unkari ratsastus
Matkailu

Ratsastusmatka Unkariin

Teksti: aimarii Kuvat: iStock

Mihin kaikkeen voi joutua hetkellisestä päähänpistosta! Tämä seikkailu sai alkunsa juhannusaattona vuonna 2002. Jossain vaiheessa sisareni kertoi tilanneensa ratsastusmatkan itselleen ja 9-vuotiaalle tyttärelleen. ”Lähde mukaan! Olethan sinä joskus ratsastanut, eikö?”

Totta se oli, mutta siitä on tolkuttomasti aikaa. Kipinä kuitenkin roihahti liekkiin. Niin kävi, että kohta myös minä olin lähdössä Unkariin. En todella osannut ratsastaa ja silti olin tilaamassa sellaista harrastematkaa. Jospa olen taakaksi toisille, jospa en pysty retkille muiden mukaan. Lopulta kuitenkin tilasin matkan, ja lähtö olisi lokakuussa.

unkari ratsastus

Matka on alkanut. Pian Helsinki jää taakse ja kohta pilvien yläpuolella aamuaurinko ottaa meidät vastaan. Vajaa kaksi ja puoli tuntia ilmassa. Maata näkyy, taloja, puita, autoja ja Tonava Kaunoinen luikertelee maisemaa halkoen. Seuraavaksi pitää löytää laukut ja siirtyä passitarkastuksen läpi pikku bussiin, jonka on määrä kuljettaa meidät Pusztavacsiin. Vaan meidän matkatavaroita ei tule! Muu seurue joutuu odottelemaan meitä reippaasti yli tunnin, mutta laukkuja ei kuulu.

Meidän ratsastusmatkalaisten ryhmä on pieni. Meitä on yhdeksän: kaksi äiti-tytär-tiimiä, yksi pariskunta, kaksi teini-ikäistä ja minä. Ikäjakautuma ulottuu 9-vuotiaasta 55-vuotiaaseen. Ja joukkoon mahtuu yksi mieskin. Bussimatka Budapestistä Pusztavacsiin kestää noin tunnin. Ajellaan tihkusateessa läpi kauniin maaseudun. Puissa on vielä lehdet, eikä ruska ole niin pitkällä.  Moottoritie jää sivuun, sitä ei ajeta. Kuulemma siksi, että se on kallista, siitä pitäisi maksaa tietulli.

Pusztavacs on pieni paikka. Keskustassa rakennetaan paljon toinen toistaan kauniimpia taloja. Pihoissa kukkivat vielä lokakuulla ruusut ja monet muutkin kukkaset. Useissa puutarhoissa näkee viiniköynnöksiä. Lopulta meidän bussimme kääntyy tielle, jonka kyltissä lukee Jagdhaus, ja olemme perillä. Pikaisesti viedään tavarat, kenellä niitä on, huoneisiin ja kokoonnutaan lounaalle. Esittelemme itsemme ja ratsastushistoriamme. Olen auttamattomasti porukan kehnoin ratsastaja.

Ensimmäinen kosketus hevosiin

Heti tulopäivänä on tarkoitus tehdä ensimmäinen tutustuminen hevosiin, joita tilalla on yhteensä 26. Saamme lähes henkilökohtaiset ohjaajat, sillä heitä on kolme. Kaksi suomalaista tyttöä sekä unkarilainen poika, Zolt. Porukka jaetaan ja kullekin nimetään oma hevonen. Saan Baban, 9 vuotiaan Unkarin puoliverisen tamman. Nuoret tytöt ja minä muodostamme ensimmäisenä iltapäivänä oman ryhmämme.  Zolt tulee ohjaamaan meitä ulkokentällä, samalla kartoittaen kunkin ratsastustaidot. Ilmeisesti juuri silmällä pitäen, miten tulemme pärjäämään myöhemmin maastoretkillä.

Hevoset ovat ulkona aitauksissa, ruunat omalla puolellaan ja tammat toisella puolella. Yritän pistää mieleeni oman hevoseni ulkonäön, että tunnistaisin sen seuraavilla kerroilla. Lähden hakemaan Babaa pieni riimun pätkä kourassa. Kiltisti hevonen seuraa minua satulointipaikalle. Baba on rauhallinen. Se nauttii harjaamisesta ja nostaa kuuliaisesti kutakin jalkaa vuorollaan, kun puhdistan kavioita.

