Kimppakämppä ei ole vain nuorten juttu – näin asutaan kommuunissa Töölössä ja Liperissä: ”Avioeron jälkeen yhteisöasuminen tuntui hyvältä idealta”

Aikuisten yhteisöasuminen on parhaimmillaan soljuvaa arjen jakamista. Toisista saa tukea ja turvaa, ja rahaakin säästyy. Kävimme kurkistamassa kahden kommuunin elämään Liperissä ja Helsingissä.

Ekologisuus. Avoimuus.

Projektit: Pensasaidan leikkaus, kellarin freesaus, trimmeri soimaan, kompostin tulevaisuus?

Ikkunat, pesty ulkoa: keittiö, tuulikaappi, käytävän 9 ikkunaa.

Merkinnät liperiläisen Sun Ahonlaita -yhteisön liitutaululla kertovat ytimekkäästi, mistä tässä yhteisössä on kyse. On yhteiset arvot ja yhteiset hommat.

Piparmintun tuoksu leijailee Anni Perälän, 32, ympärillä, kun hän esittelee yhteisön tiloja. Käytävän toisessa päässä on keittiö ja olohuone, toisessa päässä vessat ja käytävän varrella asuinhuoneet sekä liikuntasali.

Annin parinkymmenen neliön huoneeseen luovat viihtyisyyttä viherkasvit ja värikkäät seinäkankaat. Parvelle vievien portaiden alle mahtuu vaaterekki, retkivarusteet ja joogamatto. Kostutin puhaltaa ilmaan eteeristä öljyä – se selittää piparmintun tuoksun.

– Tähän pieneen huoneeseen voi luoda oman maailmansa. Arvostan sitä, että vaikka asun yhteisössä, minulla on myös oma soppi.

”Halusin aloittaa uudenlaisen elämän pitkien parisuhteiden jälkeen”

Kuin olisi tullut kotiin. Näin Anni kuvailee saapumistaan Sun Ahonlaitaan maaliskuussa 2019.

– Olin saanut töitä Joensuusta ja etsin asuntoa luonnon keskeltä samanhenkisten ihmisten parista. Halusin aloittaa uudenlaisen elämän pitkien parisuhteiden jälkeen. Minut otettiin vastaan niin sydämellisesti, että koin heti kuuluvani joukkoon. Yhteisö on minulle kuin toinen perhe.

Liperin vanha Ahonkylän koulu muuttui yhteisöksi kahdeksan vuotta sitten. Vuosien saatossa asukkaita on tullut ja mennyt.

Nykyiseen kokoonpanoon kuuluvat Annin lisäksi Jasper Keus ja Annukka Sihvonen, jotka asuvat kommuunityyppisesti vanhassa koulurakennuksessa. Tontin toista laitaa reunustavassa rivitalossa asuvat omissa asunnoissaan latvialainen Mihails Čugunovs, Sanna Tuunainen ja hänen newfoundlandinkoiransa Lysti sekä Johanna Räsänen, jonka luona asuvat joka toinen viikko myös hänen 11- ja 13-vuotiaat poikansa.

Rivitalon päätyneliöön etsitään parhaillaan asukkaita. Se tyhjeni heinäkuussa, kun asunnosta muutti pois lapsiperhe.

Suurin osa ahonlaitalaisista hankkii elantonsa osa-aikatöillä ja erilaisilla yritystoimilla. Ahonlaidassa tutustuneet Anni ja Jasper perustivat keväällä luontaishoitoja tarjoavan yrityksen. Sanna valmistaa rumpuja ja pitää rummunvalmistuskursseja. Johannan yritystoiminta on leipomista ja siivoamista.

– Sellainen kahdeksasta neljään ei oikein kuulu mentaliteettiin, tiivistää Sanna.

He miettivät, että heitä voi kutsua hipeiksi, jos se tarkoittaa rakkaudellista suhtautumista toisiin ihmisiin ja luontoon. Mutta mistään vapaasta seksistä, psykedeeleistä tai lahkosta ei ole kyse. Sellaisiakin ennakkoluuloja kuulemma on.

”Naapuriin voi aina mennä”

Annin paljaat varpaat painuvat pehmeään maahan, kun hän kerää suklaaminttua. Puutarhurin koulutuksen saaneen Annin perustama kasvimaa noudattaa permakulttuurin periaatteita eli on mahdollisimman luonnonmukainen. Kasvimaalta nousee yrttien lisäksi muun muassa lehtikaalia, punajuurta, porkkanaa ja öljyhamppua.

