Kodin hengetär, virkanainen vai maailmanparantaja? 1960-luvun Anna-lehti käsitteli naisen muuttuvaa elämää

Kun ensimmäinen Anna ilmestyi vuonna 1963, 
sen lukijoiden valtakunta oli ennen kaikkea koti. 
Kuohuva vuosikymmen kuitenkin mullisti naisen 
suhteen niin rahaan kuin kehoonsakin.

Villit hippivuodet ja seksuaalinen vapautuminen. Molemmat kuuluivat vallattomana pidetyn 1960-­lu­vun elämänmenoon, mutta varsinkin Suomessa naisten arkea hallitsivat paljon kotoisemmat asiat. Päätoimittaja Kirsti Lyytikäisen luotsaamassa Annassa keskusteltiin lehden ensimmäisinä vuosina paljon etenkin perheestä.

Kodinhoitovastuuta kantoivat vielä pääasiassa naiset, mutta moni heistä kaihosi myös töihin ansaitsemaan omaa rahaa. Lukuisissa perheissä siihen ei kuitenkaan ajanut emansipaatio vaan silkka rahan puute: yhden ihmisen ansioilla ei monta suuta ruokittu ja tyypillinen lapsiluku oli yhä 2−3.

Syntyvyyden säännöstelyn mullistanutta e-pilleriä oli ensimmäisen kerran mainostettu terveydenhuoltoalan ammattilaisille Lääkärilehdessä loppuvuodesta 1962, mutta tieto pillerien tehosta, hur­jien hormonimäärien aiheuttamista sivuvaikutuksista sekä reseptejä kirjoittavista lääkäreistä kulki yhä viidakkorumpuna naiselta toiselle.

Pillerin sivuvaikutuksista vitsailtiin jo silloin: sanottiin, että pahoinvointi ja haluttomuus riittivät estämään raskauden. Annan alkuvuosien nainen joutuikin elämään ei-toivotun raskauden riskissä ja pohtimaan ta­lousrahojen riittävyyttä.

Pennipiirakkaa ja sukkien parsimista

Aika oli muuttumassa, ja moni nainen kaihosi haasteita kodin ulkopuolelta. Toimittaja Hertta Myllymäen vuonna 1963 kirjoittamassa artikkelissa kohdattiin kotiäiti Pia, joka koki ahertavansa taloustöiden parissa neljän seinän sisälle eristäytyneenä ja puhuvansa siksi jo itsekseen. Kotiäiti janosi sosiaalisia kontakteja, jotka vielä hänen ollessaan lapseton olivat kuuluneet hänen elämäänsä. Silloin hän työskenteli puolipäiväisesti rakennusyrityksen konttorissa.

Uraäidinkään elämä ei osoittautunut ruusuiseksi, sillä raskasta työpäivää seurasi aherrus kotitöiden parissa. Niin ikään Hertta Myllymäen haastattelema, valtion puhelinkeskuksessa työskentelevä ansioäiti Terttu valitti kiireitään.

Hiukset oli pakko napsaista lyhyiksi, sillä pitempien sommitteluun kampaukseksi ei riittänyt aikaa, ja nailonsukkienkin Terttu oli monesti huomannut vasta työmatkabussissa olevan eri paria. Ruoat Terttu valmisti usein etukäteen, jotta voisi työpäivän jälkeen vain lämmittää ne perheelle, ennen kuin vuorossa olisi pyyk­käystä ja sukkien parsimista.

Ruokien suunnittelussa Anna auttoi Terttua ideoimalla koko viikon listan lukijoille ennakkoon. Keskiviikoksi suositeltiin esimerkiksi kaalipataa. Lauantain saunaillan kruunasi tomaattikuu­tioilla, sipulisilpulla, pätkityillä nakeilla ja vatkatulla munanvalkuaisella täytetty suolainen pennipiirakka – nimi tuli siitä, että nakkiviipaleet muistuttivat pennejä.Miehet eivät vielä juurikaan kantaneet kotitöissä omaa korttaan kekoon, mutta vaimolle oli tyrkyllä sähköllä käyviä apureita.

Anna evästi lukijoitaan vuosikymmenen mittaan oikeanlaisen pyykkikoneen tai sähkövatkaimen valintaan. Syytä olikin, sillä kodinkoneet olivat kalliita ja niiden hankkiminen vaati perheeltä usein osamaksusopimusta.

Sähkövempaimien hittituotteeksi ponkaisi koko perhettä ilahduttanut mustavalkotelevisio. Perheen pienimmät tapittivat Niksulan TV:tä tai Batmania, aikuisempaan makuun vetosivat Annan kanssa samaan aikaan vuonna 1963 taipaleensa aloittanut kotimainen Me Tammelat ja tietokilpailujen klassikko Tupla vai kuitti. Amerikan ihme Peyton Place, jota ensin esitettiin nimellä Pikkukaupungissa tapahtuu, imaisi suomalaiset ruudun ääreen kuin magneetti.

Vuosikymmen oli myös miesten roolin muuttumisen aikaa. Vuonna 1963 nuori toimittaja Riitta Lindegren kirjoitti artikkelin nimeltä Tässä on seitsemän rohkeata miestä: heistä tulee kipusiskoja. Juttuun haastatellut asiantuntijat pohtivat, kykenevätkö mieshoitajat yhtä lämpimään ja ymmärtäväiseen suhtautumiseen potilaita kohtaan kuin naiset. Epäilyksistä huolimatta urhea miesseitsikko ja Suomen terveydenhuoltojärjestelmän viranomaiset olivat valmiita muutokseen.