Ryhmät lähtevät maastoon. Heillä on edessään parin tunnin alustava tutustuminen siihen, mitä viikko toisi tullessaan. Vain me kolme suuntaamme hevosten kanssa pihakentälle. Totuuden hetki on käsillä. Voi itku, jalka ei nouse eka kerralla tarpeeksi ylös, vai housutko kiristää? Uusiksi menee ja Zolt joutuu auttamaan.  Kunnon ote vasurilla satulasta, vasen jalka jalustimeen, selkä hevosen päähän päin ja reilut pumpit oikealla joustoineen, painonsiirto ja sitten ylös. Onnistuu!

Pitkälti toista tuntia ratsastamme, vuoroon kävelyä ja vuoroon ravia. Olo alkaa rentoutua ja fiilis on hyvä. Ilta hämärtyy. Hevonen yrittää määrätä vauhdin ja vähän suunnankin, kun huomaa, ettei ratsastaja hallitse asiaansa. Voi niitä hevosjuttuja, kun ensimmäinen ratsastus on kaikilta ohi! Surullinen tarina matkalaukkujen kohtalosta ei kiusaa enää. Iltapäivä on antanut upeaa esimakua tulevasta. Illallisella kuullaan uutisia matkalaukkujen kohtalosta. Ne ovat jääneet Helsinkiin, josta ne luvattiin pistää iltakoneella Zurichiin. Ehkäpä huomenna ovat lopultakin Pusztavacsissa.

Markkinoille ja maastoon

Aamu valkenee hienoisessa tihkusateessa. Se ei haittaa. Ilmassa on jännitystä, sillä aamupäivällä on ohjelmassa maalaismarkkinat ja lounaan jälkeen parin tunnin maastoratsastus. Ajomatka maalaismarkkinoille kestää noin puoli tuntia. Sataa tihuuttaa yhä. Väkeä on paljon ja tavaraa myös, kaikki kuitenkin jollain lailla hevosiin liittyvää. Hevoskauppa käy kuumana. Markkinaväen joukossa hevosmiehet juoksuttavat kaupan olevia toinen toistaan upeampia hevosia. Jokunen aasi ja mullikoita, myös kilipukkeja näkyy olevan myytävänä. Mutta varmasti hevosten lisäksi kaupitellaan toiseksi eniten porsaita. Ehdottaapa joku innokas myyjä meillekin, jotta sellainen sopisi kassiin tuliaisiksi.

Markkinarinkelinä on tikkupullaa. Alueella on myös rihkamatori. Se näyttää suunnilleen tavaroidensa puolesta meikäläisiltä markkinoilta, karkkeja, vaatteita, käsitöitä, jne. Neljä tuntia hurahtaa hetkessä. Kokonaisuutena markkinat oli nähtävyys ja kokemisen väärtti, siellä oli maalaistunnelma aidoimmillaan. Ystävällisiä ja hyväntuulisia ihmisiä, joiden jutustelusta ei saanut sanaakaan selvää. Yksi sana on kylläkin opittu, se on köszönöm! Kiitos.

Lounaan jälkeen ruvetaan puuhaamaan talleille lähtöä. Ylimääräisen reissun tehneet matkalaukut ovat viimein saapuneet. Tuntuu oikein mukavalta vaihtaa vaatetus ratsastuskamppeisiin. Jälleen jakaannutaan kolmeen ryhmään ja joka iikka lähtee hakemaan hevostaan. Yritän löytää katseellani Baban. Hiukan nolottaa, etten tunne sitä laumasta. Liki omatoimisesti saan sen kuitenkin ratsastuskuntoon. Harjaan, satuloin ja laitan suitset. Satulavyön kanssa on edelleen ongelmia. Baba osaa paisuttaa itsensä niin pulleaksi, että reippaasti parikymmentä senttiä jää vyöstä uupumaan, eivätkä soljet ylety millään kiinni. Hiki tulee ja Babaa ärsyttää. Se mulkoilee pahan kerran, mutta tyytyy lopulta hyväksymään remmin kiristykset.

