Lifestyle

Kodin hengetär, virkanainen vai maailmanparantaja? 1960-luvun Anna-lehti käsitteli naisen muuttuvaa elämää

Kun ensimmäinen Anna ilmestyi vuonna 1963, 
sen lukijoiden valtakunta oli ennen kaikkea koti. 
Kuohuva vuosikymmen kuitenkin mullisti naisen 
suhteen niin rahaan kuin kehoonsakin.
24.12.2018 Teksti: Mirva Saukkola Kuvat: Annan arkisto

Villit hippivuodet ja seksuaalinen vapautuminen. Molemmat kuuluivat vallattomana pidetyn 1960-­lu­vun elämänmenoon, mutta varsinkin Suomessa naisten arkea hallitsivat paljon kotoisemmat asiat. Päätoimittaja Kirsti Lyytikäisen luotsaamassa Annassa keskusteltiin lehden ensimmäisinä vuosina paljon etenkin perheestä.

Kodinhoitovastuuta kantoivat vielä pääasiassa naiset, mutta moni heistä kaihosi myös töihin ansaitsemaan omaa rahaa. Lukuisissa perheissä siihen ei kuitenkaan ajanut emansipaatio vaan silkka rahan puute: yhden ihmisen ansioilla ei monta suuta ruokittu ja tyypillinen lapsiluku oli yhä 2−3.

Syntyvyyden säännöstelyn mullistanutta e-pilleriä oli ensimmäisen kerran mainostettu terveydenhuoltoalan ammattilaisille Lääkärilehdessä loppuvuodesta 1962, mutta tieto pillerien tehosta, hur­jien hormonimäärien aiheuttamista sivuvaikutuksista sekä reseptejä kirjoittavista lääkäreistä kulki yhä viidakkorumpuna naiselta toiselle.

Pillerin sivuvaikutuksista vitsailtiin jo silloin: sanottiin, että pahoinvointi ja haluttomuus riittivät estämään raskauden. Annan alkuvuosien nainen joutuikin elämään ei-toivotun raskauden riskissä ja pohtimaan ta­lousrahojen riittävyyttä.

Perhesuunnittelusta kirjoitettiin Annassa paljon, samoin vanhemmuudesta.

Pennipiirakkaa ja sukkien parsimista

Aika oli muuttumassa, ja moni nainen kaihosi haasteita kodin ulkopuolelta. Toimittaja Hertta Myllymäen vuonna 1963 kirjoittamassa artikkelissa kohdattiin kotiäiti Pia, joka koki ahertavansa taloustöiden parissa neljän seinän sisälle eristäytyneenä ja puhuvansa siksi jo itsekseen. Kotiäiti janosi sosiaalisia kontakteja, jotka vielä hänen ollessaan lapseton olivat kuuluneet hänen elämäänsä. Silloin hän työskenteli puolipäiväisesti rakennusyrityksen konttorissa.

Uraäidinkään elämä ei osoittautunut ruusuiseksi, sillä raskasta työpäivää seurasi aherrus kotitöiden parissa. Niin ikään Hertta Myllymäen haastattelema, valtion puhelinkeskuksessa työskentelevä ansioäiti Terttu valitti kiireitään.

Hiukset oli pakko napsaista lyhyiksi, sillä pitempien sommitteluun kampaukseksi ei riittänyt aikaa, ja nailonsukkienkin Terttu oli monesti huomannut vasta työmatkabussissa olevan eri paria. Ruoat Terttu valmisti usein etukäteen, jotta voisi työpäivän jälkeen vain lämmittää ne perheelle, ennen kuin vuorossa olisi pyyk­käystä ja sukkien parsimista.

Lentoemännän ammatin glamouria ihailtiin myös Annassa. Vuonna 1960 otetussa kuvassa työskentelevät lentoemännät Hertta Lumme ja Margaretha Aittokoski (vas.), joka sittemmin perusti huippumuodista tunnetun Della Marga -liikkeen Helsinkiin.

Vuoden 1954 Suomen Neito Lenita Airisto muuntautui 1960-luvulla napakaksi tv-kasvoksi muun muassa Jatkoaika-ohjelmassa.

