Tunnetko Suomen pyhiinvaellusreitit? Toimittaja testasi Turun seudun kirkkoreitin ja koki jotain suurta
Pyhiinvaellusreittejä kulkee eri puolilla Suomea luontokohteissa ja kulttuurimaisemissa. Mutta mikä erottaa pyhiinvaelluksen tavallisesta vaelluksesta? Lähdimme etsimään vastausta Pietarin polulta Aurajokilaaksosta.
Pietarin polku on 35 kilometrin mittainen pyhiinvaellusreitti. Reitin Halistenkoskelta Liedon Vanhalinnalle voisi kulkea myös meloen.
Pyhiinvaellusreittejä kulkee eri puolilla Suomea luontokohteissa ja kulttuurimaisemissa. Mutta mikä erottaa pyhiinvaelluksen tavallisesta vaelluksesta? Lähdimme etsimään vastausta Pietarin polulta Aurajokilaaksosta.
Jotkin sanat ovat muita isompia, niin kuin vaikka usko tai toivo, tai rakkaus. Ne on lastattu merkityksillä, jotka ovat yhtä lailla meille kaikille yhteisiä ja toisaalta jokaiselle ihan omanlaisiaan.
Noiden suurten sanojen joukkoon kuuluu myös pyhiinvaellus. Se on ikiaikainen ja tuttu sana, josta syntyy yleensä mielleyhtymiä Espanjan Santiago de Compostelaan ja tolkuttoman pitkiin kävelymatkoihin.
Koska vaeltaminen on nykyään suosittu harrastus, myös pyhiinvaellusten suosio on kasvussa. Eripituisia pyhiinvaellusreittejä on Suomessa kymmenittäin. Reitit vievät historian, kulttuurin ja luontokokemusten äärelle. Mutta millaisia retkiä nuo pyhiinvaellukset oikeastaan ovat? Mikä tekee vaelluksesta pyhän? Otetaan siitä selvää.
Olenko oikealla polulla?
Turun moottoritien yllä liukuu valkeita kumpupilviä, joiden varjot täplittävät peltomaisemaa edessäni. Vilkaisen auton kelloa, se on pian 11. Aaargh. Olen myöhässä! En mitenkään ehdi tuomiokirkolle puoli kahdeksitoista.
Kaasua painaessani mietin, miksi oikeastaan lähdin matkaan. Siksikö, että näin viidenkympin lähestyessä olen miettinyt, olenko oikealla polulla? Olisiko minulla vielä jokin haave toteutettavana? Mitä kohti haluan kulkea?
Entä miettivätköhän pyhiinvaeltajat ennen minua ollenkaan tällaisia asioita? Jo ennen kristinuskoa on tehty vaelluksia pyhille paikoille. Keskiajalla lähes jokainen kristitty osallistui ainakin kerran elämässään pyhiinvaellukselle. Matkan aikana anottiin syntejä anteeksi tai osoitettiin kiitollisuutta jollekin pyhimykselle. Mutta usein syyt lähtemiseen olivat maallisempia – uteliaisuutta ja seikkailunhalua.
Pyhiinvaellus sähköpyörän selässä
Seikkailulta tämä tuntuu nytkin. Aion ensimmäistä kertaa nousta sähköpyörän selkään, eikä minulla ole aiempaa kokemusta pyhiinvaelluksestakaan. Pienoinen jännityksen tärinä kämmenissäni pääsen Turun keskustaan ja jyhkeälle tuomiokirkolle, Aurajoen kylkeen.
Kirkon ovella tapaan Annastiina Papinahon, joka on lupautunut oppaakseni. Annastiina on korona-aikana perustanut työtovereidensa kanssa Suomen ensimmäisen pyhiinvaelluskeskuksen tänne Turun tuomiokirkon Pormestarin kappeliin. Olohuonemaisessa tilassa on levollinen tunnelma, viereisessä kirkkosalissa on meneillään jumalanpalvelus. Kuiskaten Annastiina esittelee työparinsa Karoliina Haapalehdon, joka on lähdössä mukaamme. Karoliina on kesän aikana neuvonut täällä tuhansia matkailijoita lähiseudun pyhiinvaellusreitteihin liittyen.
