Matkailu

La Palma ja La Gomera – Patikointia paratiisisaarilla

Teksti: Nina Jaatinen Kuvat: Nina Jaatinen ja Jyri Tuovinen

La Palma ja La Gomera kuuluvat Kanarian seitsemään vulkaaniseen saareen. Suomalaisille ne ovat vielä suhteellisen tuntemattomia. Massaturismia välttävälle luonnonystävälle ne ovat hyviä kohteita.


La Gomera on patikoijien unelma. Luonnonkaunis saari on täynnä jylhiä vuoria ja rotkojen reheviä laakosoja.

Aavepuiden metsä

Harvapuisen metsän suuret, suorat männyt ovat kuin unesta. Niiden kyljet ovat osittain hiiltyneet. Mustan röpelön välissä välkkyy punaista ja hopeista kaarnaa. Nämä La Palman eteläpuolella sijaitsevan Cumbre Viejan luonnonpuiston mystiset puut jättävät sanattomiksi. Ne kertovat La Palman alkuperästä. Kanarian saaret ovat vulkaanisia. Edellisen kerran La Palmalla purkautui tulivuori 1971, jolloin Teneguia syöksi laavaa ja tuhkaa ympärilleen.

Kävelemme aavepuiden reunustamalla patikkapolulla, jonka pohjan ovat pehmentäneet polulle pudonneet havunneulaset. Aurinko helottaa vielä matalalla. Usva leijailee puiden nilkoissa. Ilma on miellyttävän viileä ja raikas. Kipuamme kohti tulivuoren lakea.

Kävely utuisessa metsässä on kevyttä, nousua hädin tuskin huomaa. Jossain risahtaa oksa. Yksinäinen mies lompsii pitkillä askelilla loivaa rinnettä alaspäin. Tulemme polkujen risteyskohtaan. Sormi nousee huulille, mutta onneksi polut on merkitty selkeästi, kansainvälisten standardien mukaisilla kylteillä. Kylteissä on väri- ja kirjainkoodit sekä polkujen nimet ja tietoa, missä on levähdyspaikka tai missä voi yöpyä. Polkujen varsilla on myös infotauluja, jotka kertovat enemmän ympäröivästä alueesta.

Cumbre Viejan luonnonpuisto on vulkaanisuutensa vuoksi erityislaatuinen. Aavemäntyjen vehreä metsikkö vaihtuu vuoren laella kuumaiseksi kraaterimaisemaksi. Polku halkoo kivenlohkareiden ja mustan laavan värjäämällä maaperällä. Mieli tekisi pidemmälle, mutta ilta alkaa jo hämärtyä. On aika kääntyä takaisin ellei halua ihailla kuun maisemaa tähtien valossa.

Saarta kutsutaan nimillä La Isla Bonita ja La Isla Verde, kaunis ja vihreä saari.

Patikoijien lisäksi saari vetää puoleensa myös pyöräilijöitä, golfaajia, liitovarjolentäjiä, valokuvaajia, tähtiharrastajia sekä lintu- ja kasvitieteilijöitä.


Cumbre Veijan luonnonpuiston metsikössä on mystisiä, osittain mustaksi hiiltyneitä mäntyjä.

Tähtikirkas taivas

Jos haluaa saada hetkeksi päänsä pilvien yläpuolelle, kannattaa kivuta La Palman saaren keskiosassa sijaitsevan Caldera de Tabu-
rienten kansallispuistoon, jossa on sammunut tulivuori. Sen korkein kohta on Roque de los Muchachos, joka kohoaa yli 2 400 metrin korkeudelle.

Tulivuoren laelle voi ajaa polkupyörällä tai autolla. Tie on hyväkuntoinen, mutta jyrkän spiraalinomainen. Korkean paikan kam-
moajille ajo vuoren huipulle ei välttämättä sovi.

Noin kilometrin korkeudella asfalttitie alkaa toistaa spiraalikuviota, ja mutkat ovat tiukkakääntöistä siksakkia.  Kun lähestymme kahta kilometriä, pilvet ovat jo meidän alapuolellamme. Alas ei juuri tee mieli katsella, sillä näkymä kouraisee vatsanpohjaa.

Kun saavutamme Roque de los Muchachosin huipun, näkymä palkitsee piinallisen ajomatkan. Valkoiset pilvet roikkuvat jossain alhaalla, ilma on huumaavan raikasta ja laskeva aurinko luo ympärille pehmeän valon.

