”Kasvoin ajattelemaan, etten ole kaunis” – afrosuomalaisten Good Hair Day -tapahtuma voimaannuttaa naisia

Letitetty, kukin koristeltu, kiharainen afrotukka oli keskipisteenä afrosuomalaisen yhteisön Good Hair Day -tapahtumassa. Hiuksiin liittyvät monen kokemukset erilaisuudesta, hyväksymisestä ja suomalaisuuden määrittelemisestä.

Haluatko kukan hiuksiin? Kukapa ei haluaisi!

Hymy on herkässä, kun Good Hair Dayn, ”hyvän tukkapäivän”, neljä vapaaehtoista koristelee paikalle tulleiden hiuksia Kulttuurikeskus Caisan ulko-ovella Helsingin Hakaniemessä. Punatiilisten rakennusten ympäröimällä sisäpihalla soi soul ja hiphop, syyskesän aurinko paistaa kirkkaana, ihmiset ovat pukeutuneet parhaimpiinsa. Ketään ei tunnu haittaavan, että hiusten koristeluun syntyy pientä jonoakin.

Olen tullut seuraamaan afrosuomalaisen yhteisön Good Hair Day -tapahtumaa, joka järjestetään jo neljättä kertaa. Vaikka ensivaikutelma kaupunkitapahtumasta on kepeä ja iloinen, kyse on isoista asioista.

Päivän tavoitteena on haastaa vallitsevia kauneusnormeja, purkaa negatiivisia stereotypioita ja laajentaa mielikuvia suomalaisuudesta – osoittaa, että afrosuomalaiset ovat osa yhteiskuntaamme ja toimivat sen monilla osa-alueilla, huipullakin.

Työsarkaa riittää, sillä EU:n viime vuonna julkaiseman selvityksen mukaan afrikkalaistaustaiset ihmiset kokevat eniten rasistista syrjintää ja häirintää kaikista EU-maista juuri Suomessa. Silti he tekevät yhdenvertaisuusvaltuutetulle hyvin vähän ilmoituksia rasistisesta syrjinnästä.

Suomessa ihmisiä ei tilastoida etnisyyden perusteella, ja siksi afrosuomalaisten tarkkaa määrää ei tiedetä. Arviot liikkuvat 50 000:n ja 70 000:n välillä.

Good Hair Day on voimaannuttava tapahtuma

Mutta nyt on kymmenvuotiaan Aurelan vuoro päästä afrobloomingiin! Aurela on kieputtanut ystävänsä tekemät pikkuletit nutturaksi päälaelleen jo kotona. Hän hymyilee ujosti, kun ympärillä olijat ihastelevat häntä ja kampauksen viimeistelyä aidoilla kehäkukilla ja ruusuilla.

– Tämä on voimaannuttava tapahtuma kaikille afrosuomalaisille, mutta etenkin lapsille, kolmatta kertaa Good Hair Dayhin osallistuva Jenny Kasongo kertoo taiteillessaan kukkia Aurelan hiuksiin.

Moni afrosuomalainen jakaa kokemuksen siitä, että he ovat päiväkotinsa, luokkansa ja lähiympäristönsä ainoita tummaihoisia. Adoptoiduista monet eivät ole koskaan edes koskettaneet muuta afrohiusta kuin omaansa.

– Tässä tapahtumassa lapset näkevät itsensä näköisiä ihmisiä ja huomaavat, etteivät he olekaan ainoita. Me saatamme sanoa heille, että sinulla on vähän samantapainen hiuslaatu kuin minulla, haluatko kokeilla? Sekin voi olla iso kokemus, Jenny kertoo.

Afroblooming-pisteen vieressä on tapahtuman valokuvaseinä, jonka eteen kymmenvuotias Brandon asettuu tätinsä, GHD:n vapaaehtoisena toimivan Alison Tshalan kanssa.

Brandon on valinnut monien mahdollisten joukosta kyltin, jota haluaa pitää Instagram-kuvassa kädessään. Siinä lukee Don’t touch my hair – älä koske tukkaani. Brandon suoristaa ryhtinsä ja pitelee kylttiään vakavana kuvan ottamisen ajan.

Hiuksia siis saa koskettaa, mutta toisaalta ei saa koskettaa. Ne ovat iloinen asia ja ylpeyden aihe, mutta vakavakin – mistä kaikesta niissä ja koko tässä tapahtumassa oikein on kysymys?