Ruokien suunnittelussa Anna auttoi Terttua ideoimalla koko viikon listan lukijoille ennakkoon. Keskiviikoksi suositeltiin esimerkiksi kaalipataa. Lauantain saunaillan kruunasi tomaattikuu­tioilla, sipulisilpulla, pätkityillä nakeilla ja vatkatulla munanvalkuaisella täytetty suolainen pennipiirakka – nimi tuli siitä, että nakkiviipaleet muistuttivat pennejä.Miehet eivät vielä juurikaan kantaneet kotitöissä omaa korttaan kekoon, mutta vaimolle oli tyrkyllä sähköllä käyviä apureita.

Anna evästi lukijoitaan vuosikymmenen mittaan oikeanlaisen pyykkikoneen tai sähkövatkaimen valintaan. Syytä olikin, sillä kodinkoneet olivat kalliita ja niiden hankkiminen vaati perheeltä usein osamaksusopimusta.

Sähkövempaimien hittituotteeksi ponkaisi koko perhettä ilahduttanut mustavalkotelevisio. Perheen pienimmät tapittivat Niksulan TV:tä tai Batmania, aikuisempaan makuun vetosivat Annan kanssa samaan aikaan vuonna 1963 taipaleensa aloittanut kotimainen Me Tammelat ja tietokilpailujen klassikko Tupla vai kuitti. Amerikan ihme Peyton Place, jota ensin esitettiin nimellä Pikkukaupungissa tapahtuu, imaisi suomalaiset ruudun ääreen kuin magneetti.

Vuosikymmen oli myös miesten roolin muuttumisen aikaa. Vuonna 1963 nuori toimittaja Riitta Lindegren kirjoitti artikkelin nimeltä Tässä on seitsemän rohkeata miestä: heistä tulee kipusiskoja. Juttuun haastatellut asiantuntijat pohtivat, kykenevätkö mieshoitajat yhtä lämpimään ja ymmärtäväiseen suhtautumiseen potilaita kohtaan kuin naiset. Epäilyksistä huolimatta urhea miesseitsikko ja Suomen terveydenhuoltojärjestelmän viranomaiset olivat valmiita muutokseen.

Vuoden 1958 Miss Suomesta Pirkko Mannolasta sukeutui 1960-luvulla elokuva- ja iskelmätähti.

Annan nostalgiset kannet 1960-luvulta

Rakkaudesta kohti rahapulaa

Raha ja etenkin sen puute aiheuttivat 1960-luvun parisuhteissa kränää. Matalien ansioiden ohella moni ruokittava suu nakersi pankkitiliä. Vaikka e-pilleri teki tu­loaan ja aviovaimojen ohella myös kihlautuneet neidit saattoivat saada sen hankkimiseen reseptin, vaikersi moni nainen vielä synnytyskierteen kurjuutta.

Vuonna 1965 toimittaja Anna-Liisa Karvonen kirjoitti Annaan laajan reportaasin syrjäseutujen naisista, jotka olivat loputtomien synnytystensä vuoksi jaksamisensa äärirajoilla. Oli syynä sitten perinne tai uskonnollinen elämänkatsomus, lukuisten naisten keho ei enää kestänyt.

Annan reportaasin mukaan esimerkiksi Ranuan pitäjässä Etelä-Lapissa kunnanlääkärit kirjoittivat jo hövelisti ehkäisypillerireseptejä paikkakunnan rouville helpottaakseen näiden elämää.

Myös muualla Suomessa naiset päätyivät taloudellisesti pinteeseen tultuaan raskaaksi. Moni koki, ettei kykene kantamaan vastuuta. Vuonna 1964 Annassa julkaistiin lääkäri Kaisa Turpeisen haastattelu, joka julisti abortin olevan huono ratkaisu. Lääketieteen tohtori surkutteli raskaudenkeskeytysten korkeita lukuja ja toivoi, että naiset sen sijaan oppisivat hyödyntämään uusia ehkäisymenetelmiä.

Tuolloin raskaudenkeskeytystä haki tyypillisimmin naimisissa oleva nainen, sillä aviopuolisot tuntuivat usein tahtovan eri asioita. Myös avioerojen määrä kasvoi. Vuonna 1963 Anna-lehti keskusteli myllerryksestä vakavasti helsinkiläisen Meilahden seurakunnan pastorin Kalevi Viikan kanssa. Tämän mielestä tällöin vielä yleiset teini-iässä solmitut avioliitot lepäsivät usein huteralla pohjalla ja altistuivat hauraina särkymään.

Vanhan ylioppilastalon valtaus marraskuussa 1968 oli suomalaisen hillitty tulkinta suuren maailman opiskelijamellakoista.