Ilma on sateen jälkeen kostea ja lämmin. Maisema on rauhallinen ja kaunis. Suuret tammet kaartuvat tien ylle, ne ovat vielä syksyn väreissä. Toisaalla näkyvät pellot, joihin on istutettu akaasioita ja vuoroväleihin maissia, kunnes taas olemme tammimetsikössä. Maa on pehmeän näköistä. Se on lohdullista huomata. Kenties ei satu kovasti, jos sattuu putoamaan hevosen selästä.

Baba lähtee reippaasti raviin. Alkuun en tahdo sopeutua rytmiin lainkaan. Vuoroon jalka ja toinenkin lipsahtaa jalustimesta. Väliin kävellään, ja tapansa mukaan Baba hidastelee ja tahtoo jäädä joukosta. Ensimmäinen maastoratsastus on ohi. Mieli on oikein hyvä, sillä tämä retki antoi kuitenkin aimo annoksen lisää uskoa itseeni. Tyytyväisenä halin ja taputtelen hevostani kiitokseksi, ennen kuin maltan hypätä alas sen selästä.

Laukan hurmaa Pustalla

Aurinko näyttäytyy ensimmäisen kerran kunnolla, kun porukka työntyy aamiaisen jälkeen talleille. Minä jatkan harjoituksia edelleen Baban kanssa. Tämän aamun retkeksi on suunniteltu kolme tuntia reipasta menoa. Metsäteitä riittää, joten samoja reittejä ei tarvitse ratsastaa päivästä toiseen. Yhteistyö Baban kanssa sujuu yhä paremmin. Minulla on sen selässä mahdollisuus ihastella maisemaa, kuunnella metsän ääniä ja väliin jutella sille, kehua ja taputella. Olo on rentouttava, satulassa on jo hyvä istua.

Iltapäivän retkestä tulee erilainen. Saan hevoseksi Futarin. Se muistuttaa Babaa melkoisesti ulkonäöltään, on ehkä vähän korkeampi, mutta luonne on aivan toinen. Futar on herkempi antamilleni avuille. Se pärskähtää ja nostaa mielenosoituksellisesti päätään, jos hiukankin pidätän ohjaksista sen mielestä liikaa. Haemme koko ajan tuntumaa toisiimme. En tiennyt, ettei Futar siedä porukassa jälkeen jäämistä, niinpä se yllättää minut täydellisesti lähtemällä mutkassa laukkaan, kun välimatka edellä ravaavaan kasvoi liikaa. Huh, huh, nopea laukan pätkä sävähdyttää. Mutta selässä on pysytty!

Menoa jatketaan rauhallisemmin. Ollaan maisemareitillä, eikä ole kiirettä. Ihastelen iltaruskoa taivaanrannalla. Ratsastan pustalla! ”Laukkaa!” kuuluu  edestä. Nyt en epäröi. Annan hevoselle merkin, pohkeilla painallukset ja pikku maiskautus. Futar on heti juonessa mukana. Hetki ravia ja nyt, nyt merkki laukkaan. Futar ei tarvitse toista pyyntöä, se lähtee. Jukra sentään, nyt me laukataan. Tuuli suhisee korvallisilla, ja hevosten kavioiden kopse täyttää tajunnan. Mielikuvitukseni lähtee lentoon. Olen Pustalla villisti laukkaava unkarilainen hevospaimen.

Illalla päätetään porukalla osallistua Pusztavacsin kylän iltarientoihin. Valinnan varaa on tasan kaksi paikkaa, joista toisen nimi on: Anopin Unohtamisbaari, toinen vain arkisesti Baari. Kumpikin tuo mieleen meikäläiset 60-luvun alun linja-autoaseman baarit: muutama pöytä, muoviverhot ikkunassa sekä suuri jukeboxi, seinät verhottu kapeilla pyöröpaneeleilla. Toisen baarin seinällä roikkuu suuri Unikumin mainos. Reissu jää lyhyeen. Liikkeellä ei ole muuta porukkaa kuin me.

Retki Budapestiin

Ohjelmaamme kuuluu myös Budapestiin tutustuminen. Kohde, joka kiinnostaa kaikkia, on Budapestin Hevostarvikeliike. Liikkeen valikoimiin kuuluvat kaikki ratsuhevosen sekä ratsastajan varusteet. Yksi jos toinenkin ostaa chapsit, saappaat, kypärän.

