Mitä minimalistin ja rönsyilevän sisustajan tyyli kertoo? Taideteoksen kodistaan tehnyt Rukka ja hometalossa asunut Tiina kertovat

Niukka ja harkittu, runsas ja räiskyvä. Tiina Ilmavirta ja Rukka Lindberg ovat sisustajina toistensa vastakohdat. Miten toisesta tuli minimalisti ja toisesta ilotulittelija? Ja mitä heidän kotinsa kertovat heistä itsestään?

Kuka on määrännyt, että tauluja saa ripustaa vain seinille? Niinpä. Kun seinä­tila alkoi loppua, Rukka Lindberg, 49, nakutteli tauluja ja kehystettyjä valokuvia kattoon. Niitä on mukava katsella esimerkiksi sängyllä pötkötellessä.

Rukan sisustusmaku ei muutenkaan ole ihan perinteinen. Hänen kotinsa on… hillitön. Kaikkea on paljon: värejä, esineitä, tyylisuuntia.

– Haluan rikkoa totuttuja sääntöjä. Voin käyttää vaikka maljakkoa juomalasina, hän sanoo.

Koulutukseltaan Rukka on putkiasentaja. Oikeasti hän olisi halunnut taiteilijaksi, mutta ei aikoinaan ujona tyttönä tohtinut ottaa selvää, miten alalle voisi kouluttautua. Sen sijaan hän on luonut kodistaan taideteoksen.

Lue lisää: Näin syntyy upeita kukkakimppuja kotiin – kukkia rakastavat naiset näyttävät, miten materiaalia löytyy luonnosta myöhään syksylläkin

Kuin taikamaailma

Tilan nimi on Peikkomäki. Ja taikamaailmalta se näyttääkin. Myös talon emäntä muistuttaa satuolentoa: yllä on tilkuista ommeltu pitkähelmainen hame ja hiuskoristeena oman kanalan kukon sulkia.

Rukka muutti Helsingistä Loviisan Skinnarbyhyn, vuonna 1941 rakennettuun omakotitaloon, kolmetoista vuotta sitten. Aluksi talo oli autio ja tyhjä. Sitten uusi asukas tarttui siveltimeen ja alkoi maalata: kattoon vaaleanpunaista ja valkoista raitaa, seiniin kirkkaan keltaista, sateenkaaren värit keittiön laatikostoon.

– Mieliväriä en pysty nimeämään. Kaikilla väreillä oma paikkansa, jopa beigellä, joka yksinään on aika karsea.

Sisustus on syntynyt lähes nollabudjetilla, sillä Rukka elää työttömyyskorvauksen turvin. Hän korjaa, tuunaa ja maalaa vanhoja tavaroita mieleisikseen. Jopa etunimensä Rukka on tuunannut: alun perin se oli Riikka.

– Vanhat esineet ovat kiinnostavia samasta syystä kuin vanhat ihmiset. Niillä on pitkä historia ja tarinoita kerrottavanaan.

Koko sisustus kierrätettyä

Lähes kaikki Rukan huonekalut ja muut kapineet on haalittu somen kierrätysryhmistä ja roskalavoilta. Mukaan tarttuu esineitä, jotka puhuttelevat häntä. Ne kertovat itse, miten haluavat tulla muokatuiksi. Joskus visio syntyy heti, joskus tavara laitetaan talteen odottamaan.

Kirpputorilla ostosten ehdoton kipuraja on kymppi, mutta useimmiten löydöt irtoavat parilla eurolla.

– Nautin siitä, että voi elää ostamatta oi­keastaan mitään muuta kuin ruokaa ja bensaa. Naurattaa oikein, miten pitkälle säästeliäisyyden voi viedä, kun pesen pakastuspusseja, paloittelen tiskinappeja ja tarjoilen juuresten keitinveden koirille. Jos yhtäkkiä saisin paljon rahaa, en varmasti osaisi sitä edes heti käyttää.

Kirppareilta on tarttunut mukaan myös ei niin välttämättömiä esineitä. Eteisen lelumuseossa on näytteillä vanhoja lastenkirjoja, nukkeja ja pehmoeläimiä. Eri puolilla asuntoa on hyllykköjä ja lokerikkoja täynnä somia pikkuesineitä. Kun ryhmä pikkuelefantteja ei mahtunut nätisti millekään hyllylle, Rukka rakenteli niistä mobilen kattoon roikkumaan.

– Olen tarkka siitä, mitkä tavarat, muodot, värit ja materiaalit sopivat keskenään. Kaikkea voi sekoitella, kun sen tekee taidolla.

