Voidaanko lopettaa riitely?

Viime kesänä lomailin perheeni kanssa Espanjassa. Kun ajoimme viimeiseksi yöksi Costa Bravalta Barcelonaan, aloimme riidellä. Poika odotti käyntiä Barca-futisjoukkueen stadionille, mieheni hyvää illallista ja minä odotin keskustan esittelemistä tyttärellemme. Olimme jo väsyneitä, ruokailusta oli aikaa ja tiesimme, että meitä uhkasi verensokeritilanne (eli verensokeri on niin alhainen, etteivät aivot enää toimi. Erityisen raskas tilanteessa, joka vaatii keskittymistä ja jossa ruokaa ei ole välittömästi saatavilla. Ilmiötä esiintyy erityisesti lapsiperheissä ja lomamatkoilla). Emme kuitenkaan pysähtyneet syömään ja lepäämään, koska matkaa oli enää puoli tuntia. Sitten käännyimme epähuomiossa sekavassa liittymässä pois valtatieltä pikkutielle. ”No mennään kaupungin läpi”, sanoi mieheni rennosti.

Sahasimme kaupungin ruuhkaisia yksisuuntaisia katuja seuraavat puolitoista tuntia. Minä tiuskin miehelleni, koska tyhmä reitti oli hänen ideansa, ja hän oli vihainen minulle, koska navigoin huonosti. Lapset olivat vihaisia meille, koska matka kesti kauemmin kuin olimme luvanneet, ja me lapsille, koska he riitelivät keskenään. Rasittava tilanne ei ollut kenenkään syy, mutta jokainen meistä syytti muita. Ulkona paistoi aurinko, mutta vuokra-autossamme painosti ukkonen.

Välillä riitelen myös töissä. Kesällä roudasimme kollegani kanssa tavaraa aamukymmenestä iltaseitsemään asti juhlia järjestäessämme. Lopulta, juuri ennen vieraiden saapumista, hän laittoi juomia yhteen päähän tarjoilupöytää, samalla kun minä rakensin juomapisteitä pöydän molempiin päihin. Minä kannoin hänen pöydälle asettamiaan juomia toiseen päähän, ja hän kantoi niitä takaisin. Pikku juttu, mutta: verensokeritilanne. Aloimme syyttää toisiamme. ”Kato, mitä sä teet!” ”Sä käyttäydyt kuin sä olisit joku pomo, mutta et sä oo.” Ja niin edelleen.

Vihoviimeisenä tunnustan: riitelen netissäkin. Aina kun jotain ikävää tapahtuu maassamme, joudun mukaan nettikeskusteluihin, joissa syytetään jotakuta. Jos tapahtuu liikenneonnettomuus, netissä haukutaan pyöräilijät tai autoilijat. Syytetyt puolustautuvat, ja loputon riita alkaa. Mitä pidemmälle Facebookin tai nettimedian kommenttikentässä mennään, sitä ikävämpi on tunnelma ja sitä kauempana sovinnosta ollaan. Puhdistavat riidat? Eipä ole näkynyt vähään aikaan.

Koko maassa on ”verensokeritilanne ”päällä. Suomi on yhtä älämölöä, jossa kaikki huutavat toistensa päälle. Keskustalaiset vastaan vihreät vastaan persut vastaan imettäjät vastaan pulloruokkijat vastaan miehet vastaan uskonnolliset vastaan ateistit vastaan vegaanit vastaan lihaanit vastaan….

Luin bisnekseen tarkoitetun kirjan neuvottelutaidoista ja toivoisin, että sellaisia taitoja opetettaisiin meille kaikille. Kirjan mukaan konfliktissa meidän pitäisi olla empaattisia toisia osapuolia kohtaan. On yritettävä ymmärtää, mikä heitä huolettaa ja mikä on heille tärkeää.

Tätä empaattista otetta minä haluaisin nähdä niin kotona, työpaikalla kuin netissäkin. Keskusteluja, joissa ei luettaisi toista osapuolta väärin, pistettäisi sanoja tämän suuhun ja liioiteltaisi tämän syntejä. En haluaisi nähdä sitä, että jos minä kirjoitan ”en halua riidellä”, siihen vastataan ”ai haluat vaientaa keskustelun kuten Pohjois-Koreassa?” Tai jos joku sanoo ”ymmärrän kyllä sen, että jotkut tukistavat lapsiaan”, toinen vastaa ”ai hyväksyt lapsen hakkaamisen?” Voi, kun edes viitsisimme kuunnella tai lukea kunnolla mitä toinen sanoo.

Minulla on pyyntö. Rakas mieheni, rakkaat työtoverini, rakkaat suomalaiset nettikeskustelijat. Voisimmeko lopettaa tämän riitelyn? Voisimmeko yrittää ymmärtää toisiamme? Voisimmeko pyrkiä viemään keskustelua kohti yhteistä näkemystä ja olla loukkaamatta toisiamme? Voisimmeko edes päättää keskustelun ”we agree to disagree” -loppulausumaan ja hyväksyä sen, etteivät maailmankuvamme kohtaa, ainakaan juuri siinä keskustelussa sillä kertaa? Voisimmeko viedä keskustelut kohti hyvää loppua, niin ettei kaikilla lopuksi olisi paha mieli?

Minä aion ainakin yrittää. Hei Suomi, kuka on mukana?