Pyhiinvaellusmatka sai Marianne Räikkösen luottamaan elämään: ”Ymmärsin olevani onnellinen”

Marianne Räikkösellä, 24, oli unelma: pyhiinvaellusmatka. Vuosi sitten hän pakkasi reppunsa ja astui Camino de Santiagon pölyiselle tielle – yksin.

”Vaikka olen matkustanut yksin useita kertoja niin metsässä, vuorilla, kuin toisella puolella maailmaakin, en ole koskaan ollut niin hermostunut kuin nyt matkaan lähtiessäni.

Välilaskulla Riian lentokentällä juon paikallista kirsikkalikööriä, jonka jälkeen matka jatkuu itkien lentokoneen ikkunaa vasten. Vaikka tiedän olevani hyvässä fyysisessä kunnossa, epävarmuus tulevasta koitoksesta painaa raskaana. En tiedä, pystynkö todella tähän.

Olen matkalla Saint Jean Pied du Portin kylään Ranskaan, josta aloitan 800 kilometrin pituisen pyhiinvaellusmatkani. Samaa reittiä ovat kävelleet miljoonat ihmiset vuodesta 700 eaa lähtien. Tuolloin Pyhän Jaakobin ruumis löytyi haudattuna Santiagoon ja löydöksen jälkeen paikalle alkoi virrata pyhiinvaeltajia, joille katolinen kirkko lupasi vapahduksen synneistä.

Nykyään pyhiinvaellusmatka houkuttelee ihmisiä monista syistä. Toisille matka on ainutlaatuinen elämys tai halpa lomamatka, jotkut kävelevät saavuttaakseen sisäisen rauhan tai prosessoidakseen kipeitä kokemuksiaan. Toiset hakevat matkalta fyysistä haastetta.

Minulle pyhiinvaellusmatka oli monen vuoden unelma, johon tiivistyi halu koetella omia rajoja, tavata ihmisiä eri puolilta maailmaa, viettää laatuaikaa itseni kanssa sekä kokea mahtavaa luontoa.

Pyhiinvaellusmatka saa unohtamaan kaiken turhan

Camino de Santiago, suomalaisittain Pyhän Jaakobin tie, on verkosto reittejä, jotka risteilevät eri puolella Euroopan mannerta. Kävelen Ranskan reitin, joka on tunnetuin ja usein myös ruuhkaisin.

Pyhiinvaellusmatkalla kaikki turha karsiutuu pois, ja tunnen elämäni yksinkertaistuvan. Siinä, missä arkielämässä täytyy tehdä erilaisia päätöksiä melkein joka hetki, tien päällä vaihtoehdot ovat hyvin rajalliset. Minun ei esimerkiksi tarvitse miettiä, mitä laitan huomenna päälle, sillä rinkassani on ainoastaan yhdet vaellusvaatteet. Päivän päätyttyä majatalossa ei ole myöskään juuri tekemistä, joten minun ei tarvitse valita, millä keinoin haluaisin tänä iltana itseäni viihdyttää.

Ehkäpä kaikkein tärkein oivallus oli kuitenkin se, että minun ei tarvitse tietää, minne olen menossa – riittää, että seuraan pyhiinvaellustietä viitoittavia simpukan symboleita tai keltaisia nuolia.

Kun pyhiinvaellusmatka muuttuu arjeksi

Kehoni tottuu kävelemiseen nopeasti ja arki sekä turhat murheet unohtuvat. Välillä mieleen nousee häiritseviä ajatuksia, pelkoja ja jopa turhautumista, mutta koen, että kävellessä niiden kanssa on helpompi tulla toimeen kuin normaalin arjen pyörteessä.

Noin viikon päästä lähdöstä huomaan, että pyhiinvaelluselämä alkaa tuntua arjelta. Herään usein kuuden aikaan, pakkaan tavarani rinkkaani ja alan kävellä. Etenkin Ranskan reitti on suurimmilta osin hyvin merkitty, keltaiset nuolet ja erilaiset simpukan symbolit ohjaavat pyhiinvaeltajia oikeaan suuntaan: vaeltajien ei tarvitse käyttää turhaan aikaa tai energiaa oikean tien löytämiseen.

Matkantekeminen on muutenkin helppoa, jos on valmis pieneen seikkailuun. Usein syön tekemäni aamiaisleivät tien varrella tai pyhiinvaeltajille rakennetuilla levähdyspaikoilla. Joskus hemmottelen itseäni juomalla paahteisen kahvin tai syömällä espanjalaisen tortillan eli perunamunakkaan paikallisessa baarissa. Espanjassa baarit eivät ole vain alkoholin juomista varten, vaan ne ovat kyläläisten kokoontumispaikkoja, joissa tarjoillaan myös aamupalaa, tapaksia ja illallista.