Viiden naisen tiimi on tapahtuman takana

Caisan juhlasalissa Good Hair Dayta organisoinut viiden naisen tiimi valmistautuu lausumaan tapahtuman avaussanat. Mustiin GHD-paitoihin pukeutuneet Vanessa Daniel, Michaela Moua, Akunna Onwen, Saida Mäki-Penttilä ja Paloma Sandberg vitsailevat toisilleen ja DJ:lle, kohentavat hiuksiaan ja ottavat hyväntuulisia asenneasentoja. Ensimmäisenä mikkiin tarttuu entinen ammattilaiskoripalloilija, nykyisin yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistossa työskentelevä Michaela. Hän iloitsee väenpaljoudesta ja uskoo, että päivän mittaan viimevuotinen 500 kävijän raja ylittyy.

Tänä vuonna Good Hair Dayn teemana on yhteisö.

– GHD tuo yhteen ihmisiä, jotka arvostavat monimuotoisuutta ja hyväksyvät ihmiset juuri sellaisina kuin he ovat. Tämä on meille, teille. Nauttikaa tästä päivästä ja siitä, että yhteisömme on kokoontunut yhteen, Michaela nostattaa katsomossa istuvien fiilistä.

Michaela muistuttaa, että tapahtumassa noudatetaan turvallisen tilan sääntöjä.

– Niillä varmistetaan, että tämä on kaikille hyvä paikka olla ja ettei kukaan joudu kohtaamaan ikäviä sanomisia tai tekemisiä.

”Älä kysy keneltäkään, saatko koskea hiuksiin”

Turvallisen tilan säännöt löytyvät sisäänkäynnin viereiseltä seinältä.

Älä tee olettamuksia ihmisten etnisyydestä, kulttuurista, seksuaalisuudesta, sukupuolesta, väkivaltakokemuksista, luokkataustasta jne. Jos kuulut valta-väestöön ja lähipiiriisi kuuluu afrosuomalaisia, se ei tee sinusta asiantuntijaa. Pyydä selkeä suostumus ennen jonkun koskettamista, mutta mieti kontekstia. Älä myöskään kysy keneltäkään, saatko koskea hiuksiin.

Säännöissä on tiukka ote, ja ne tekevät oloni hieman epävarmaksi. Osaanko noudattaa niitä? Afrosuomalaisuuden asiantuntijana en itseäni pidä, mutten rasistinakaan. Entä jos tiedostamattani kuitenkin toimin syrjivästi tai loukkaavasti? Mitä asioita uskallan kysyä, mitä en?

Salin edessä puheenvuoro on siirtynyt Akunna Onwenille.

– Kun itse kävelin Good Hair Day -päivään ensimmäisen kerran, tunsin ison kotiintulemisen kokemuksen. Toivon, että myös te kaikki pystytte olemaan täällä ilman mitään paineita, niin ettei teidän tarvitse esittää, pienentää tai suurentaa itsessänne mitään.

Kun Saida Mäki-Penttilä vielä kehottaa paikallaolijoita puhumaan tuntemattomille sekä niille, jotka ovat tulleet yksin, uskon, että pärjään. Jos kyselen typeriä, voin nolata itseni ja paljastua piilorasistiksi, mutta on myös mahdollista, että opin jotain.

Ohjelmassa hiusnäytös, letityskilpailu, paneelikeskustelu…

Minne mennä, kun kaikkialla tapahtuu koko ajan? Salissa on alkamassa Afroakatemian hiusnäytös, jonka jälkeen vuorossa olisi paneeli yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuuksista. Luvassa on myös letityskilpailu ja keskustelu vähemmistöistä vähemmistöjen sisällä.

Yhdessä huoneessa on alkamassa workshop deittailun risuista ja ruusuista ruskeiden näkökulmasta, toisessa voi valmistaa itselleen sopivaa hiustenhoitoainetta erilaisista luontaistuotteista ja -öljyistä. Kolmannessa on mahdollisuus kokeilla mindfulness-meditaatiota, neljännessä letitetään ja parturoidaan hiuksia, viidennessä eri yhdistykset esittelevät toimintaansa. On elokuvanäytöstä, lepohuonetta, kynsistudioita…

Salin takaosassa väki tutkii myyntipöytien tarjontaa. Täältä voisi hankkia värikkäitä mittatilaustyö- ja designvaatteita Senegalista tai aika paljon edullisempia Tansaniasta. Tarjolla on myös erilaisia koruja, afrohiuksille sopivia hiustuotteita, satiinimyssyjä, kankaita, huiveja.