– Minua kiinnostaa yhteisöllisyyden ja ekologisuuden lisäksi omavaraisuus. Koen, että vihdoin täällä Ahonlaidassa voin elää omannäköistäni elämää, hän sanoo.

Hän pitää kasvimaata yhdessä Jasperin kanssa jakaen kustannukset ja sadon.

– Mutta toki kuka vain voi tulla täältä hakemaan yrtit ruoanlaittoon.

Anni ja Jasper ovat keränneet valtavat määrät villiyrttejä, jotka kuivuvat olohuoneen pitkällä ruokapöydällä. Kaksikko valmistaa myös kombutsaa, jota menee myyntiinkin.

Nyt ei kupeissa ole kuitenkaan kombutsaa vaan ihan tavallista teetä hunajalla maustettuna. Olohuoneen sinapinkeltaiselle kulmasohvalle mahtuu hyvin isompikin porukka. Johanna vilkuilee kelloaan. Hänen on pian lähdettävä hakemaan poikia koulusta.

Johanna on asunut Ahonlaidassa pisimpään, seitsemän vuotta.

– Avioeron jälkeen yhteisöasuminen tuntui hyvältä idealta. Halusin ympärilleni muita aikuisia tueksi ja turvaksi. Täällä et ole koskaan yksin. Aina löytyy joku, jonka kanssa jutella. Tai joka voi auttaa rikkinäisen auton kanssa tai katsoa poikien perään.

– Naapuriin voi aina mennä. Kuten tänä aamuna, kun menin Sannalle hiustenletitykseen. Samaan aikaan Johanna tuli Sannalle imuroimaan, Anni nauraa.

Talkoita, yhteisruokailuja ja viikkopalavereja

Yhdessä asuminen on opintie, sohvalla mietitään. Toisilta voi oppia konkreettisia taitoja, kuten käsitöitä tai jonkin työkalun käyttöä, mutta samalla kodin jakaminen kasvattaa myös vuorovaikutus- ja tunnetaitoja.

Jasper kertoo oppineensa kohtamaan tunteitaan, sillä yhteisöasuminen vaatii avoimuutta ja rehellisyyttä. Kulisseja ei voi pitää pystyssä. Anni kertoo oivaltaneensa, että ihmisillä on valtavasti erilaisia kykyjä, joita he eivät välttämättä edes tiedosta.

Isoilta konflikteilta on säästytty.

– Sellaisia keskusteluja ei ole tarvinnut käydä, että hei, sinä et sovi tänne, muuta pois. Kyllä uusi asukas huomaa itsekin aika pian, jos arvomaailmat eivät kohtaa, Sanna huomauttaa.

Ahonlaidassa työnjako toimii periaatteella jokainen tekee sitä, mistä tykkää. Näin tulevat hoidettua siivoukset ja pihatyöt. Kiinteistön omistajat, jotka aikoinaan perustivat yhteisön, asuvat muualla ja heidän vastuullaan ovat remontit ja isot hankinnat.

Jokaisella asukkaalla on oma vuokrasopimus, oma talous ja ruoat.

– Mutta aina saa käydä toisen jääkaapilla, Sanna virnistää.

Yhteisöllisyys merkitsee asukkaiden keskinäisen vahvan siteen lisäksi muun muassa talkoita, yhteisruokailuja ja viikkopalavereja. Kaikista parasta ovat kuitenkin suunnittelemattomat kohtaamiset, kuten grillaukset, naistensaunat ja kirppisreissut.

– Se on sellaista spontaania arjen jakamista, Sanna miettii.

Koronakriisi kirkasti yhteisön merkityksen

Kottikärryt kiemurtelevat pihanurmikolla. Jasper työntää ja kyydissä istuu Anni. Kaksikkoa naurattaa.

Tontin perällä on kaksi polttopuukuormaa, jotka olisi siirrettävä saunaan, kotaan ja vajaan. Sanna on jo aloittanut puusouvin.

– Täällä oppii luopumaan ennakko-odotuksista. Voin paljon paremmin, kun en odota toisilta mitään. Jokaisella on oma tahtinsa. Itse olen nopea ja malttamaton, mutta Ahonlaita on opettanut minulle kärsivällisyyttä, hän sanoo.

Kohta Anni ja Jasperkin tulevat paikalle työhanskat käsissä. Kun ensimmäinen peräkärryllinen on täynnä, kolmikko siirtää sen käsipelillä kodalle ja kantaa puut sisään.

Kotaa kiertävillä penkeillä lepää taljoja, keskellä on tulipesä ja peräseinällä työtaso. Täällä yhteisön asukkaat viettävät paljon aikaa kokkaillen ja iltaa istuen.

