Matkailu

Siperian juna – Matka etenee radanpätkä kerrallaan

Teksti: Mirva Lempiäinen Kuvat: Mirva Lempiäinen

Kun matkustaa kuuluisan Trans-Siperian junareitin lyhyissä osissa, pääsee tutustumaan junaelämän lisäksi radanvarren moderneihin suurkaupunkeihin ja viehättäviin pikkukyliin. Paras aika lähteä matkaan on alkusyksystä, jolloin matkalippuja ei tarvitse varata etukäteen.

Junalaiturin mummot

On syksyinen tiistai-aamu ja Helsingin keskustassa Fredrikinkadulla käy kuhina: Pietariin suuntaavien minibussien rivi kaasuttaa Kinopalatsin luona valmiina lähtöön. Hyppäämme isäni kanssa venäläisten ostosmatkalaisten sekaan sinisen minibussin kyytiin ja maksamme rahastajalle 20 euroa per nenä. Kahdeksan tunnin pomppuisan matkan ja Disa’s Fish –kalakauppavisiitin jälkeen löydämme itsemme entisestä Leningradista. Tänne olisi toki päässyt uudella Allegro-junalla 3,5 tunnissa, mutta yli puolet kalliimmalla.

Rautatieaseman sisältä löytyy uudenkarhea lippuautomaatti, joka yllättäen palvelee jopa suomeksi – tosin kaupunkien nimet on silti kirjoitettu kyrillisin aakkosin. Ostamme liput samana iltana lähtevän Moskovan yöjunan kolmanteen luokkaan eli platskarnyyn 33 eurolla. Se oikeuttaa meille pääsyn kapeiden sinipatjaisten kerrossänkyjen täyttämään 54-paikkaiseen avovaunuun, jossa muut jo nukkuvat. Vieno kuorsaus täyttää ilman. Könyämme vaivalloisesti käytävällä sijaitseviin yläpetipaikkoihimme ja alamme itsekin vedellä sikeitä valkoisissa lakanoissa.

Nukkumista junassa

Moskova

Olo on kohmeinen junan ollessa perillä Moskovassa seitsemän jälkeen. Aseman ulkopuolella tervehtii tuttu punainen kyltti, jonka sanoma tulee selväksi kyrillisistä aakkosista huolimatta: Hesburger. Suomalaisten suosikkihampurilaiset näyttävät jonosta päätellen maistuvan moskovalaisille heti aamutuimaan.

Raahaudumme metroon ja lähdemme etsimään majapaikkaa. Seuraavan parin päivän ajan pieni O.hostel tekee kodin virkaa, kun kiertelemme metropolin nähtävyyksiä. Tutuksi tulevat mm. mahtipontinen Punainen Tori ja Kremlin linnoitus, marmorilattiainen Gums-ostoskeskus, Oktoberfestiä juhliva Gorky Park sekä Moskovan ”mini-Manhattanin” bisnesalueella sijaitseva Sixty-kattoterrassibaari, jonka 62. kerroksesta kaupunki näkyy kaikessa laajuudessaan.

Ukrainalaisessa Taras Bulba -ketjuravintolassa naurussa on pitelemistä, kun tarjolla on yllättäen huonolla suomella kirjoitettu ruokalista. Valittavana on mm. ”täytetyt lemmikit”, ”puettu silli” ja ”lihakokkareita”.

Moskovan ”mini-Manhattan"

Perjantai-iltana on aika jättää kosmopoliittinen Moskova taakse ja aloittaa reissun varsinainen Trans-Siperian rataosuus matkustamalla yöjunalla Nižni Novgorodin kaupunkiin. Siperiatunnelma alkaa jo asemalaiturin kahvilateltasta: olut virtaa vuolaasti eikä eteensä juuri näe tupakansavulta. Noin 30 euron junalippujen hintaan sisältyvät tällä kertaa ylä- ja alapedit hyttialkovin puolelta. Vaikka tämäkin tila on avonainen ja ilman ovea, tuntuu se luksukselta käytäväsängyn jälkeen. Valot himmennetään melkein heti lähdön jälkeen. Vastapäisellä sängyllä parikymppinen mies kittaa kaljaa ja kuolaa unissaan tyynylleen.

Platskarny-punkka

Nižni Novgorod

Saavumme Volga-joen halkomaan Nižni Novgorodiin aamulla puoli kahdeksan maissa. Etsimme unisina rautatieasemalta tavaransäilytyshuoneen ja yritämme ostaa automaatista junaliput illaksi. Täällä automaatti ei enää toimi suomeksi, ja englanninkielinen käännöskin tuntuu olevan puoliksi venäjäksi. Lopulta kone kieltäytyy kokonaan yhteistyöstä, joten päädymme esittämään elekielellä asiamme lippuluukun myyjälle. Pian saamme piletit kouraan ja pääsemme huristamaan nitisevällä ratikalla päiväksi keskustaan.

Neuvostovuosina ulkomaailmalta suljettu Nižni Novgorod osoittautuu viehättäväksi kaupungiksi: hyväkuntoista kävelykatua reunustavat kahvilat, vaateliikkeet, sushiravintolat ja rautaiset ihmis- ja eläinpatsaat. 1500-luvulla rakennetun Kremlin linnoituksen pihasta on tehty lapsille leikkipuisto kiipeiltävine tykkeineen.

Volgan rantapenger toimii limusiinien parkkipaikkana, kun kymmenet hääparit poseeraavat kameroille. Päivämme kruunaa matka uudenkarhealla maisemahissillä tuon kuuluisan joen yli, josta Frederik luritteli viime vuosikymmenellä.

Maisemahissi Nižni Novgorodissa

Kotiinsa Borin kaupunkiin toiselle puolelle jokea matkustava nuori venäläismies ihmettelee mikä tuo suomalaiset Nižniin lomailemaan. ”Why Russia? Why not Italy, Germany, France?” hän utelee hämmentyneenä tarjoten samalla minulle olutpullon. Aurinko paistaa intiaanikesän intensiteetillä ja alla levittäytyy syvänsininen Volga. En voi olla vastaamatta hymyillen: ”Why not Russia?”

Iltakahdeksalta hyppäämme taas junaan. Tällä kertaa vaunussamme matkustaa parinkymmenen sotilaspojan poppoo. Yksi tekee itselleen silavaleipää, toinen heittää kuumuuden vuoksi T-paitansa nurkkaan. Vaunutiloissa ei saa polttaa, joten eräs miehistä tupruttelee sängyllään sähkötupakkaa. Ennen nukahtamistaan hän vinkkaa minulle silmää ja huikkaa ”I love you”. Päässä soi edelleen jatkuvalla soitolla ”Volga, Volga, rakkaus tai kuolema.”

Perm

Seuraava kohteemme on Permin kaupunki, jota pääsemme tutkimaan 40 euroa kustantaneen 10 tunnin junamatkan ansiosta kerrankin hyvin levänneinä. Valitsemme aseman edestä summamutikassa raitiovaunun, jolla päädymme isolle ostoskeskukselle. Pelmeni-lounaan jälkeen lähdemme etsimään julkista saunaa, sillä junassa ei ole peseytymismahdollisuuksia.

Katutaidetta Permissä

Parin korttelin päästä löytyvä Pushkinsky Banya onkin varsinainen kokemus. Naisten puolen isossa pesuhuoneessa on kuusi suihkua, 40 kivipenkkiä ja perällä korkeakattoinen saunahuone valtavine lauteineen. Kiuas on parimetrinen kiviuuni, jonne käydään vuorotellen heittämässä löylyä. Pirteä viisikymppinen venäläisnainen kertoo vihtomisen olevan täällä elinehto: ”In Russia, we die without this!”.

Saunapuhtaana on mukava kierrellä kaupunkia loppupäivä. Vastaan tulee iloisia lapsia ja naurua pursuava 80-lukuhenkinen huvipuisto maailmanpyörineen, Armanin vaateliike sekä mm. haiksi, mansikaksi ja vesimeloniksi maalatut pirteät puhelinkopit.

Haipuhelinkoppi Permissä

Tuttuun tapaan jatkamme matkaa iltakahdeksan paikkeilla Moskovan aikaa, jolloin tosin Permissä kello näyttää jo kymmentä. Venäjän rautateillä junien lähtöajat ilmoitetaan aina Moskovan mukaan, vaikka eroa paikalliseen aikaan saattaa eri puolilla Siperiaa olla kuusikin tuntia.

Tänään vaunussamme vallitsee hilpeä tunnelma, sillä teinipojista koostuva jalkapallojoukkue on palaamassa pelimatkalta Nižni Novgorodista kotiin Irkutskiin. Kolmen päivän junamatka ei junioreiden mielestä tunnu missään. Meilläkään ei ole isäni kanssa valittamista, sillä olemme kumpikin saaneet ensimmäistä kertaa alapunkat, joskin eri puolilta vaunua.

Jalkapallopojat

Junaelämää

Aamulla nukumme makeasti tahoillamme junan jyskyttäessä eteenpäin, sillä tänään ei ole kiire mihinkään. Seuraava kohteemme on Novosibirskin kaupunki, jonne on Permistä matkaa 26 tuntia. Junalippukaan ei ollut erityisen edullinen – 75 euroa – vaikka platskarnyssa edelleen matkustammekin.

Tämä tähänastisen matkamme pisin matkustuspätkä menee kuitenkin kivuttomasti. Käymme ravintolavaunussa syömässä voileivät, luemme kirjoja ja kuikuilemme ykkös- ja kakkosluokkalaisten eristettyihin hytteihin, joissa osassa on jopa suihkukopit.

Ravintolavaunu

Ikkunasta näkyy kuivaa aroa, kuusimetsää, pieniä mäkiä ja puutalokyliä. Iltapäivällä juhlistetaan jalkapallopoika Romyn 13-vuotissyntymäpäivää laulun ja Twix-patukoiden kera. Junnut ja heidän valvojansa vilkuttavat meille haikeina, kun jäämme pois kyydistä Novosibirskissä hieman ennen puoltayötä. Otamme taksin kodinomaiseen Hostel Dostojevskiin ja käymme pitkästä aikaa yöpuulle sängyssä, joka ei liiku yön aikana minnekään.

Novosibirsk

Vietämme päivän Siperian pääkaupunkina pidettävää Novosibirskiä kierrellen samalla, kun hostellimme hoitaa 300 ruplalla eli alle 8 eurolla viisumimme rekisteröinnin – se kun on tarpeellista tehdä ensimmäisen Venäjällä vietetyn viikon aikana. Noin 1.5 miljoonan ihmisen kaupunki yllättää moderniudellaan: on valomainoksia, hienoja ostoskeskuksia, trendikahviloita sekä Venäjän isoin teatterirakennus. Nautimme lounasta uzbekistanilaisessa Beloye Solntse -ravintolassa, joka on koristeltu valkoisin minareetein ja rautalampuin. Ruokalista on vain venäjäksi.

Pikkuhiljaa alkaa tuntua, että olemme tosiaan kaukana kaikesta tutusta, ja se fiilis vain vahvistuu, kun illalla jatkamme reissuamme syvemmälle Siperian syövereihin. Meitä vastassa on yllättävän rähjäinen junavanhus. Sinisten kangaspatjojen tilalla ovat viininpunaiset muovipäällysteiset sängyt, ilmassa leijailee paksu tupakansavuverho ja ilmastointi on kuumuudesta päätellen rikki. Vessoja on kahden sijaan yksi per vaunu. Toisaalta ihmekö tuo, sillä kyseessä on matkamme halvin pätkä – 12 tunnille hintaa tulee vain 20 euroa. Matkustajien ulkonäkö on muuttunut eurooppalaisesta aasialaisempaan suuntaan. Lähtöpillin soidessa äänekäs mies- ja naisjoukko ryysii vaunumme läpi, huutaen vaativasti ”bisnes, bisnes!”.

Muutama heistä lösähtää meidän rahvaiden seuraan raskaasti huokaillen. Käytävän varrella hunnutettu musliminainen tuudittaa lapsiaan uneen. Sikeiden vetäminen ei ole tällä kertaa niin helppoa, sillä juna tekee yöllä neljä äkillistä pysähdystä. Ulkoa kuuluu epämääräistä huutoa, ja pian poliisit kulkevat pimeän vaunun halki. Piiloudun peiton alle ja esitän nukkuvaa.

Krasnoyarsk

Kun aamu valkenee, junan ikkunasta näkyy jotain, mitä emme tähän mennessä olekaan joutuneet kohtaamaan: sadetta. Ilma näyttää harmaalta saapuessamme Krasnoyarskiin – kirjailija Tšehovin mukaan Siperian kauneimpaan kaupunkiin – paikallista aikaa klo 10. Aseman edessä vanha mies tulee kerjäämään rahaa. Saksaa puhuva venäläisnainen neuvoo hyppäämään bussin numero 55 kyytiin. Se vie isolle keskustorille, missä Leninin patsas seisoo yksinäisenä kurjassa säässä.

Pakenemme sadetta neonvaloja hehkuvaan elokuvateatterin kahvilaan, jossa on yllättäen aasialaistyyliset kyykkyvessat. Mangojäätelön, kahvin ja nettisurffailun jälkeen päätämme yhteistuumin palata rautatieasemalle. Ostamme 1220 ruplalla eli 25 eurolla yläpetipaikat tunnin päästä lähtevään Irkutskin junaan, 18 tunnin junamatkalle. Ennen lähtöä käymme vielä lounaalla lähibaarissa: kalaa, tattaria, fetasalaattia ja blinejä.

Eväiden voimalla jaksamme taas junaelämää, joka jatkuu yhtä rauhallisena kuin ennenkin. Luemme lehtiä ja torkumme. Katselemme ruskan väriloistoa ja rapistuneiden mansardikattoisten talojen rykelmiä. Nuori nainen pikkupojan kanssa parkkeeraa iltapäivällä alapedille ja nostaa patjan laittaakseen ison laukkunsa sen alla olevaan säilytystilaan. Viereisen loosin eläkeläispoppoo on levittänyt itselleen kunnon voileipäbuffetin.

Me suuntaamme borssikeitolle hiljaiseen ravintolavaunuun, joka on koristeltu viininpunaisin nahkapenkein ja kultaisin verhoin. Aasialaiseurooppalainen turistikaksikko juttelee takanamme englanniksi. Ruuan jälkeen nukkumatti kutsuu mailleen, joskin öiset yllätyspysähdykset jatkuvat. Uni katkeaa pariin otteeseen jonkun juostessa taas kiireisin askelin junan ulkopuolella ja käytävällä. Köytän rahapussini vorojen varalta itseeni kiinni.

Me junassa

Irkutsk

”Irkutsk! Irkutsk!” Konduktöörinä toimiva pyylevä matami ravistelee jalkojani ja kehottaa valmistautumaan junasta nousuun. Vierähtää kuitenkin reilusti yli tunti ennen kuin saavumme Siperian kuuluisimpaan kaupunkiin. Kello on Moskovan aikaa viisi, mutta täällä jo kymmenen. Uninen mieli ei oikein tiedä kumpaa aikaa noudattaisi.

Lähdemme metsästämään netissä hyvät arvostelut saanutta Nerpa Backpackers -hostellia hyppäämällä ykkösratikan kyytiin ja siitä pois juuri ennen pitkää siltaa. Kuin ihmeen tuurilla hostellin työntekijä Julia löytää meidät kadulta, kun harhaillemme ympäriinsä pahasti eksyneenä. Hän majoittaa meidät pienen majatalonsa ”suomalaissiipeen” – huoneen kaksi muuta sänkyä kuuluvat turkulaisille siskoksille Ninalle ja Sofialle, jotka ovat matkalla maitse Kaakkois-Aasiaan. Olemme iloisia kohdatessamme ensimmäistä kertaa maanmiehiä, ja vaihdamme kaksikon kanssa kuulumisia hyvän tovin.

Iltapäivän vietämme Irkutskiin tutustuen. Tuuliseksi ja pimeäksi mainostettu Siperian sydän näyttää meille parastaan: aurinko paistaa täydeltä terältä, hyväntyyliset ihmiset istuvat puiston penkeillä Leninin patsaan varjossa syömässä jäätelöä, ja huimapäät hyppivät parimetriseltä uimatelineeltä punaisen pomppulinnan päälle. Vanhat pitsihuvilat saavat jännää kontrastia uudenkarheista hirsitaloista ja turisteille suunnatusta ravintola-alueesta. Angara-joen rantabulevardi vilisee viilentävästä tuulesta nauttivia lapsia.

Baikal-järvi

Otamme aamulla ratikan paikalliselle rompetorille, josta löydämme Listvyankan kylään suuntaavan valkoisen minibussin. Maksamme kuskille 100 ruplaa – 2.5 euroa – ja tunnin päästä patsastelemme sinisenä hohtavan Baikal-järven rannalla. Siinä se nyt on, maailman suurin järvi, yksi matkamme pääkohteista. Oikeastaan se näyttää mereltä aavoine ulapoineen ja aaltoineen.

Kävelemme rantaa pitkin hyvän aikaa ennen kuin löydämme seuraavan majapaikkamme, Lakeside Guesthouse –nimellä kulkevan ison puutalon. Ranskalaismies Charly kertoo naapuripihalta raikaavan rummutuksen olevan osa shamaaniseremoniaa, joka kuuluu Baikalin alueen perinteeseen.

Teemme kävelyretken kylän toiseen päähän ja ostamme torilta lounaaksi baikalilaista savustettua Omul-siikaa, jota maiskuttelemme rannalla auringossa istuen. Ennen illan tuloa pakotan itseni pulahtamaan hyytävään veteen, sillä Baikalissa uiminen antaa uskomusten mukaan 25 ylimääräistä elinvuotta. Noin 16-asteinen vesi ei loppupeleissä ole sen kylmempää kuin Itämeressä alkukesästä.

Baikal Express

Olemme kuulleet huhua, että Baikalin etelärantaa myötäilee yli 100 vuotta sitten rakennettu lähes hylätty rautatienpätkä. Aluksi sitä käyttivät kaikki Siperiaa halkovat junat, mutta reitin suosio laski, kun suorempi oikorata Irkutskista Sludyankaan valmistui 1949. Nykyisin tuota noin 90 kilometrin matkaa Port Baikalista Sludyankaan kulkee vain neljä viikoittaista junavuoroa sekä kaksi turisteille suunnattua maisemajunaa. Reissu kestää 4-8 tuntia kiskojen huonosta kunnosta johtuen.

Aikataulusta ei ole varmaa tietoa, mutta päätämme ottaa Listvyankasta lautan lahden toiselle puolelle Port Baikaliin selvittämään asiaa. Ylitys kestää vain kymmenisen minuuttia. Perillä ilahdumme: puisen hiljattain kunnostetun aseman aikataulu kertoo Baikal Express -maisemajunan suuntaavan seuraavana aamuna Sludyankan kaupunkiin, mistä pääsemme hyppäämään takaisin nykyiselle Trans-Siperian reitille. Vietämme päivän kyläkaupassa asioiden, hiekkateitä mittaillen ja lehmiä tervehtien. Iltapalaksi syömme ilmakuivatut Omulit uittaen samalla Baikalissa varpaita. Pääsemme yöksi paikkakunnan ainoaan avoinna olevaan majoitusliikkeeseen, Paradiz Guesthouse -maalaistaloon.

Sinivalkoinen Baikal Express odottelee jo asemalla, kun kävelemme paikalle hieman ennen kymmentä. Ensimmäinen luokka on todellista luksusta – on pehmeitä istuimia, pöytiä, televisio, jääkaappi ja karaokelaitteet. Selkeän yläluokkaiset venäläismatkustajat esittelevät iPadejaan ja säätävät kaukoputkijärjestelmäkameroitaan.

Suuntaamme pikapikaa meille tutumpaan kolmanteen luokkaan, jossa meno on spartalaisempaa. Harmaat ohuet penkit muistuttavat vanhan lähijunan kalustoa, eikä vaunuun uskaltaudu lisäksemme kukaan muu. Teini-ikäinen konduktööripoika pyytää lipuista noin 9 euroa per henki. Toisaalta Baikalin rantarata on niin henkeäsalpaavan kaunis, että matkasta maksaisi mieluusti vaikka ensimmäisen luokan lippuhinnan – 50 euroa.

Baikal Express

Kävelyvauhtia mateleva juna kulkee koko kahdeksan tunnin ajan vain parin metrin päässä järven reunasta keltaruskeapunaisina hohtavien koivujen oksia hipoen. Matkalle osuu 38 venäläisen arkkitehtuurin helmiin laskettavaa vanhaa tiilitunnelia, 200 siltaa ja dramaattisia kalliokielekkeitä. Kyytimme pysähtyy 30-60 minuutin välein erilaisissa pikkukylissä, joista osa on pystyyn kuolleita, osa elinvoimaisia lomakeskuksia. Pääsemme kävelemään vuonna 1904 valmistuneen lähes 800-metrisen tunnelin läpi ja kiipeämään vanhan veturin sisälle.

Junatunneli

Pisimmällä tauolla, joka kestää kaksi tuntia, venäläispoppoo laittaa bileet pystyyn Baikalin viereisellä hiekkarannalla. Vodka virtaa ja harmonikka raikaa kauas ulapalle asti, missä kiinalaisturisti uiskentee tyytyväisenä. Hänen elämänsä luulisi pidentyneen vähintään puolella vuosisadalla. Illalla saavumme Sludyankan kaupunkiin päästämme pyörällä kaikesta nähdystä. Yöjunan odottelu sujuu saksalaismatkaajien seurassa Venäjän ainoalla kokonaan marmorista tehdyllä rautatieasemalla.

Ulan-Ude

Aivot toimivat seuraavana aamuna hitaalla vaihteella, kun konduktööri tulee hätistelemään meitä ulos junasta aamuhämärällä. Noin 16 euron ja kuuden tunnin raidematka on vilahtanut ohi nopeaan, ja yhtäkkiä huomaamme olevamme Ulan-Udessa, Venäjään kuuluvan Burjatian tasavallan pääkaupungissa. Ilmassa on haikeutta: kyseessä on viimeinen pysäkkimme Trans-Siperian reitillä. Tästä jatkamme huomenna bussilla Mongolian puolelle, missä siirrymme myöhemmin Trans-Mongolian junaradalle.

Päivä Ulan-Udessa on mieleenpainuva. Vierailemme näköalapaikalla läheisen mäen huipulla, jossa työmiehet nikkaroivat kovaa kyytiä uusia temppeleitä – ollaanhan nyt Venäjän buddhalaisuuden keskuksessa. Iltapäivällä pääsemme todistamaan perinteistä tanssiesitystä kaupungin keskustorilla. Mongolialaista geeniperimää olevat burjaatit ovat yksi Venäjän alkuperäiskansoista, ja heidän kulttuurinsa eroaa suuresti muusta maasta. Tanssijalasten silkkiasut loistavat kirkkaanpunaisina ja -sinisinä samalla, kun suippojen päähineiden punaiset nauhat heiluvat musiikin tahtiin. Rinkiin kerääntyneet ihmiset taputtavat villisti.

Ulan Ude

Loppupäivän käyskentelemme kävelykadulla ja ostoskeskuksissa, ja eksymme mongolialaisten jurttien täyttämälle parkkipaikalle. Viimeinen ilta Venäjällä kuluu rauhallisissa merkeissä, sillä olemme Baikalilla tapaamamme ranskalaisen Charlyn lisäksi ainoat vieraat Nina’s Guesthousen pienessä kerrostaloasunnossa.

Kävelemme aamuruuhkan läpi Ulan-Uden keskustorille, missä meitä odottaa Mongolian pääkaupunkiin Ulaanbaatariin suuntaava bussi. Kahdeksan tunnin matkan aikana heitämme hyvästit Venäjän aroille ja otamme tilalle Mongolian vihreinä kumpuilevat kukkulat.

Mitä Siperia mahtoi meille opettaa? Ainakin sen, että naapurimaamme kielitaidon puute ei ole syy olla lähtemättä matkaan, ja sen että Moskovan itäpuolelta löytyy viehättäviä ja moderneja kaupunkeja, joista ovat Siperiaan yhdistettävät kylmyys ja harmaus kaukana. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet täynnä mukavia ihmisiä, aurinkoa, ruskaloistoa ja yllättävää vaurautta. Toki köyhyyttä ja alkeellisuuttakin on tullut vastaan, mutta suurin osa siitä näkyy paenneen kauemmas Trans-Siperian radan varrelta.

Jonain päivänä olisi hienoa jatkaa junarata loppuun, aina Vladivostokiin asti. Se reissu saa kuitenkin vielä odottaa, sillä venäläinen rautatiekiintiö alkaa olla tältä erää täysi: takana on seitsemän junassa vietettyä yötä ja lähes 100 tuntia jyskyttävää menoa.

X