Reitit on työstetty sellaisiksi, että kuka tahansa voi kulkea niitä omin päin – kävellen, pyöräillen tai vaikka autolla. Kyse ei ole askelmäärästä vaan jostakin muusta.
Puhelimeen voi ladata sovelluksen, joka näyttää tien kohteelta toiselle. Vaikka kännykkä on tarpeen, Annastiina neuvoo pitämään sitä lentokonetilassa. Puhelimen olisi tarkoitus pysyä vaiti. Toisin kuin vaikkapa tavallisella lenkillä, pyhiinvaelluksella todella keskitytään kulkemiseen.
Kun siirrymme kirkosta ulos, noukin ovenpielen korista rukouskiven ja laitan sen takin taskuun. Annastiina kertoo, että kivi voi edustaa rukousta tai pyyntöä. Matkan päätteeksi se tuodaan tänne takaisin.
”Pyhiinvaellus on vaellusta syvyyssuunnassa”
Aurajokilaaksoon vie kaksi reittiä. Kahdeksan kilometrin mittainen Helenan polku noudattelee paikallisille tuttuja lenkkipolkuja. Pidempi, Pietarin polku, taas vie kauemmas muinaisille pyhille paikoille. Molemmat pohjautuvat keskiaikaisille pyhiinvaellusreiteille.
Aiomme kulkea Pietarin polkua noin 20 kilometrin matkan Turun tuomiokirkolta Liedon Vanhalinnaan ja takaisin. Sähköpyörillä matkaan pitää varata aikaa nelisen tuntia. Ehkä pidempäänkin, koska kelloa ei vilkuilla.
Pyhiinvaellus ei ole suorittamista. Ei, vaikka kirkolta saa pyhiinvaelluspassin, johon kerätään leimoja.
– Kun suunnittelimme reittejä, halusimme ottaa myös lapset huomioon. Ajattelimme, että he voisivat innostua keräämään leimoja. Itse asiassa niitä ovatkin keränneet aikuiset, Annastiina kertoo.
Silti leimojen kerääminen tuskin on kenellekään varsinainen syy lähteä pyhiinvaellukselle. Annastiinan mukaan syyt ovat aina henkilökohtaisia.
– Osa lähtee luontoon liikkumaan, osa on kiinnostunut kulttuurihistoriasta. Osa lähtee hengellisistä syistä. Joku voi haluta irtioton, jos on vaikka elämän risteyskohdassa tai takana on kriisi. Aina lähtemiseen liittyy jollain lailla merkityksellisyys, merkityksen etsiminen.
Uskossa ei tarvitse olla, eikä pyhiinvaelluskeskuksessa kysellä kenenkään vakaumusta.
– Ihminen tekee matkaa itse ja omista lähtökohdistaan käsin. Kokemus siitä, mitä pyhiinvaelluksella tapahtuu tai ei tapahdu, jää ihmiselle itselleen. Pidän tärkeänä, ettei kukaan ulkopuolinen arvota toisen matkaa.
Annastiinan mukaan pyhiinvaelluksen ja vaelluksen keskeinen ero löytyy jo sanasta.
– Pyhiinvaellus on vaellusta syvyyssuunnassa, selittämättömän äärelle.
Päivän sana on kiireettömyys
Pieni retkiseurueemme kaartelee pyörillä keskustan vilinässä ohi vaaleanpunaisen Posankka-patsaan ja pysähtyy keskiaikaisen Katariinan kirkon portin eteen. Sähköpyörällä ajaminen on yllättävän helppoa. Tuntuu siltä kuin joku aina välillä tuuppaisi selästä ja antaisi vauhtia.