– Aivan ihana paikka, arjen luksusta, huokaa Anni.

”Täällä oppii luopumaan ennakko-odotuksista. Voin paljon paremmin, kun en odota toisilta mitään. Jokaisella on oma tahtinsa.”

Urakan jälkeen on aika laittaa myöhäinen lounas. Jokainen hakee jääkaapistaan sitä, mitä sattuu löytymään. Isolta kasvimaalta poimitaan sipulia, kesäkurpitsaa ja salaattia. Porukka päättää tehdä muurinpohjapannulla vihannessekoituksen, johon jokainen voi halutessaan laittaa lisukkeita, on se sitten kanaa, tofua tai Jasperin tekemää hummusta.

Lysti terhakoituu, kun Johanna tulee poikia hakemasta. Olisiko nakkia luvassa?

Keväällä, kun koronakriisi iski, yhteisön merkitys kirkastui.

– Monet kärsivät yksinäisyydestä ja pelkäsivät. Meillä oli hyvä olla täällä, sanoo Anni.

Hän pilkkoo kesäkurpitsaa ja miettii, että ei hänestä varmaan olisi enää ”normiasujaksi”.

– Kannustan kaikenikäisiä ihmisiä kokeilemaan yhteisöasumista ja muutakin yhteisöllistä toimintaa. Koen, että tällä hetkellä ihmiset suorittavat elämäänsä yksilötasolla, kun meidän pitäisi sen sijaan toimia enemmän yhdessä. Yhteisöllisyys tuo elämään merkityksellisyyttä.

Kimppa-asumisessa oikeanlaiset ”vibat” on olennainen juttu

416 kilometrin päässä Liperin Ahonkylästä, Helsingin Etu-Töölössä, sijaitsee toinen yhteisö, jonka keittiössä Mikko ”Hippo” Taatila pilkkoo perunaa, munakoisoa ja sipulia. Näistä ja kikherneistä on syntymässä muhennos.

Ovi kolahtaa ja sisään tulee Antti Yrjönen. Hän on käynyt ostamassa kaupasta kolaa, jota hän kertoo juovansa kaksi litraa päivässä.

Kimppakämpän kolmas asukas, Riina Herlin, kurkistaa huoneestaan hiuksiaan kuivaillen. Hän on vasta herännyt ja valittelee huonoa vuorokausirytmiään.

– Me olemme tällainen Grumpy Hippo and the Millennials, virnistää Hippo ja viittaa asukkaiden ikäeroon. Hippo on 38-vuotias, Riina kolmekymppinen ja Antti 27.

– En kyllä koskaan ajattele sinun ikääsi, Riina huomauttaa.

– Kimppa-asumisessa ei olekaan kyse iästä, vaan siitä, millaiset ovat vibat, pohtii Hippo.

”Miten muuten voisin asua 90 neliön asunnossa Helsingin keskustassa?”

Kun Hippo vuoden alussa haki asuntoon uusia asukkaita pois muuttaneiden tilalle, kiinnitti hän nimenomaan huomiota viboihin. Antin hän tiesi ennestään, joten hänen muuttonsa järjestyi helposti. Riinan lisäksi hän haastatteli muutamaa muuta.

– Molemmille tuli hyvä fiilis. Minä kiinnostuin Hipon ilmoituksesta, koska hän kertoi olevansa introvertti. Tarvitsen itsekin paljon omaa rauhaa. Silti kaipaan ihmisten pariin. Minulla oli takana aika kivulias ero, joten en halunnut jäädä yksin pieneen koppiin ahdistumaan, Riina kertoo.

– Minun introverttiyteni tarkoittaa sitä, että vaikka minulla on vahva sosiaalinen draivi, tarvitsen pitkät latautumisajat, tarkentaa Hippo.

Kolmikkoa yhdistää myös työ, sillä kaikki työskentelevät media-alalla. Riina on freelance-toimittaja, Antti valokuvaaja ja Hippo kirjailija, toimittaja ja Suomen koripallomaajoukkue Susijengin tiedottaja.

Riina on siirtynyt syömään aamupalaa keittiönpöydän ääreen. Hippo itkettää munakoisoja. Antti nojailee ovenpieleen. Kolmikko kohtaa yleensä juuri näin, sillä keittiö on asunnon ainut yhteinen tila.

Riinan ja Antin huoneista näkyy sisäpihalle ja korttelin kauniille katoille. Hipon huone on asunnon toisella puolella. Sieltä avautuu näkymä suoraan Tennispalatsille.

– Sijainti on mahtava. Miten muuten voisin asua vanhassa tyylikkäässä talossa, 90 neliön asunnossa, Helsingin keskustassa? Joutuisin pulittamaan pienestä kaksiosta samalla alueella vähintään tuhat euroa kuukaudessa.

Kuten Hippo sanoo, asuntojen hintataso Helsingissä ei ole ainakaan laskemassa, ja siksi moni aikuinenkin valitsee yhteisöllisen asumisen. Rapussa, jossa Hippo, Riina ja Antti asuvat, on useita muitakin kimppakämppiä. Myös monet heidän ystävistään asuvat yhteisöllisesti. Niin myös Hipon naisystävä, jonka kimppakoti on omakotitalossa Laajasalossa.

Tytär asuu Hipon luona joka toinen viikko

Hyllykkö jakaa Hipon huoneen kahtia, sillä hänen 10-vuotias tyttärensä asuu hänen luonaan joka toinen viikko. Tytön sängyllä lojuu pehmoleluja, joukossa muun muassa pikkuhippo ja iso hippo. Nyt hän on äidillään ly­hyen pyöräilymatkan päässä.

Hipolle kimppa-asuminen on sekä taloudellinen että arvovalinta.

– Pyrin valinnoillani saamaan rahalleni vastinetta; voin laittaa vuokrasta säästyvät rahat vaikka lapsen harrastuksiin tai läppäriin. Pidän myös tärkeänä sitä, että lapseni näkee erilaisia ihmisiä ja oppii tulemaan heidän kanssaan toimeen. Olen sen verran vanhanaikainen, että ajattelen, että koko kylä kasvattaa lasta.

”Voin laittaa vuokrasta säästyvät rahat vaikka lapsen harrastuksiin tai läppäriin. Pidän myös tärkeänä sitä, että lapseni näkee erilaisia ihmisiä ja oppii tulemaan heidän kanssaan toimeen.”

Riina kuvailee Hipon tytärtä reippaaksi höpöttelijäksi. Hippo sanoo olevansa kiitollinen siitä, että hänen tyttärensä sopeutuu monenlaisiin tilanteisiin.

– Niin kauan kuin perustarpeet täyttyvät ja lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, on kaikki hyvin.

Ensi vuonna tytär siirtyy viidennelle luokalle, ja isä on luvannut hänelle oman huoneen. Se merkitsee muuttoa.

– Pidän kaikki vaihtoehdot auki, mutta nyt kiinnostaa isompi kimppakämppä, johon mahtuisi ehkä toinenkin pieni perhe. Yhteisöasuminen sopii minun mielenlaadulleni.

Jokainen siivoaa jälkensä ja joskus tehdään jokin yhteisrutistus

Munakoisomuhennos on valmis, ja Hippo panee kulhoja ja suolaa pöytään. Jokainen voi lisätä omat suolansa.

– Meidän yhteisruokailut ovat juuri tällaisia: Hippo laittaa ruokaa ja sitten sitä saa syödä, virnistää Antti.

Kolmikolla on yhteiset hedelmät ja kahvimaidot, mutta muuten he hoitavat itse omat ruokaostoksensa ja ateriansa. He tunnustavat, että kokoontuvat harvoin tällä tavalla yhteen kuin nyt. Tosin edellisenä iltana Hippo ja Antti kävivät keittiönpöydän ääressä syväluotaavan keskustelun arvonlisäverotuksesta.

Arki soljuu, erikseen mutta yhdessä. Mitään tiukkoja sääntöjä ei ole.

– Olisi todella tukalaa asua sellaisessa kimppakämpässä, jossa olisi tarkasti määritellyt rajat. En halua, että minun pitäisi omassa kodissani kysyä joka kerran viiden hengen neuvostolta lupa siihen, voiko tyttöystäväni tulla yökylään, Antti vertaa.

Kolmikko pohtii, että kimppa-asumisessa erilaiset siisteyskäsitykset aiheuttavat varmasti eniten kitkaa. He ovat ratkaisseet asian niin, että jokainen siivoaa jälkensä ja joskus tehdään jokin yhteisrutistus, kuten taannoin, kun Riina ja Antti siivosivat jääkaappi-pakastimen.

Kun lounas on syöty, Riina vetäytyy huoneeseensa purkamaan aiemmin tekemäänsä haastattelua. Antti ryhtyy ripustamaan pyykkejä kuivumaan. Hippo miettii, että tänään hän ei tee muuta kuin pakkaa repun ja pyöräilee viikonlopuksi naisystävänsä luokse.