X