Suunnistamme kauppahallin läpi ja jatkamme kohti Lanchid-siltaa. Kauppahalli teki vaikutuksen ja sieltä päätetään tehdä tuliaisostokset. Tonavan rannalla ihaillaan jokea. Kiipeämme kaukana näkyvälle kukkulalle. Portaita riittää, sillä nousemme ylös jyrkemmältä puolen, mutta näkymä ylhäältä palkitsee kaiken. Tonavalla on jonkin verran liikennettä, kuitenkin useimmat laivat taitavat olla ankkuroituja ravintolalaivoja. Kukkulalla on myös kallion sisään hakattu temppeli. Menemme sisään ja olemme uskomattoman kauniissa pyhätössä. Istutaan, hiiskumaton hiljaisuus suurkaupungin sydämessä puhuttelee.

Päivä jatkuu valokuvaamisen ja patikoimisen merkeissä. Kaupunkia sukkuloidaan ristiin rastiin, sillä Tonavan sillat ovat hyviä maamerkkejä. Sovittuun aikaan suunnataan autolle, kuitenkin sitä ennen piipahdetaan kauppahalliin. Kotiin tuomisiksi löytyy upeat valkosipuliletit sekä kranssi voimakasaromista turkin pippuria.

Viikko on nyt puolessa. Tänään on mahdollisuus seurata strutsin poikasten kuoriutumista munista, sillä tallien pihapiiriin kuuluu myös strutsifarmi. Siellä on eri-ikäisiä strutseja. Täysikasvuisen strutsin pää keikailee liki kahdessa metrissä. Ne ovat todella isoja lintuja. Pikku strutsit ovat söpöjä. Vähän isommat poikaset ovat melko uteliaita, eivät kuitenkaan uskalla tulla vielä sormesta nappaamaan, kuten isot strutsit. Niiden ohi kävellessä on parasta varoa. Tällä tilalla haudotaan kaikki strutsin munat, eikä käytetä ruoan valmistukseen lainkaan.

Tulee kiire etsiä laitumelta oma hevonen, Futar. Tunnistan sen ja kutsun sitä nimeltä. Ei elettäkään, että aikoisi tulla luokse. Arvaan, että tulevan maastolenkin teemana on laukka. Jännittää. Laitan erittäin huolellisesti jalustimien pituuden. Futar on heti menossa, mutta ei sinne, minne minä haluan! Itsepäisesti se tepastelee edes taas. Maaston pääseminen purkaa siltä kuitenkin liiat paineet. Futar tahtoo laukassa kiriä vauhtiaan koko ajan, joten saan olla terävänä sen ohjaimissa. Zolt ei kierrätä lätäköitä, suuretkin vedet mennään suoraan ja vauhdikkaasti läpi. Rapa kastelee korkealle hevosen rinnuksen, että osaakin roiskua!

Matka maan keskipisteeseen

Lounaan jälkeen jokainen saa mahdollisuuden kokeilla parivaljakon ohjastamista. Eväät pakataan kärryille ja matka Unkarin geometriseen keskipisteeseen alkaa. Jokainen saa olla vuoron perään matkan aikana kuskina. Turvallisuuden vuoksi Zolt istuu aina ohjastajan vieressä. Ohjastajat vaihtuvat, kukaan ei malttaisi millään luovuttaa ohjaksia seuraavalle, sillä jokaisen mielestä on niin kivaa. Joku innostuu vallan hurjaksi, pistää valjakon laukkaan. Rattaat rupeavat hyppimään, kun vauhti kiihtyy. Zolt seuraa tilannetta tarkasti. Viimein kuskin on suorastaan kiljuttava apua.

Nautin omasta ohjastusvuorostani. Metsätie on kuin sadusta. Ikitammet kaareutuvat paikka paikoin holveiksi tien ylle. Aurinko paistaa punaisena värikkäiden lehvien läpi. Pystyn helposti hallitsemaan hevosia. Totta kai mieli olisi tehnyt hiukan räväyttää rajua menoa, mutta itsesuojeluvaisto toimii kerrankin mallikkaasti.

Unkarin geometriseen keskipisteeseen on tehty muistomerkki. Tällä alueella on tapana järjestää kesäisin monenmoisia juhlia. Paikka on kuin luotu sellaisiin: suuri tasainen nurmikkoaukea, jossa on pöytiä ja penkkejä. Meillä on rattoisa iltapäivän kahvihetki. Paluumatka on yhtä riehakas, eikä kellään olisi ollut mitään sitä vastaan, vaikka ajelua olisi pitkitetty.

Seuraavasta päivästä tulee lomaviikon lämpimin, sillä parhaimmillaan auringossa on asteita 20. Aiemmin kesällä ja varhaissyksyllä retkeläiset ovat jopa yöpyneet taivasalla. Voin vain kuvitella, miten he ovat nukkuneet makuupusseissa hevostensa lähellä, nukahtaneet kuunnellen yön ääniä ja katsellen tähtiä.

Hevoseni on jälleen Baba. Nyt odotan laukkapätkiä. Yli kolme tuntia edetään, vuoroin ravia, laukkaajakäyntiä. Meno on mukavaa, eikä mitään ongelmia Baban kanssa. Se lähtee niin pehmeästi muuttamaan askellajinsa. Pidetään parin tunnin tauko. Syömme lounaan metsässä, ja ruoka maistuu tosi hyvältä ulkoilun lomassa. Takaisin ratsastetaan samaa reittiä, mutta rauhallisemmin.

Hurjia näytöksiä

Ohjelmaa on vielä illalla. Olemme saaneet kutsun tulla seuraamaan Zoltin hevosshowta. Zoltilla on nuori Tango-ori. Yhdessä he taituroivat, hevonen ja mies osaavat asiansa. Hevonen laukkaa, Zolt seisoo selässä. Hän on kuin liimattu hevosensa lautasille, ja joustoa löytyy polvissa. Hän pyytää Tangon istumaan ja hevonen istuu. Se osaa kaatua pyynnöstä kyljelleen ja nousee, kun annetaan merkki. Pitkä hevosmiesruoska viuhahtaa ja vinkuu, mutta hevoseen se ei osu. Ilta on riemukas kerta kaikkiaan. Suomen ja unkarin kieli sekoittuvat sopivasti ja kaikki puhuvat yhteen ääneen, kädetkin täytyy ottaa avuksi. Tunnelmaa sävyttää aitous ja konstailemattomuus.

Seuraava päivänä puuhastellaan talleilla ensin aamu huoltotöissä ja puolilta päivin lähdetään unkarilaiseen hevosnäytökseen. Siellä perillä on tarjoiluna vastapaistettua tikkupullaa ja palinkaa, myös limua. Näytösratsastajat ottavat meidät vastaan riehakkaasti. He ovat pukeutuneet perinteiseen juhlavaatteeseen, sinistä ja mustaa.

Näytöksessä uljas mies ratsastaa Unkarin viisikolla hurjaa vauhtia seisoen takimmaisen hevosparin lautasilla. Usean miehen porukka antaa myös näytöksen, jossa he leikkivät ratsain huivin ryöstöä. Satuloita ei tietenkään ole. Koskaan aikaisemmin en ole nähnyt näin paljon hevosia yhtaikaa. Niitä on kymmeniä ja taas kymmeniä. Näemme myös härkävaljakkoajelua.

Jäljellä on viimeinen maastoratsastus ja hiukan haikeana satuloidaan hevosia. Sää on tuulinen, ja useimmat hevoset ovat arkoja tuulen heilutellessa puiden riippuvia oksia. Säikähtäessään ne pukittavat helposti. Kaikkien reissut ovat olleet tänään vaativampia, johtuen juuri kovasta tuulesta. Kuitenkin jokainen ratsastaja palaa takaisin hyvää mieltä puhkuen. Tuntuu haikealta heittää hyvästejä Baballe. Annan taskustani sille edellispäivän lounaalta säästämäni leipäpalan, joka on kuivanut koppuraksi. Se maistuu Baballe ja se yrittää hamuta taskustani lisää samaa makeaa. Köszönöm Baba tästä viikosta! Köszönöm  – viszontlatasra Unkari!

X