Afromuoti kiinnostaa nyt aiempaa enemmän

Oman pöydän on pystyttänyt myös Oulusta paikalle tullut Ojuolape Akinwunmi, joka on neljän vuoden ajan opiskellut kansainvälisen liiketoiminnan johtamista Oulun yliopistossa. Afrikkalaisia vaatteita myyvän yrityksensä Ojuolape on perustanut vasta muutama viikko sitten, mutta myynnissä on jo iso valikoima mekkoja, bomber-takkeja, housuja, paitoja ja takkeja.

– Olen täällä ottamassa selvää, mikä ihmisiä kiinnostaa ja mikä tuntuu menevän kaupaksi, Ojuolape kertoo englanniksi. Suomea hän ei puhu kuin muutamia sanoja, opiskelukieli kun on englanti ja ystävät Oulussa nigerialaislähtöisen MFM-kirkon jäseniä.

– Afromuoti kiinnostaa nyt aiempaa enemmän. Kantasuomalaisetkin ostavat afrikkalaisia printtejä ja käyttävät korujamme. Sekin on muuttunut parempaan suuntaan, ettemme me itsekään enää vähättele juu- riamme ja kulttuuriamme, Ojuolape sanoo.

Kielitaidon puutteen vuoksi Ojuolape ei pysty seuraamaan uutisia tai suomalaista somekeskustelua. Hänen kokemuksensa onkin se, että Oulussa tai Suomessa ei rasismia juurikaan ole.

– Suurin osa suomalaisista on ystävällisiä ja mukavia, kadulla huutelijat ovat vähemmistö. He eivät ole kiinnostuneita siitä, kuka olet – he suhtautuvat kaikkiin mustiin samalla tavoin.

Mitä ovat mikroaggressiot?

Se, että Suomi on Euroopan rasistisin maa, ei kuitenkaan selity vain tiettyjen piirien toiminnalla tai kadulla huutelulla. Esimerkiksi rakenteellisesta rasismista on puhuttu paljon – siitä, että ulkomaalaiselta kuulostavalla nimellä on vaikea hakea asuntoa tai päästä edes työpaikkahaastatteluun.

Siirryn kuuntelemaan Michaela Mouan vetämää workshopia, jonka aiheena ovat syrjintä ja etuoikeudet. Michaela tutkii parhaillaan sitä, miksi afrikkalaistaustaiset tekevät viranomaisille niin vähän ilmoituksia kokemastaan rasismista.

– Tietäisitkö sinä, milloin sinua kohdellaan rasistisesti, Michaela kysyy salissa istuvalta nuorelta naiselta.

Tämä nyökkää.

– Aiemmin pidin rasismina vain suoria hyökkäyksiä, mutta nyt olen alkanut huomata selvemmin mikroaggressioita, hoitoalalla työskentelevä jyväskyläläinen Awa Sowe sanoo.

Mikroaggressiot ovat tahallisia tai tahattomia sanoja tai tekoja, jotka toiseuttavat ja ylläpitävät negatiivisia stereotypioita. Esimerkiksi se, kun joku kysyy vaikkapa junassa tapaamaltaan, muun kuin ”normisuomalaisen” näköiseltä tuntemattomalta kanssamatkustajaltaan, mistä tämä on kotoisin, ja vastauksen saatuaan ihmettelee, miten hän puhuu suomea niin hyvin kuin puhuu.

Mietin iäkkäämpää sukulaisnaistani, jonka kanssa olen aiheesta keskustellut. Hän pitää mistä olet kotoisin -kysymyksiään ihan muuna kuin mikroaggressiona saati rasismina: silkkana ystävällisyytenä. Hänhän puhuu ja juttelee ihmisille, joiden viereen jotkut eivät bussissa edes mene istumaan.

Kysyjän viattomana ja ystävällisenäkin pitämä kysymys muuttuu kuitenkin muuksi, kun sitä miettii vastaajan näkökulmasta.

– Mikroaggressioiden pohjalla on aina ihmetys siitä, miten tuon näköinen – tummaihoinen – voi olla suomalainen. Valkoisuus on niin suuri normi, että mustuuttaan joutuu selittämään jatkuvasti – päivittäin, satoja ja taas satoja kertoja, Michaela kertoo.

Kysymyksiin piiloutuu ajatus siitä, että tumma ihonväri on jotain huonompaa, epäpätevää, vähemmän tärkeää. Siksi ne tuntuvat pahalta, menevät ihon alle.

Milloin maahanmuuttajaa aletaan pitää suomalaisena?

Workshopin naiset komppaavat: niin totta ja tuttua.

He eivät kuitenkaan usko, että mistä olet tullut -kysyjät haluaisivat tietoisesti loukata tai saada toisen tuntemaan, ettei hän ole oikea suomalainen. Niin he kuitenkin tekevät, ja sen tajuaminen vaatii oikeaa empatiaa.

– Selitys tuollaiselle käytökselle on aina uteliaisuus, hyväntahtoinen sellainen. Vastaukseksi ei kuitenkaan riitä, että synnyin Porvoossa ja äidinkieleni on suomi, vaan sitten intetään että niin niin, mutta…

Suomalaisuuden kyseenalaistamisen lisäksi kysymykset muistuttavat erilaisuudesta.

– Välillä voin jopa unohtaa sen, että hei, minulla ei ole suoraa tukkaa eikä vaaleaa ihoa. Kysyttäessä muistan kuitenkin heti, että ai niin…, Awa sanoo.

Michaela riemastuu.

– Niin juuri! Emmehän me kävele kadulla ajatellen koko ajan että olen ruskea, olen ruskea. Mutta meitä muistutetaan siitä jatkuvasti.

– Omaa olemassaoloaan on todella raskasta joutua selittämään koko ajan joka suuntaan. Missä vaiheessa maahanmuuttaja edes muuttuu suomalaiseksi? Ensimmäisessä, toisessa vai kolmannessa sukupolvessa?

”Kesti pitkään tajuta, että olen kaunis, vaikkei minulla olekaan vaaleaa tukkaa”

Pihalla vantaalaiset 21-vuotiaat ystävykset Manuela Shampemba ja Acquelline Kingori ottavat kikatellen selfietä tiiliseinää vasten. Manuela on juuri valmistunut humanististen tieteiden kandidaatiksi. Lopputyönsä hän teki Haagin yliopistoon Hollantiin.

– Aion pitää välivuoden ja luen maisteriksi myöhemmin, Manuela kertoo.

Nyt hän tekee töitä tarjoilijana Acquellinen tavoin.

Naiset hehkuvat nuoruutta, kauneutta ja iloa, mutta aina he eivät tunne oloaan yhtä itsevarmaksi kuin täällä, Good Hair Dayssa muiden ruskeiden tyttöjen keskellä.

Monikulttuurisessa Hollannissa opiskellessaan Manuela tunsi olonsa kotoisaksi.

– Siellä en erottunut joukosta yhtään. Se oli mahtavaa, koska Suomessa olen tuntenut itseni aina erilaiseksi kuin muut. Vaikka mustien ja ruskeiden yhteisö on täälläkin kasvanut, joudun välillä yhä muistuttamaan itseäni, että olen kaunis. Kasvoin ajattelemaan, etten ole – minun näköistäni representaatiota ei nuoruudessani ollut.

Se tarkoittaa, että Manuela ei lapsuus- ja nuoruusvuosinaan nähnyt itsensä näköisiä ihmisiä missään, vaan kaikki ympärillä oli valkoisen, eurooppalaisen ihmisen kuvastoa tv-ohjelmista sampoopullon kylkeen.

Jos omanlaistaan ja -näköistään representaatiota ei näe missään, alkaa muokkautua sen mukaan, mitä ympäristö tuntuu arvostavan. Ihonväriä ei voi muuttaa, mutta hiuksia voi – niitä voi suoristaa muistuttamaan vallitsevaa pitkien, suorien hiusten ihannetta.

Manuelallakin oli vielä pari vuotta sitten hiuksissaan suoristuspermanentti.

– Kun annoin hiusteni olla luonnollisina, vastaanotto oli kaveripiirissäni hämmentynyt. Moni halusi koskea hiuksiani, ja se loukkasi. En halua, että minuun kosketaan, minulla on samanlainen henkilökohtainen reviiri kuin muillakin suomalaisilla.

Acquellinella on samanlaisia kokemuksia kuin Manuelalla.

– Kun olin lapsi ja teini-ikäinen, olin aina ainoa kaltaiseni, eikä näköisiäni esikuvia ollut. Pidin itseäni rumana ja vihasin kiharia hiuksiani. Piilotin ne aina ja itkin, kun äitini pakotti minut pitämään niitä vapaana. Kesti pitkään tajuta, että olen kaunis, vaikkei minulla olekaan vaaleaa, pitkää tukkaa ja sinisiä silmiä.

Nyt asiat ovat toisin. Manuela ja Acquelline ovat ”black and proud”, mustia ja ylpeitä siitä. Esikuviakin alkaa näkyä esimerkiksi populaarikulttuurissa yhä enemmän.

– Black Panther -elokuvassa on musta supersankari, ja illalla olemme menossa räppäri Yeboyahin Elovena-EP:n levynjulkistuskeikalle, naiset kertovat.

Yeboyah kertoo nimibiisissä olevansa luonnonlapsi, samanlainen kuin kaurahiutalepaketin Elovena-tyttö. Sekin on tapa määritellä suomalaisuutta uudelleen.

Afrotukka on itsetunnon merkki

Miksi tukka on kaiken keskipiste, niin tärkeässä osassa tätä tapahtumaa, afrosuomalaista kulttuuria ja itsetuntoa?

– Tukka on ihonvärin lisäksi se, joka näkyy ulospäin. Länsimaiseen kauneusihanteeseen ei afrotukka ole sopinut, vaan sitä on pitänyt yrittää hallita ja suoristaa, jotta kuuluisimme joukkoon ja meidät hyväksyttäisiin. Se, että pidän tukkaani afrona, on itsetunnon merkki, jopa poliittinen ele, Good Hair Day -tiimiin kuuluva Paloma Sandberg selittää.

Taustalla on myös rankkaa historiaa. Orjuuden aikaan nimenomaan valkoiset naiset vaativat, että orjanaisten päät ajellaan lähes kaljuiksi. Näin he eivät vaikuttaisi valkoisten miesten mielestä niin viehättäviltä.

USA:n ex-presidentin vaimo Michelle Obama suoristaa hiuksiaan. Olisiko hänen mahdollista pitää afroa?

– Todellakin mun mielestä, Paloma huudahtaa.

– Mutta Amerikassakin afro on yhä stigma, ja monilla työpaikoilla mustien naisten afroja pidetään epäammattimaisina tai epäsiisteinä. Se jatkuu sukupolvelta toiselle.

Yhteisö tuo tukea

Kello lähenee iltakuutta, kun Good Hair Dayn koko päivän paikasta toiseen kiirehtinyt johtoryhmä kokoontuu yhteen. Kuinka tapahtuma on mennyt?

– Tuntuu, että on ollut tosi hyvä tunnelma, varsinkin letityskilpailussa, joka aamupäivän peruutusten jälkeen onnistui, Saida Mäki-Penttilä iloitsee.

Myös Michaela Moua pitää päivää onnistuneena.

– Olen kuullut niin monelta tänään, että on ollut ihanaa tuntea, että en ole huoneen ainoa, yksinäinen ja erilainen. Se voi olla osalle todella harvinainen tunne. Täällä moni on sen vuoksi vähän herkistynytkin, koska se on jotain, jota on hyvin vaikea selittää.

Michaela löysi afrosuomalaisen yhteisön itsekin vasta neljä-viisi vuotta sitten.

– Tämä on meille kaikille uutta. Yhteisön tuoma tuki on ollut minulle – ja meille kaikille – hieno kokemus.

Paloma katselee lapsia, jotka kulkevat pitkän päivän jälkeen pihan poikki kotejaan kohti vanhempiensa kanssa.

– Kun itse olin lapsi, olin Riihimäellä ainoa afrosuomalainen enkä koskaan nähnyt ketään, joka näyttäisi minulta. Liikutun, kun katson näitä lapsia täällä ja mietin, miten tärkeä päivä tämä on heille ollut. On mahtavaa, että täällä me näymme, tulemme näkyviksi toisillemme, Paloma sanoo.

Saida lisää, että Good Hair Dayn merkitys on suurempi kuin osaammekaan ajatella.

– Nostamalla afrosuomalaisia keskiöön ja jakamalla kokemuksia paneelikeskustelujen, taiteen ja työpajojen kautta varmistamme, että mekin olemme osa suomalaisuuden historiaa.

Ystävällisyys on muuta kuin erilaisuudesta muistuttamista

Good Hair Day -tapahtuma avasi silmiäni monin tavoin. Tavallisena suomalaisena pulliaisena – vaaleatukkaisena ja valkoihoisena valtaväestön edustajana – minun on mahdoton tavoittaa afrosuomalaisten tai muidenkaan näkyvien vähemmistöjen jatkuvaa poikkeavuuden kokemusta, mutta voin ainakin yrittää olla lisäämättä sitä.

Mietin jatkossa tarkemmin, saavatko kysymykseni toisen tuntemaan itsensä erilaiseksi tai huonommaksi kuin muut.

Ystävällisyys on jotain muuta kuin uteliaisuutta ja erilaisuudesta muistuttamista.

Sen sijaan, että kysyn heti tavatessa toisen alkuperää, voisin jutella ihan niin kuin ihmisille yleensäkin. Vaikkapa säästä, siitähän me suomalaiset jutellaan.