Matkailu

Soiva metsä – Matka hiljaisuuteen

11.9.2006 Teksti: Anna.fi

On sunnuntai 13 päivä elokuuta 2006. Ajan Kajaanista noin sata kilometriä viitostietä kohti pohjoista ja Suomussalmea. Ennen Ämmänsaaren taajamaa on tien varrella opastus ”Hiljaisuuden sinfonia” ja nuoli vasemmalle. Myös pysyvä viitta ohjaa Suomussalmen kesäteatterille.

Pientä sivutietä ajaessani muistelen ensimmäistä käyntiäni Soivassa metsässä. Mieleeni jäi yli kymmenen alkukantaista soitinta; oli kumiseva honkarumpu, helisevä tuulikello, katajainen kellopeli jne. Soittimet olivat korkealla männikkökankaalla polun varrella ja jääkauden muovaamien suppien reunamilla. Niitä sai vapaasti soitella.

Nyt tämä Soiva Metsä täyttää 10 vuotta ja sen kunniaksi Jouko Kyhälä on säveltänyt ja johtaa Hiljaisuuden sinfonian. Näillä tiedoilla pysäköin autoni kesäteatterin pysäköintipaikalle ja lähden kuuntelemaan tämän kesän viimeistä esitystä. Matka hiljaisuuteen alkaa…

Kaksisataa ihmistä kävelee mäntykankaalla kiemurtelevaa polkua. Vasemmalla siintää lampi, oikealla suo. Pöly nousee leijailemaan joukon ylle kuivalta polulta. Hiljaista. Vain kuiva männyn käpy risahtaa rikki vierellä kulkevan jalan alla. Puoli kilometriä ja pysähdys. Puhumaton joukko levittäytyy supan länsi- ja etelärinteelle. Levitän alustan jäkälien ja sammalten päälle. Helteen kuivattama mustikka kiikkuu orpona jalkojeni välissä. Riisun kengät ja rauhoitun kuuntelemaan. Hiljaisuuden sinfonia alkaisi pian. Minuutti – kaksi – kolme. Mitään ei kuulu. Parisataa ihmistä istuu metsän keskellä. Odottaa. Hiljaa. Katselen varovasti ympärilleni. Totta se on! Istun suuren ihmisjoukon keskellä ja suuri hiljaisuus on siinä – melkein käsin kosketeltavana. Vihdoin alkaa kaukaa kuulua harvakseltaan kuin kirkonkellon humahduksia. On aikaa ajatella!

Alkukantainen torven ääni kuuluu jostakin. Notkosta nousee mies. Mustat housut, valkoinen paita. Hän puhaltaa pitkään, mustaan torveen ja nousee vastakkaiselle rinteelle. Samaa polkua tulee toinen, kolmas, neljäs… Samanlainen asu ja torvi, mutta erilaiset äänet. Vuorotellen, yhdessä. Harva rivistö kiertää selän taakse. Matalat bassot saavat ilman väreilemään supassa, kun torvet keskustelevat rinteeltä toiselle. Mykistävää. Suuren hiljaisuuden jälkeen.

Kimeät huilut, tynnyrin kumeat äänet, pitkän tuulikellon liverrykset ja muut Suomussalmen Soivan Metsän äänet soittavat sinfoniaa. Sitä täydentää nuoren naisen laulama surumielinen, alkukantaisen yksinkertainen melodia ja kuoron männikön keskeltä esittämä laulu. En enää jaksa seurata. Olisin halunnut jäädä siihen alun hiljaisuuteen, torvien jymäkkään ääneen. Melkein pyhäinhäväistyksenä koen aplodit esityksen lopussa. Olisipa kaikki vain loppunut. Ne kaksisataa ihmistä vaeltaneet takaisin autoillensa. Minä niiden mukana. Hiljaa. Ääneti.

Teksti ja kuvat: Pekka Kamarainen

Suosittelemme