Rakkaudesta kohti rahapulaa

Raha ja etenkin sen puute aiheuttivat 1960-luvun parisuhteissa kränää. Matalien ansioiden ohella moni ruokittava suu nakersi pankkitiliä. Vaikka e-pilleri teki tu­loaan ja aviovaimojen ohella myös kihlautuneet neidit saattoivat saada sen hankkimiseen reseptin, vaikersi moni nainen vielä synnytyskierteen kurjuutta.

Vuonna 1965 toimittaja Anna-Liisa Karvonen kirjoitti Annaan laajan reportaasin syrjäseutujen naisista, jotka olivat loputtomien synnytystensä vuoksi jaksamisensa äärirajoilla. Oli syynä sitten perinne tai uskonnollinen elämänkatsomus, lukuisten naisten keho ei enää kestänyt.

Annan reportaasin mukaan esimerkiksi Ranuan pitäjässä Etelä-Lapissa kunnanlääkärit kirjoittivat jo hövelisti ehkäisypillerireseptejä paikkakunnan rouville helpottaakseen näiden elämää.

Myös muualla Suomessa naiset päätyivät taloudellisesti pinteeseen tultuaan raskaaksi. Moni koki, ettei kykene kantamaan vastuuta. Vuonna 1964 Annassa julkaistiin lääkäri Kaisa Turpeisen haastattelu, joka julisti abortin olevan huono ratkaisu. Lääketieteen tohtori surkutteli raskaudenkeskeytysten korkeita lukuja ja toivoi, että naiset sen sijaan oppisivat hyödyntämään uusia ehkäisymenetelmiä.

Tuolloin raskaudenkeskeytystä haki tyypillisimmin naimisissa oleva nainen, sillä aviopuolisot tuntuivat usein tahtovan eri asioita. Myös avioerojen määrä kasvoi. Vuonna 1963 Anna-lehti keskusteli myllerryksestä vakavasti helsinkiläisen Meilahden seurakunnan pastorin Kalevi Viikan kanssa. Tämän mielestä tällöin vielä yleiset teini-iässä solmitut avioliitot lepäsivät usein huteralla pohjalla ja altistuivat hauraina särkymään.

Tavaranhimosta tiedostamiseen

Euroopan rajamailla sinnittelevässä Suomessa kuluttaminen oli edelleen 1960-luvulla vähäistä. Tavaraa oli tarjolla rajoitetusti, eikä tavallisilla ansioilla päässyt käsiksi makeaan elämään.

Vuonna 1965 Anna teki lukijakyselyn suomalaisten perheiden taloustottumuksista ja rahankäytöstä. Säilöikö perhe itse herneensä ja keittikö puolukkamehunsa? Entä kuka määräsi perheen taloudesta: mies, vaimo vai molemmat yhdessä?

Toimittaja Tuula Saarikoski kysyi jutussaan sumeilematta: Haluaisitteko olla amerikkalainen nainen? Artikkeli loi rapakon takana porskuttelevien naisten elämästä sokerihuuruisen kuvan, jossa rouvat kiiruhtivat teekutsuilta nauttimaan cocktaileja ja vaihtoivat siinä välissä vauhdikkaasti vaatteita.

Tyylin suhteen oli silti tärkeää tasapainotella, sillä kukaan ei halunnut näyttää uusrikkaalta. Hillitty vanha raha oli niin paljon tyylikkäämpää.

Voi vain kuvitella, kuinka etäiseltä amerikkalaisrouvan elämä on tuntunut sen ajan suomalaisesta naisesta. Tämä ei kuitenkaan typertynyt tuloerosta itsensä ja manhattanilaisen hienostoleidin välillä.

Annassa julkaistiinkin säännöllisesti kuvia kuninkaallisista ja filmitähdistä. Näin Audrey Hepburnin leikkisästi kaulaansa sitaisema silkkihuivi, Elizabeth Taylorin dramaattisen kleopatramainen silmämeikki tai šaahitar Farah Diban tupeerattu mehiläispesänuttura päätyivät kaunistamaan kotoisten kauppaloidemme kylänraitteja.

Vaikka kansainväliset vaikutteet lumosivat suomalaisnaiset, myös kotikulmilta löytyi ytyä. Vuonna 1968 Annassa ihasteltiin jo silloin sinivalkoiseksi ääneksi kohonneen 23-vuotiaan Katri Helena Kalajoen menestystä sekä kummasteltiin Hämeenkyröstä Isoa Omenaa valokuvamallina valloittamaan lähteneen Elina Ylivakerin roh­keutta ja sisua. Miehistä päiväuneksi kohosi salskea Vesa-Matti Loiri, joka tunnettiin sporttisena futistiikerinä.

Julkkisraportointiin lisättiin myös pisara politiikkaa, kun tiedostava nuoriso rynni muuttuvan maailman eturintamaan. Anna haastatteli Käpy selän alla -elokuvasta julkisuuteen ponnahtanutta, keijukaismaista Kristiina Halkolaa, joka katui juttutuokion aikana syvästi esiintymistään jäätelömainoksessa kapitalismin edistäjänä.

Uudet tuulet puhalsivat. Vuosikymmenen lopulla tavoiteltavinta eivät olleet automaattipesukone ja pölynimuri – joskin ajan säästämiseksi ne olivat yhä hyvinkin tervetulleita – vaan räyhäkän nuorekkaat mielipiteet politiikasta Pariisin opiskelijamellakoiden tapaan.

Suomessa Helsingin yliopiston ylioppilaskunta seurasi ranskalaisten hengenheimolaistensa viitoittamaa tietä ja valitsi säyseästi valtauskohteekseen itse hallinnoimansa Vanhan ylioppilas­talon. Aikuisten määrittelemän yhteiskunnan aika oli ohi. Nyt nuoret kyseenalaistivat ja muuttivat hyvän elämän sääntöjä.

Juttu on julkaistu Anna-lehden numerossa 25−26/18.