Talutan pyörän kirkkomaan muurien sisäpuolelle. Tänne ei arkinen melu kanna. Matka on vasta alussa, mutta huomaan, että kiire on jo jättänyt minut. En murehdi seuraavaa etappia vaan katselen lähes 600 vuotta sitten rakennetun kirkon kattoa, jota reunustaa sininen taivas. Pohdin sanoja, joita Annastiina parhaillaan lukee ääneen puhelimestaan.
Pyhiinvaeltajan seitsemän avainsanaa kuvaavat pyhiinvaelluksen henkeä. Voit napata yhden sanan itsellesi ajatukseksi, jota voit pohtia arjessa vielä tämän jälkeenkin. Jää kuulostelemaan, mitä tänään kaipaat.
Sanat ovat: yksinkertaisuus, hiljaisuus, huolettomuus, kiireettömyys, hengellisyys tai henkisyys, vapaus ja jakaminen.
Tänään sydäntäni lähellä on tuo kiireettömyys.
Kiireettömyys – matkan pituus ei ratkaise. Kunnioita oman kehosi tahtia ja vaella lempeästi. Päästä irti tahdista, johon arki usein pakottaa. Tänään saat viipyillä hitauden hengessä ja tunnustella olemisen lahjaa.
Olemisen lahja. Miten hienosti sanottu. Jään miettimään, miten vaikea se on ottaa vastaan. Osaisinpa useammin olla tyytyväinen ihan vain tässä hetkessä.
Hiljaisina mutta hyväntuulisina, kuin yhteisen rukoushetken jäljiltä, nousemme pyöriemme selkään ja puikkelehdimme peräkanaa kapeita kujia pitkin väljemmille väylille kohti maalaismaisemaa.
Millaisia jälkiä jätämme jälkeemme?
Halistenkosken jälkeen, Virnamäen muinaismuistoalueella pysäköimme pyörät käppyrämäntyjen katveeseen. Käymme tutkimaan karheapintaista, polvenkorkuista kivenmurikkaa. Sitä kutsutaan kuppikiveksi. Samantyyppisiä kiviä on eri puolilla Suomea. Kiven pintaan on joskus tuhansia vuosia sitten koverrettu matalia koloja. Aivan kuin jättiläinen olisi painanut siihen sormenjälkensä.
– Tarkkaan ei tiedetä, mihin tarkoitukseen kuppikiviä on käytetty. Voidaan olettaa, että ne liittyvät esimerkiksi erilaisiin riitteihin tai toivomuksiin sadosta tai pyyntionnesta, Annastiina kertoo.
Yhteen kuppikiven maljoista on nytkin joku jättänyt pihlajanmarjoja, ehkä merkiksi toiveestaan. Joskus kuppikivelle on uhrattu nallekarkkejakin, Annastiina kertoo.
Ehkä täällä on rukoiltu Jumalaa tai kiitetty Äiti Maata, ehkä haettu lohtua suruun. Tuulen huminassa, lehtometsän syleilyssä tuntee olevansa osa jotain suurempaa. Hyvin pieni osa, mutta kuitenkin olemassa.
Herää toive siitä, että myös seuraavat sukupolvet saisivat tuntea pyhyyden, joka luonnosta kumpuaa.
Annastiina kertoo, että usein pyhiinvaelluksen aikana katse kääntyykin menneistä sukupolvista tuleviin. Esi-isämme jättivät meille tällaisia jälkiä kuin vaikkapa nämä kuppikivet – millaisia jälkiä me puolestamme jätämme?
Pyhiinvaellus syntyy liikkeestä ja hiljaisuudesta
Kaikesta ei näkyviä jälkiä jää. Pysähdymme Ravattulan Ristimäellä, joka on pieni haapojen reunustama kumpare peltojen keskellä.