Sellaista keräilyä Rukka ei voi ymmärtää ollenkaan, että hankitaan vaikkapa kauniita vintage-valaisimia ja kätketään ne jonnekin kaapin perukoille. Esille ne kuuluvat! Rukan katossa lamppuja roikkuu melkoinen rykelmä.

Ovatko jotkin esineistä Rukalle muita rakkaampia? Ehdotonta suosikkia on vaikea nimetä. Olisiko se keraamikko-isoäidin muotoilema lampunjalka? Vai lasten piirrokset? Tai kenties lemmikkien tassunjäljistä tehdyt keraamiset taulut?

Rukan kaksi lasta ovat jo aikuisia ja muuttaneet omilleen. Nyt hän jakaa kotinsa kahden koiran ja kissan kanssa. Kissan hiekkalaatikko on kekseliäästi sijoitettu kaapin päälle viemästä lattiapinta-alaa, ja Kasper-kolli tepastelee sinne seinille kiinnitettyjä lautoja myöten.

Kaksijalkainen asuinkumppanikin olisi tervetullut.

– Etsin vielä omaa intiaanisoturiani. Lapsena luulin, että olen intiaani. Kolmannella luokalla minulle valkeni, että olenkin suomalainen. Se oli tuskallinen havainto.

Milloin sisustus on valmis?

Vaikka tavaraa on paljon, Rukan mukaan hänen elämäntapansa on ekologinen. Kaatopaikalle tuomitut esineet ovat saaneet hänen käsissään uuden elämän ja osa on jatkanut matkaansa. Rukka rakentelee löytämistään materiaaleista tauluja, unisieppareita ja koruja, joita hän antaa lahjaksi ja myy. Paraikaa pöydällä lepää lajitelma kiviä, joista hän aikoo rakennella peikkopatsaita tai ennustamisessa käytettäviä riimukiviä.

Koska tulee vastaan se raja, että lisää tavaraa ei enää hankita? Oikeastaan se on jo tullut. Rukka ottaa yhä talteen kiinnostavaa mate­riaalia muttei enää aktiivisesti metsästä sitä.

Jokin aika sitten olo oli oudon levoton. Päiväkaudet Rukka kulki ympäri huushollia noukkimassa pois esineitä, jotka eivät enää puhutelleet. Ne hän antoi pois. Sitten konmaritus oli tehty.

– Levottomuus katosi. Enää kodissani ei ole mitään turhaa.

Minimalismi kiehtoo aiemmin homekodissa asunutta Tiinaa

Olohuoneen seinällä roikkuu mustavalkoinen taulu. Se taitaa olla talon ainoa varsinainen koristeeksi luokiteltava esine. Ikkunoissa ei näy verhoja eikä pöydillä liinoja. Kaikki on hillittyä, harkittua ja eleetöntä.

Nelikymppisen ihmisen huushollissa on yleensä kerrostumia menneiltä vuosilta: perintöhuonekaluja, lahjaesineitä, matkamuistoja. Tiina Ilmavirran, 41, kodissa kaikki on uutta. Siellä ei ole yhtään turhaa tavaraa. Tiina on aina suosinut sisustuksessa minimalismia, mutta viiden vuoden takainen katastrofi antoi rankan oppitunnin luopumisesta.

– Rakastan yhä kaikkea kaunista. Mutta ostamisen sijaan minusta on nykyään ihanampaa karsia ja antaa pois.

Lue lisää: Miten minimalismi onnistuu kolmen lapsen isältä? Teemu Kunto karsi kaiken tarpeettoman elämästään – omistaa nyt vain 500 tavaraa

Minimalismi lähti homekotikokemuksesta

Kodin vanhin esillä oleva esine on Harri Koskisen Block-valaisin. Tiina sai sen äidiltään 20 vuotta sitten lähtiessään opiskelemaan muotoilua. Lamppu kuuluu niihin muutamiin kodin tavaroihin, joita ei tarvinnut kärrätä kaatopaikalle.

Vuonna 2016 Tiina ja hänen silloinen miehensä hankkivat unelmiensa asunnon, vanhan omakotitalon. Siellä ei ehditty viettää kuukauttakaan, kun Tiina ja parivuotias esikoispoika alkoivat oireilla. Paljastui, että talo oli yltä päältä homeessa.

Perhe muutti pois saman tien, mutta kodin irtaimistoa ei voinut enää pelastaa. 95 prosenttia omaisuudesta piti heittää pois: huonekalut, kirjat, vaatteet, lelut.