Tavaranhimosta tiedostamiseen

Euroopan rajamailla sinnittelevässä Suomessa kuluttaminen oli edelleen 1960-luvulla vähäistä. Tavaraa oli tarjolla rajoitetusti, eikä tavallisilla ansioilla päässyt käsiksi makeaan elämään.

Vuonna 1965 Anna teki lukijakyselyn suomalaisten perheiden taloustottumuksista ja rahankäytöstä. Säilöikö perhe itse herneensä ja keittikö puolukkamehunsa? Entä kuka määräsi perheen taloudesta: mies, vaimo vai molemmat yhdessä?

Toimittaja Tuula Saarikoski kysyi jutussaan sumeilematta: Haluaisitteko olla amerikkalainen nainen? Artikkeli loi rapakon takana porskuttelevien naisten elämästä sokerihuuruisen kuvan, jossa rouvat kiiruhtivat teekutsuilta nauttimaan cocktaileja ja vaihtoivat siinä välissä vauhdikkaasti vaatteita.

Tyylin suhteen oli silti tärkeää tasapainotella, sillä kukaan ei halunnut näyttää uusrikkaalta. Hillitty vanha raha oli niin paljon tyylikkäämpää.

Voi vain kuvitella, kuinka etäiseltä amerikkalaisrouvan elämä on tuntunut sen ajan suomalaisesta naisesta. Tämä ei kuitenkaan typertynyt tuloerosta itsensä ja manhattanilaisen hienostoleidin välillä.

Supermarketit olivat Amerikan ihmeitä vielä 1960-luvun Suomessa, jossa tavarat piti yhä pyy­tää kauppiaalta tiskin takaa.

Kristiina Hal­kola antoi kasvot Suomen nuorisolle vuonna 1966 kohua herättäneessä eloku­vassa Käpy selän alla.

Annassa julkaistiinkin säännöllisesti kuvia kuninkaallisista ja filmitähdistä. Näin Audrey Hepburnin leikkisästi kaulaansa sitaisema silkkihuivi, Elizabeth Taylorin dramaattisen kleopatramainen silmämeikki tai šaahitar Farah Diban tupeerattu mehiläispesänuttura päätyivät kaunistamaan kotoisten kauppaloidemme kylänraitteja.

Vaikka kansainväliset vaikutteet lumosivat suomalaisnaiset, myös kotikulmilta löytyi ytyä. Vuonna 1968 Annassa ihasteltiin jo silloin sinivalkoiseksi ääneksi kohonneen 23-vuotiaan Katri Helena Kalajoen menestystä sekä kummasteltiin Hämeenkyröstä Isoa Omenaa valokuvamallina valloittamaan lähteneen Elina Ylivakerin roh­keutta ja sisua. Miehistä päiväuneksi kohosi salskea Vesa-Matti Loiri, joka tunnettiin sporttisena futistiikerinä.

Julkkisraportointiin lisättiin myös pisara politiikkaa, kun tiedostava nuoriso rynni muuttuvan maailman eturintamaan. Anna haastatteli Käpy selän alla -elokuvasta julkisuuteen ponnahtanutta, keijukaismaista Kristiina Halkolaa, joka katui juttutuokion aikana syvästi esiintymistään jäätelömainoksessa kapitalismin edistäjänä.

Uudet tuulet puhalsivat. Vuosikymmenen lopulla tavoiteltavinta eivät olleet automaattipesukone ja pölynimuri – joskin ajan säästämiseksi ne olivat yhä hyvinkin tervetulleita – vaan räyhäkän nuorekkaat mielipiteet politiikasta Pariisin opiskelijamellakoiden tapaan.

Suomessa Helsingin yliopiston ylioppilaskunta seurasi ranskalaisten hengenheimolaistensa viitoittamaa tietä ja valitsi säyseästi valtauskohteekseen itse hallinnoimansa Vanhan ylioppilas­talon. Aikuisten määrittelemän yhteiskunnan aika oli ohi. Nyt nuoret kyseenalaistivat ja muuttivat hyvän elämän sääntöjä.

Elokuvakerho 
ja rippikoululeiri

Näyttelijä Sinikka Sokka eli 1960-luvulla koulutytön elämää.

− Kävin tyttökoulua. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1968. Teinivuosinani rippikoululeiri oli odotettu juttu, sillä siellä tapasi muita nuoria ja myös poikia, toisin kuin tyttökouluissamme.

Jo koululaiset olivat tiedostavia. Etenkin kolmannen maailman asiat kiinnostivat, ja vanhempien sukupolven arvotriangeli eli koti, uskonto ja isänmaa haluttiin kyseenalaistaa. Sinikka Sokan evakkoperheen arvot tosin olivat suvaitsevaisia eivätkä missään mielessä edustaneet jyrkkää, valkoista Suomea. Teinikunnat ja niiden tekemät lehdet nostivat esiin yhteiskunnan epäkohtia.

− Vapaa-ajan harrastuksista varsinkin Peter von Baghin järjestämä elokuvakerho oli suosittu. Siellä näin ensimmäisen kerran Käpy selän alla -elokuvan, jonka nuorisokuvaus teki minuun suuren vaikutuksen.

Heti Ylioppilasteatteriin päästyään Sinikka tutustui elokuvan tähtiin, sillä Kristiina Halkola toimi teatterissa ohjaajana. Nuori näyttelijä myös jakoi muiden teatterilaisten kanssa ajan arvot.

− Mainoksiin ei sopinut mennä, sillä se olisi edistänyt sen aikaisen ajattelun mukaan kapitalismia.

Sinikka Sokan aloitettua uransa ammattinäyttelijänä hän törmäsi miehisen maailman sääntöihin.

− KOM-teatteri, jossa työskentelin, eli nousunsa aikaa. Kiersimme pitkin Suomea, ja uskoin uran olevan se tärkein asia. Siksi minun ei nuorena äitina auttanut kuin järjestää lastenhoito jollain tavalla.

Sinikka Sokka iloitsee nykyisestä Me too -liikkeestä, mutta ei usko nuoren naisnäytteljän tilanteen olleen oman uransa alkuvaiheessa sen huonompi kuin nykyään.

− Aina on esiintynyt val­lankäyttöä. Ei se ollut omassa nuoruudessani sen pahempaa kuin ny­kyään. Hienoa kuitenkin on, että ny­kyään asioista uskalletaan puhua, kun silloin niistä vaiettiin.

Nuorison 
äänen nousu

Toimittaja Päivi Istala seurasi 1960-luvun nuorison tiedostavuuden kohoamista aitiopaikalta. Nuori opiskelija juonsi jo vuonna 1969 tunteita herättänyttä Ristivetoa-­ohjelmaa. Se lopetettiin Yleisradion hallintoneuvoston päätöksellä.

− Maailma kuohui 1960-luvulla, ja opiskelijaliikehdintä niin Yhdysvalloissa, Saksassa kuin Ranskassakin oli kiihkeää ja heijastui myös Suomeen, Päivi Istala pohtii.
Sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat liittyivät vahvasti mukaan etenkin yhden asian liikkeisiin.

− Olin perustamassa Mustalaisten kulttuuriyhdistystä. Enemmistö ry oli jalankulkijoiden järjestö, jossa vastustettiin auton pakkovaltaa. Sen jäsen olin virallisesti. Hauska juttu oli liftareitten yhdistys Peukalomatkat, joka perustettiin aloitteestani vuonna 1969! Nuorilla ei ollut autoja eikä rahaa, mutta festareille piti päästä.
Moni liike liittyi naisen elämään.

− Feministisenä tunnettu Yhdistys 9 otti kantaa päi­vähoito- ja aborttikysymyksiin.

Myös naisten jokapäiväinen elämä oli täynnä haasteita.

− Ainainen rahapula on muistikuvanani. Lähes kaikki olivat samassa tilanteessa. Ravintolarajoitukset olivat idioottimaisia − naisia yksin tai kaksin ei katsottu hyväksyvästi. Pitkien housujen käyttö naisilla yleistyi hitaasti, ja oppikoulussani vallitsi vuosina 1963−1966 kirjoittamaton sääntö, että tytöillä sai olla pitkät housut vain urheilupäivinä.

− Näinä Me too -aikoina on tullut mieleen se, miten nuorena naisena joutui pakosta kuuntelemaan poikien ja miesten rasvaiset jutut. Jos niihin reagoi negatiivisesti, sai kuulla olevansa tiukkapipo. Aloin ihmetellä, miksi kokouksissa lähestulkoon aina puheenjohtajaksi valittiin mies ja sihteeriksi nainen. Korvilla tuntui olevan ”sukupuolikuulo”: naisten puhetta ei kuultu tai se vaiettiin kuoliaaksi.

Juttu on julkaistu Anna-lehden numerossa 25−26/18.

Lue myös

Suosittelemme