venaja vologda
Matkailu

Vologda – Elämysmatka Venäjälle

Teksti: Jukka Samuel Kuvat: iStock

Lähdimme vaimoni kanssa elämysmatkalle Vologdaan. Vologda on 300 000 asukkaan vilkas teollisuuskaupunki noin 600 kilometriä Pietarista itään. Kaupunki perustettiin jo 1100-luvulla.

Auto oli oikea turistibussi, ilmastoitu ja jalkatilaa riittävästi. Olen Viron kylpylämatkoilla tuskaillut bussien ahtaita penkinvälejä, mutta ilmastoidussa turistibussissa on hyvä matkustaa. Matkustajia oli Oulusta noussut jo kymmenkunta, ja Lahdessa auto oli täynnä.

venaja vologda

Tullista selvisimme nätisti, ja ryhdyin seuraamaan, mitä venäläiset ovat saaneet aikaan viime vuosina. Terijoelle on paljon rakennettu uusia rakennuksia, jopa kokonaisia muureilla suljettuja alueita, joissa jokainen rakennus on erilainen. Laadukkaan näköisiä olivat ja kuulemma jatkuva vartiointi. Pitkin matkaa oli ihmisiä makaamassa rannoilla ja missä vain oli nurmikkoa, olihan korkeapaine ja hellettä piisasi.

Suurmiesten hautoja

Meille Vologdaan lähtijöille jäi aikaa neljä tuntia ennen kuin kyyti rautatieasemalle lähtisi. Niinpä menimme vaimoni kanssa Aleksanteri Nevskin luostariin, joka on hotelli Moskovan lähellä. Kävimme kauniissa luostarin kirkossa rauhoittumassa. Kirkossahan kuuluisi olla naisilla hame ja huivi, muttei sääntöä aivan noudatettu. Eräs tyttö sai pitkäpartaiselta munkilta huomautuksen, koska napa oli laajasti näkyvillä ja housut vain vähän vesirajan yläpuolella.

Luostarin ympäriltä avautuu todellinen venäläinen pantheon, suurmiesten hautausmaa. Heti portin oikealla puolella aukeaa taiteilijoiden hautausmaa, jonne on haudattu mm: Fedor Dostojevski, ja muun muassa pähkinänsärkijän säveltäjä Pjotr Tshaikovski. Maestro menehtyi 53-vuotiaana 1893. Kolmesta hautausmaasta vanhin, Lazarevskoje, on rakennettu keisarillisen perheen ja aatelisten sekä korkeiden valtion virkamiesten ja armeijan päälliköiden leposijaksi. Todellinen kivierämaa. Luostarin toisella puolella on Nikolskojen hautausmaa, jonne on haudattu demokratian puolustaja Galina Starovoitova ja Pietarin edesmennyt kaupunginjohtaja Anatoli Sobtshakin. Minäkin muistan hänet hyvin.

Matka jatkuu junalla

Kello neljä lähdimme me Vologdaan lähtijät, kaikkiaan yhdeksän turistia ja opas, Julia nimeltään, bussilla rautatieasemalle. Pietarin asema oli suuri ja nykyaikainen niin kuin miljoonakaupungissa kuuluukin olla. Junan vieressä vaunumme kohdalla odotti kaksi komeaan rautatieunivormuun pukeutunutta naista ja jouduimme näyttämään liput sekä passit. Junaan noustessa piti varoa, ettei pudonnut rappusten ja laiturin väliseen kuiluun. Eräs kertoi pudonneensa ja loma oli ollut sitten pilalla. Vaimokin pääsi vaunuun, varmuuden vuoksi tuuppasin kaasupuolelta.

Saimme makuuvaunuun huonekavereiksi eläkkeellä olevan opettajapariskunnan Loviisasta. Olivat tosi mukavia ja nuorekkaan realistisia kumpikin.

– Matkustamme vielä näitä pitkiä matkoja niin kauan kuin jaksamme ja sen jälkeen lyhyempiä, he tuumivat.

Ruokailu oli järjestetty pian junan lähdettyä ravintolavaunuun, hyvää!

Junassa ei pelannut ilmastointi, niinpä lämpömittari näytti +29, ja käytävältä päästävään vessaan ei tullut vettä. Juna teki tasaisin välein äkkiliikkeitä, kai vaihtoi kiskoja, ja muutenkin kipeä selkäni nousi tuskille, niinpä jouduin popsimaan särkylääkkeitä. Kiipesin ylävuoteelle eikä pikkuhousuja enempää tarvinnut tarjetakseen.

Matka Pietarista Vologdaan on noin 600 km ja aamulla olimme perillä. Matkan aikana kävin monesti käytävässä katselemassa maisemia ikkunasta ja täytyy sanoa, että kyllä Venäjällä on maata ja mantua ja potentiaalia, tehtaan piippuja kohosi pilvin pimein ja kyliä sekä kaupunkeja ym.

Vologdassa on vanhan ajan tuntua

Ajoimme koko porukka takseilla hotelli Spasskajaan. Passit otettiin heti kättelyssä hotellin tiskillä. Julia selitti, että täällä Vologdan touhuissa on vielä paljon kommunismia ja kuulemma toimii paremmin kuin muualla maassa. Esim. varkaita ei ole ja miliisi ei ole lahjottavissa. On kuulemma Moskovasta tullut joitakin rötösherroja joutuen putkaan, olivat tarjonneet lahjuksia vapautuksesta ja soittaneet sitten Moskovaan. Moskovasta oli tullut käsky miliisille ottaa lahjukset ja päästää miehet pois, mutta Vologdan miliisi oli pitänyt päänsä eikä ollut laskenut ja miehet joutuivat tuomiolle.

Hotellin aulassa oli ”resepsuunin” lisäksi koroke ja tiski, jonka takana päivysti aina mies. Ei miehellä näyttänyt olevan mitään muuta tekemistä kuin ihmisten seuraaminen. Jokaisessa kerroksessa oli vielä naisia päivystämässä ja he antoivat avaimen huoneeseen, ottivat myös säilytykseen. Läksimme levättyämme tutustumaan kaupunkiin kävellen.

Vologda on Venäjän vanhimpia kaupunkeja ja sen perustamisajankohtana pidetään vuotta 1147. Kaupunki on vähän kuin Tampere Suomessa, eli siellä on huomattavasti enemmän naisia kuin miehiä, johtuen kutomateollisuudesta. Pitsinnypläys on siellä erikoisosaamista ja entäs tytöt. Julia väitti siellä olevan Venäjän kauneimmat naiset ja täytyy myöntää, että kauniita ovat ja heitä on paljon. Vologdassa tehdään myös erinomaista voita ja on monenlaista teollisuutta.

Kävelimme Sofian tuomiokirkon luokse, josta alkaa rauhaa henkivä Kreml, johon kuuluu barokkityylinen entinen piispanpalatsi sekä taidemuseo. Tutustuimme eläintieteelliseen museoon ja museoon ylipäätänsä. Kiinnitin huomiota kalevalaistyylisiin vanhoihin koruihin ja opas luki tiedotteesta, että korut ovat kaivettu suomalais-ugrilaisen naisen haudasta 1100-luvulta. Naiset halusivat pitsimuseoon ja läksin mukaan, mutta ei pitsit jaksaneet minua kiinnostaa ja menin katselemaan Kremliä.

Hiljalleen kävelimme hotellille takaisin. Parinsadan metrin päässä hotellilta oli kauppa, josta sai pääasiassa elintarvikkeita ja lääkkeitä. Kaupassa käytettiin vanhaa neuvostosysteemiä, eli ensin valittiin ostettava, sitten maksettiin pienestä luukusta ja kuittia vastaan sai ostoksen mukaansa.

Hotellissa oli mielestäni huippuhyvät ruuat. Pieniin yksityiskohtiin oli kiinnitetty huomiota, esim. kaikki pikkuannokset oli koristeltu taidokkain kukin ja koristein. Koristeet oli tehty kananmunista, tomaateista ym. syötävästä. Ruokien nimet oli laitettu venäjäksi ja englanniksi viereen. Iltamenoihin emme jaksaneet osallistua, vaikka tanssia olisi ollut omassakin hotellissa.

Päiväretki luostareihin

Seuraavana aamuna läksimme pikkubussilla sadan kilometrin päähän tutustumaan Ferapontovan ja Kirillo-Beleozerskin luostareihin. Tie oli välillä tosi kuoppaista, kuin olisi istunut kolukärrissä, mutta suurin osa oli kohtalaista. Selkäparkani oli tuskilla, mutta on se vain lähdettävä jos meinaa jotain nähdä.

Matkalla oli paljon isoja peltoja sekä kaikenlaista asutusta. Oikealla puolella nähtiin pitkä, noin 80 kilometriä pitkä Valkeajärvi, joka välkkyi lähes koko matkan ajan. Matkan puolivälissä on eräs kylä, jossa on pesinyt rosvoja. Kun hyvätuloiset ovat saaneet rukousvastauksen, ovat he lähteneet hevosella viemään kiitosrahaa luostariin ja tämän tietäen rosvot olivat heitä vahdanneet ja ryöstäneet.

Goritskin nunnaluostari sijaitsee kauniin järven rannalla. Luostaria kunnostetaan ja se toimii museona. Vaiheikkaita selostuksia kuulimme ja myös senaikaisia työvehkeitä näimme.

Siirryimme sitten parin kilometrin päähän ison baarin tapaiseen ruokailupaikkaan. Vaikka ulkopuolella oli joku romuverstas, näytti baari sisältä tyylikkäältä ja saimme syödä neljän ruokalajin aterian. Ruoka vei kielen mennessään ja entäs ne tarjoilijat. Ruokia tarjoilevat kaksi tyttöä naputtelivat korkokengissään, että napse vain kuului ja ehtivät joka paikkaan nopeasti. Eräs mies katseli ikkunasta liian pitkään, niinpä tarjoilija kerkesi napata puoliksi syödyn annoksen pois ja viuhautti seuraavan tilalle. Ihmettelin Julialle venäläisten naisten piikkikorkojen käyttöä. – No, mutta tietenkin, kuului hänen kommenttinsa.

Sitten olikin vuorossa Kirillo-Beleozerskin luostari, jossa tutustuimme monta monituista huonetta käsittävään ikoninäyttelyyn. Luostaria myös korjattiin ja siellä oli jonkun verran munkkeja. Luostari on todella laaja kokonaisuus, suurempi kuin vanha Valamo ja ennen kommunismia se on ollut oma maailmansa. Ostin matkamuistomyymälästä vaimolle aidon helminauhan, jotenka perherauha oli taattu.

Suunta kotia kohti

Viimeinen päivä perillä käytettiin jokiristeilyyn ja ostoksiin kaupungilla. Kun olimme lähdössä jokialuksella, tuli toinen alus jo takaisin. Siinä oli hääseurue ja kaikki tillin tallin humalassa. Osaa seurueesta joutuivat taluttamaan. Aluksessa oli sisällä ravintola, mutta en tykännyt voimakkaasta nykymusiikista. Ulkokannella seurasimme näkymiä, paljolti kauniita ortodoksikirkkoja ja eräs luostarikin. Vologdan alueella on kuulemma kolmisen sataa kirkkoa, eikä ihme, onhan Vologda vanha ortodoksisen uskon keskus. Kaupungilla riitti katseltavaa ja ostettavaa. Hankin taskukellon ja suurennuslasin niin ja torikojuista ostin takin.

Illalla läksimme sitten junaan ja kotiinpäin. Meille annettiin suuri kassillinen matkaevästä ja oli kyllä laadukasta ja herkullista. Syötyämme ryhdyimme laulamaan, ja kohta oli koko seurueemme pakkautunut hyttiimme. Julialla oli kaunis ääni ja hän lauloi venäläisiä kansanlauluja mukanamme. Hieman maistanut Julia kertoi, että hän voi olla mustalainen tai juutalainen syntyperältään. Stalinin vainon vuosina Julian vanhemmat on tuhottu ja hänet pantu orpokotiin. Pieni ikoni oli vain jäänyt äidiltä ja sitä hän näytti meille, mutta ei antanut hipaistakaan. Julia sanoi että vaikka suomalaiset valittavat Karjalan menetystä ja muuta, niin kaikista suurin kärsijä on kuitenkin Venäjän kansa. Syyttömistä tehtiin syyllisiä ja tapettiin sekä vangittiin. Kärsimys oli suunnatonta.

Nukkuminen oli taas hakusessa, kun juna veteli sinne tänne kiskonsiirroissa, niinpä jouduin taas turvautumaan särkylääkkeisiin selkäkipujen takia.

Pietarissa sitten oli ruokailu hotelli Moskovassa. Ruokailussa oli jo suurkeittiön tuntua, eikä lähestulkoonkaan sellaisia hienouksia, joihin totuimme Vologdassa. Läheiseksi muuttunut oppaamme Julia ja monta muuta kanssamatkustajaa läksivät oman suuntansa linja-autoihin.

Viipurissa pysähdyttiin ostoksille. Ostimme kauppahallista kaksi muovikassillista Venäjän limppua. Leipä on sekaleipää, kypsennetty vuoassa ja painavaa, maistuvaa ja meikärahassa halpaa. Kauppahallissa tyrkytettiin jos minkälaista maistiaista ja otimmekin muutamalta myyjältä valmiiksi avattuja makeisia. Suomen puolella alkoi vaimon mahaan koskea. Kädestä annetut makeiset tekivät tehtävänsä ja loppumatka oli surkea. Loppumatka Viitasaarelta Vaskikelloon meni laulaessa. Mahatuskissaan ähisevä vaimonikin erehtyi esittämään rajantakaisia karjalaislauluja ja niistäkös pääasiassa Rovaniemen lähellä asuvat innostuivat vaatien lisää ja lisää.

X