– Kaatopaikalle meni myös koko meidän historia. Raskainta oli luopua vauvantarvikkeista ja valokuvista, Tiina kertoo.

Vakuutus korvasi nolla euroa.

– Vuoteen meillä ei edes ollut vakuutuksia, koska ei ollut mitään vakuutettavaa.

Väliaikaiseksi kodiksi löytyi tyhjä vuokrahuoneisto. Oli kaksi päivää jouluun ja asunnossa ei ollut edes sänkyjä, liinavaatteista puhumattakaan. Tiina istui lattialla ja itki. Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja naputteli sisustusaiheiselle Facebook-sivustolle päivityksen, jossa kertoi perheensä tilanteesta. Kohta oven takana seisoi lähetystö, jolla oli tuliaisina lakanoita, pyyheliinoja, astioita, vaatteita, leluja.

– Joulu tuli sittenkin! Siitä käynnistyi uusi alku.

Minimalismi näkyy kaikessa

Nykyiseen, uuteen omakotitaloon Espoossa perhe pääsi muuttamaan 2017. Tänne on hankittu vain ehdottoman tarpeellisia tavaroita. Ja ehdottomasti uutena. Kirpputoreilta Tiina ei osta mitään, jottei kotiin vahingossakaan kulkeudu hometta.

– Panostan laatuun. Jos tarvitsen vaikkapa valaisimen, googlailen ensin huolellisesti vaihtoehdot.

Tiina suosii luonnonmateriaaleja, kuten puuta, kiveä ja pellavaa, ja maanläheisiä värejä. Limeä, oranssia tai kirkkaanpunaista hän ei osaisi kotiinsa kuvitella.

Jokaisella esineellä on paikkansa. Keittiön astialaatikossa yhteen sopivat kupit, mukit ja lautaset ovat siisteissä pinoissa. Kuivaruokakaapin riisit, pastat ja jauhot on siirretty kirjavista pakkauksista eleettömiin, läpinäkyviin purnukoihin.

– Aikaa ei kulu etsiskelyyn, kun tavaroita on vähän ja ne ovat järjestyksessä.

Minimalistisuus ulottuu vaatehuoneeseenkin. Rekillä roikkuu väljästi muutamia mustia, valkoisia ja harmaita vaatteita. Hyllyillä on siististi viikattuna pari pinoa t-paitoja ja kahdet farkut. Tiina käyttää vaatteet loppuun ennen kuin ostaa uusia. Shoppailusta hän ei pidä ollenkaan.

– Ostamalla vähän ja laadukasta säästän paitsi omia rahojani myös luonnonvaroja.

Kaksikymppisenä Tiina työskenteli vaatekaupassa ja hankki sieltä lähes joka päivä itselleen jotakin.

– Vaatemallistot vaihtuivat monta kertaa vuodessa ja jäljelle jääneet siirrettiin ale­koriin. Kulutushysteria alkoi lopulta ahdistaa, ja vaihdoin muotialan muotoiluun. On hienoa, että laadukas huonekalu voi kestää kymmeniä vuosia.

Salliiko minimalismi lasten leikit?

Vuosi sitten Tiina erosi avopuolisostaan ja asuu nyt kolmisin 7- ja 3-vuotiaiden poikiensa kanssa. Tosiaan, talossa on myös lapsia. Saavatkohan he lainkaan leikkiä sisällä?

– Voi kuule! Tiina sanoo nauraen. – Eilenkin täällä oli esikoisen synttäreillä kaksitoista poikaa, jotka leikkivät hippaa. Sohvista ja tyynyistä rakennellaan majoja harva se päivä.

Lelujakin pojilla on, mutta ne mahtuvat lastenhuoneen pienen lipaston laatikoihin ja pariin sisalkoriin. Lapsiperheessä krääsää yleensä kertyy, vaikkei sitä itse ostaisikaan. Tiina on ohjeistanut läheisiään, että jos pojille haluaa antaa lahjoja, kannattaa hankkia jotakin yksinkertaista ja laadukasta.

Koti on omaa designstudiota kotona pyörittävälle Tiinalle myös työpaikka. Kun ympäristö tarjoaa mahdollisimman vähän virikkeitä, ajatuksilla on tilaa lentää. Työskentelytapakin on minimalistinen: Tiina tekee aina yhden projektin kerrallaan eikä koskaan buukkaa kalenteriaan täyteen.

– Jos haalii liikaa tekemistä, ei pysty keskittymään kunnolla mihinkään. Allakkaan täytyy jättää myös tyhjiä viivoja.