Tulivuoren kraateriin pääsee ainoastaan jalkaisin. Siellä sijaitsee leirintäalue.

Koska matka vuoren huipulle on pitkä, moni patikoitsija hankkii kyydin kraaterin huipulle ja patikoi sieltä alas. Roque de los Muchachosilla kannattaa myös tuijottaa tähtiä, sillä La Palman tähtitaivas on hui-
kean kirkas. Vuoren laella on yksi Euroopan tärkeimmistä tähtitieteellisistä observatorioista. Erityisestä ilmastosta johtuen pilvet eivät koskaan ulotu vuoren laelle tai sen yläpuolelle, joten tähtien tarkkailijoilla on tarjolla ympäri vuoden kirkas taivas.


La Palman keskellä sijaitsevan Caldera de Taburienten kansallispuiston korkein kohta, Roque de los Muchachosin huippu kohoaa pilvien yläpuolelle, yli 2 400 metrin korkeuteen.

Sademetsässä La Gomeralla

La Gomeran pyöreän saaren jyrkät vuoret ja vehreät laaksot muodostavat erinomaisen patikointikohteen. Saarella asuu 20 000 ihmistä ja sen turismi on vielä lapsenkengissä.

Saaren keskellä sijaitseva kansallispuisto, Garajonay, on Unescon maailmanperintökohde, jossa kasvaa erittäin harvinaista laakeripuumetsää.

Tarinan mukaan tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbus lähti kuuluisalle merimatkalleen  La Gomeran pääkaupungista, San Sebastianista 1492. Otamme viehättävästä San Sebastianista taksin, sillä ilta on jo pitkällä, eivätkä paikalliset bussit enää kulje ylös vuorille.

Saavumme majapaikkaamme, laaksossa sijaitsevan Hermigua-kylän majataloon. Koska on jo myöhä, henkilökunta on jättänyt meille avaimen suoraan huoneemme oveen.

Seuraavana aamuna heräämme auringonpaisteeseen. Päätämme tehdä kokopäiväretken kohti luonnonpuiston korkeinta lakea, 1 480 metriin kohoavaa Alto de Garajonayta. Polku lähtee kylätien laidalla olevien talojen takaa. Puikkelehdimme vaaleanpunaisten ja -sinisten talojen välistä. Jossain päkättää vuohi.

Pian nousu alkaa tuntua jaloissa. Polkuun on hakattu askelmia ja ne on paikoin kivetty. Kenkien alle jää puiden lehtiä. Sateen sattuessa lehdet muuttuvat liukkaiksi. Niinpä hyvät, pitäväpohjaiset, nilkkoja tukevat vaelluskengät ovat paras jalkine täällä patikoidessa.

Noustessamme metsä ympärillä tihenee. Garajonayn sademetsä on satumaisen vihreä ja rehevä. Valtavia saniaisia, sammaleen päällystämiä, satumetsämäisiä lonkero-oksaisia puita. Vuoren laen yllä leijailevat utupilvet lisäävät metsän mystistä tunnelmaa.

Samalla jossain kiirii outo ääni, joka nousee ja laskee kuin linnun laulu. La Gomeralla elää yhä edelleen saarelaisten oma vihellyskieli, silbo. Sitä käytettiin aiemmin, kun haluttiin kommunikoida vaikeakulkuisella saarella laakson yli toiseen laaksoon.

Sadekuuro yllättää puolivälissä matkaa. Ylhäällä vuorilla sadetta saattaa ripottaa niskaan tämän tästä, erityisesti talvikuukausina. Kuin tilauksesta, polkuun on merkitty viitta, joka kertoo ruokapaikasta.

Garanjonayn vuoren rinteillä ja laella risteilee lukematon määrä patikkapolkuja. Niiden varrella ja risteyskohdissa on polkumerkkejä, joista voi lukea, miten pitkä matka on määränpäähän tai missä on näköala- tai ruokapaikka. Luonnonpuistossa on myös infopiste ja vierailijoiden keskus.

Kun varovainen laskeutuminen päivän patikoinin päätteeksi alkaa, pohjelihakset soivat. Onneksi paluumatka tuntuu aina vähän lyhyemmältä.


Cumbre Viejan patikkapoluilla leijuva sumu luo aavemaisen tunnelman.

Kotilääkäri 10/2014

X