Luottamus itseen, kehoon ja muihin ihmisiin vahvistui

Vauhdista riippuen koko Camino de Santiagon reitin kävelemiseen menee noin kuukausi. Itselläni ei onneksi ole aikataulua, joten pystyn tekemään matkaa täysin omassa tahdissani.

Kävelen päivittäin viidestätoista neljäänkymmeneen kilometriä riippuen omista tuntemuksistani. Oman kehoni kuunteleminen onkin yksi niistä asioista, joita matka minulle opettaa. Mitä pidemmälle kuljen reittiä, sitä paremmin opin tunnistamaan, milloin haluttomuus jatkaa kävelemistä johtuu mielentilasta ja milloin kehoni taas tarvitsee oikeasti lepoa.

Tajuan, että keho on äärimmäisen viisas. Jos todella pystymme olemaan yhteydessä itseemme, keho kyllä kertoo, mitä tarvitsemme. Matkan aikana opinkin luottamaan niin kehooni, itseeni, muihin ihmisiin kuin myös maailmankaikkeuteen.

Kohtaamisia, jotka eivät unohdu

Yksi tärkeimmistä kokemuksistani matkalla oli muiden ihmisten kohtaaminen, vaikka kävelinkin suurimman osan ajasta itsekseni. Aina silloin tällöin aloin kuitenkin jutella ohikulkijoille. Usein lopputuloksena oli se, että yhtäkkiä monta tuntia ja kilometriä oli kulunut kuin itsestään.

Iltapäivällä tai illalla etsin sopivan yöpaikan pyhiinvaeltajille tarkoitetuista majataloista, joita kutsutaan alberqueiksi. Ne ovat usein yksinkertaisia ja halpoja majoituksia, joissa nukutaan makuusaleissa muiden vaeltajien kanssa.

Yksi hienoimmista muistoista syntyikin juuri tällaisista kohtaamisista satunnaisten matkalaisten kanssa: isolla porukalla kokkaaminen ja illanvietot alberqueissa olivat lämminhenkisiä. Väsyneen matkaajan ei tarvinnut sanoa montaakaan sanaa, kuin muut jo ymmärsivät jaetun kokemuksen kautta, mistä on kyse. Opin, että suurin osa ihmisistä on todella avoimia ja halukkaita tutustumaan muihin. Vieraisiin ihmisiin suhtaudutaan potentiaalisina ystävinä.

Myös suurin osa paikallisista ihmisistä otti pyhiinvaeltajat lämpimästi vastaan. Jotkut olivat rakentaneet levähdyspaikkoja ja toiset tarjosivat ruokaa ja juomaa ilmaiseksi tai lahjoitusta vastaan.

Sain, mitä tarvitsin – löysin, mitä etsin

Jollain maagisella tavalla kaikki asiat, joita matkan aikana tarvitsin, ilmestyivät tielleni. Useat näistä tapahtumista olivat pieniä asioita, jotka sattuivat juuri oikeaan aikaan: Löysin alberquen ilmaislaatikosta pyyhkeen juuri, kun huomasin hukanneeni omani. Löysin tien vierestä rosmariinia, kun mietin, miten voisin maustaa iltaruokani ja törmäsin vanhoihin tuttuihin, kun tunsin itseni todella yksinäiseksi.

Eräs matkan aikana useampaan otteeseen tapaamani nainen kertoi puolestaan, että hukattuaan toisen sandaalinsa, hän oli löytänyt saman kokoisen, samaan jalkaan sopivan ja vielä saman merkkisen sandaalin roikkumasta pensaasta. Hänen täytyi kirjaimellisesti vain noukkia tarvitsemansa kenkä pensaasta silmiensä edestä. Kuulin matkan aikana lukemattomia vastaavanlaisia tarinoita ja toisaalta koin itsekin, että jotain maagista Camino de Santiagon reitissä on.

Minulla ei ollut paljoa odotuksia matkalle lähtiessäni, mutta reissusta tuli paljon mahtavampi kuin olisin koskaan osannut kuvitella.

Jatkoin Santiago de Compostelan jälkeen vielä matkaa, koska matkanteko tuntuivat niin hyvältä. Pyhiinvaellusreitti jatkuu aivan Espanjan länsirannikolle asti, Fisterran pieneen kalastajakylään. Asuin siellä neljä päivää rannalla monen muun pyhiinvaeltajan kanssa.

Viimeisenä iltana katsoin haltioituneena aaltoja ja ymmärsin olevani onnellinen. Mietin, että kolme vuotta sitten tämä matka oli minulle vain unelma. Nyt unelmasta oli tullut totta.”

Lähde: A Village to Village guide to hiking the Camino de Santiago: Dinteman