1980-luvulla arkeologi Markku Ikäheimo lenkkeili alueella koiransa kanssa. Hän seisoi kumpareella, ihmetteli maassa olevia painanteita, katsoi lähellä virtaavaa Aurajokea ja pohti paikalle annettua nimeä. Ristimäki. Voisiko se liittyä kirkkoon ja siihen, kun kristinusko saapui Suomeen?
Arkeologiset kaivaukset aloitettiin Juha Ruohosen johdolla, ja vuonna 2013 asia varmistui: 1100-luvulla tässä on ollut kirkko. Nyt alttarin paikalla on jälleen risti, ja kivijalan paikalle on aseteltu irtokiviä. Oven kohtakin on tiedossa, astumme siitä sisään. Ahdasta on ollut hirsiseinien sisällä kirkkosalissa, ei tänne kovin pitkä penkkirivistö ole mahtunut.
Ristimäki on yksi Annastiinan lempipaikoista Pietarin polulla. Viimeksi hän kävi täällä edellisenä sunnuntaina juoksulenkillään.
– Pohdin pitkään, voiko juosten tehdä pyhiinvaellusta. Päädyin siihen, että kyllä voi. Kunhan ei juokse suorittaen vaan lähtee kiireettä matkaan, hän sanoo.
Nelivuotiaan lapsen äidille parhaita hetkiä juosta ovat joko aikaiset aamut tai myöhäiset illat. Sunnuntaiaamuna Annastiina sai olla täällä yksin, paikalla ei ollut muita. Oli upea auringonnousu.
– Hengittelin tässä hetken.
Liike ja hiljaisuus yhdessä tekevät hänelle pyhiinvaelluksen.
– Stressaantuneenakin voi lähteä ja antautua keskeneräisyydelle. Olosta tulee huolettomampi. Ei tarvitse suorittaa.
Perillä – mutta tärkeämpää on ollut matka
Saavutamme päämäärämme, Liedon Vanhalinnan, noin kolmen tunnin reippaan ulkoilun jälkeen. Yli 50 metrin korkeuteen kohoavalle kukkulalle pääsee kapuamaan rinteeseen rakennettuja portaita pitkin. Muutama korppi kiertelee lakea. Huipulta näen Aurajoen. Veden pinnalta kuvastuu samea harmaus, joka meidät on ympäröinyt. Taivas on pilvessä, tuuli viilentynyt, sadetta on luvassa. Pari harmaahaikaraa nousee siivilleen joenpenkalta.
Kun laskeudumme rinnettä alas evästauolle, pohdimme päämäärän ja määränpään merkitystä. Hymyilyttää. Perille pääseminen tuntuu kyllä hyvältä muttei kovin olennaiselta. Tärkeämpää on ollut kulkeminen, tässä porukassa, juuri tänään.
Takaisin Turun keskustaan posotamme Hämeen valtatien vartta sähköavusteisilla menopeleillämme puolessa tunnissa. Tuomiokirkolla tavoittelen taskustani nenäliinaa ja sormiini osuu taskun pohjalla lojunut kivi.
Kivi kädessäni katson koria, jossa rukouskivet odottavat ottajaansa. Kuinka monta pyhiinvaellusta ne ovatkaan kulkeneet jonkun taskussa. Lasken oman litteän kiveni vertaistensa joukkoon. Tuntuu siltä, että ympärilläni vallitsee hiljaisuus, vaikka iltapäiväruuhka viereisellä Aninkaistenkadulla pauhaa pahimmillaan. Minut valtaa harras olo. Kuin jotain suurta olisi meneillään.
Ehkä tässä se on, suurin ero tavalliseen ulkoilupäivään. Lohdullinen ja vähän juhlavakin olo. Omat ongelmani ovat asettuneet mittakaavaan, osaksi sukupolvien ketjua. Ei sen väliä, jos juuri nyt en löydä vastauksia kysymyksiini. Tässä minä kuitenkin olen ja yritän hyväksyä tämän olemisen lahjan.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous