Tiukka korsetti, 50-luvun kotirouvan asu, tuhansia itse ommeltuja paljetteja – neljä intohimoisesti harrastavaa naista kertoo tyylinsä salat

Kun tavoitteena on oman vision täydellinen toteuttaminen, aikaa ja vaivaa ei säästellä. Neljä intohimoisesti harrastukseensa suhtautuvaa naista kertoo, kuinka oma tyyli syntyy.

Seija Hummelin-Uusilehto, 63: ”Sambapuvun valmistus lähtee tongeista ja rullasta rautalankaa”

”Yhdessä karnevaaliasussa saattaa olla tuhansia paljetteja, jotka on omin käsin ommeltava paikoilleen. Valmiita pukuja ei kaupoissa myydä, joten sambaharrastajat ovat usein myös näppäriä neulankäyttäjiä.

Edustamani baiana-alan karnevaaliasu rakentuu korsetista, polveen asti ulottuvista pitsikalsareista, leveästä vannehameesta sekä kimaltein koristellusta päällyshameesta. Ompelemisen ohella olen kehittynyt aika taitavaksi pistehitsaajaksi, sillä myös asuun kuuluvat sulkapäähine ja selkäkoriste eli rinkka on valmistettava omin käsin. Kaikki lähtee tongeista ja rullasta rautalankaa.

Kankaat, koristenauhat ja muut tykötarpeet tilaamme porukalla Kiinasta, josta löytyy mitä tahansa. Kerran pari vuodessa käytettävän karnevaaliasun ei tarvitse olla kovin kestävä, mutta tilausjuhliin tai tapahtumiin tarkoitetut esiintymisasut ompelen pikkutarkasti.

Helsingin sambakarnevaalit ovat perinteisesti olleet meille baianoille vuoden kohokohta. Kun tanssiryhmämme kulkuepäivänä alkaa laittautua, nostamme suklaat ja mansikat pöytään ja korkkaamme pullon kuohuviiniä. Yksi vetää kaverin vetoketjua kiinni ja toinen auttaa asettelemaan tekoripsiä paikoilleen. Tunnelma on riehakas ja jännittynyt, mutta kun musiikki alkaa soida, unohdamme kaiken muun ja vain tanssimme.

Tänä keväänä minun piti esiintyä sambakarnevaaleilla 27. kertaa, mutta kulkue peruttiin koronaviruksen vuoksi. Puku, jota aloin valmistaa jo tammikuussa, roikkuu nyt puolitekoisena kaapissa. Fiilis on lässähtänyt, mutta samba-asenteeseen ei kuulu luovuttaminen.

Olemme tanssiryhmäni jäsenten kanssa sopineet, että sambaamme loppuun asti. Kun joku meistä kuolee, jäljelle jääneet ovat luvanneet tulla heittämään arkulle paljetteja. Miksipä ei hiukan kimallusta mukaan viimeiselle matkalle.”

Elina Teerijoki, 45: ”Vintagetyylin ytimessä on naisellisuus”

”Aina kun vierailen 1950-luvulla nuoruutensa eläneen äitini luona, pukeudun aikakaudelle tyypilliseen kukkamekkoon. Hän ilahtuu siitä silmin nähden. Vintagetyylini herättää muistoja vieraissakin mummoissa, jotka saattavat pysäyttää minut kadulla ja ihastella asujeni värimaailmaa; ruohonvihreää, sitruunankeltaista, laivastonsinistä… Kirkkaiden värien ohella olen mieltynyt sotavuosien jälkeisen Suomen suosimaan helmenharmaaseen.

Olen kiinnostunut mediahistoriasta ja perehtynyt siihen tutkimalla muun muassa 1950-luvun aikakauslehtiä. Rakkaus vintageen on yksi sivujuonne harrastuksessani, sillä myös vaatteiden kulttuurihistoriallinen ulottuvuus kiehtoo minua. Nautin aina, jos pystyn jäljittämään asuni alkuperän.

Aikakauden vaatteissa minua ilahduttavat kestävyys ja laadusta kertovat yksityiskohdat, kuten muotolaskostukset, teresomisteet ja kangaspäällysteiset napit, jollaisia ei nykyvaatteissa juuri enää näe. Vuosikymmenen ainoa huono puoli on se, että ihmiset olivat silloin pienikokoisempia kuin nykyään, ja L-kokoisena minun on vaikea mahtua aitoihin vintagevaatteisiin. Onneksi osaan ommella vanhoista kaavoista itselleni sopivia asuja.

Sekä arki- että juhlatyylini ydin on naisellisuus. Vaikka en missään nimessä kaipaa takaisin menneiden vuosikymmenten ummehtuneita sukupuolirooleja, arkiasuni on usein kuin 1950-luvun kotirouvalla: kapea polvipituinen hame, toppi ja neuletakki. Käyttämäni vaatteet ovat niin mukavia, että pystyn ne ylläni kyykkimään puutarhatöissä. Housuja en edes omista.

Koko olemukseeni tulee ryhtiä, kun alan laittautua juhliin. Silloin käytän muotoilevia alusvaatteita, kuten alaliiviä, ja ujuttaudun tyköistuvaan cocktailpukuun. Juhlavaatteiden materiaaleina suosin silkkiä ja pitsiä, joiden pelkästä kosketuksesta tulee ylellinen olo. Tässä kokonaisuudessa minun on jo vähän vaikea kumartua, mutta yksien juhlien ajan kestän kyllä.

”Arkiasuni on usein kuin 50-luvun kotirouvalla: kapea polvipituinen hame, toppi ja neuletakki. Housuja en edes omista.”

Soisin, että ihmiset uskaltaisivat pukeutua haluamaansa tyyliin iästä tai koosta riippumatta. Upeat vaatteet eivät ole vain nuorten ja hyvännäköisten yksinoikeus. Olen itse määritellyt linjani niin, että jos vaate ilahduttaa minua, se on hyvä. Toki olen iloinen siitä, että naisellinen tyylini miellyttää myös mieheni silmää.”

Johanna Lesonen, 33: ”Lavalla en pyytele anteeksi”

”Adrenaliini alkaa hyökyä suonissani jo takahuoneessa, kun meikkaan ja pukeudun keikkaa varten. Kun astelen lavalle, teen sen diivan elkein. Siellä minä olen auktoriteetti, joka ei pyytele anteeksi.

Laulan Lost in Grey -metallibändissä. Lavalla vaatteiden tärkein tehtävä on tukea musiikin tarinaa, mutta metallimusiikin estetiikka sopii myös omaan kauneuskäsitykseeni. 15-vuotiaana aloin kuunnella Nightwishiä, jonka musiikissa yhdistyvät kaksi intohimoani, hevi ja klassinen laulu. Tänä päivänäkin työidolini sekä laulullisesti että tyylillisesti on bändin solisti Floor Jansen.

Esiintymisvaatteissani suosin pitsiä, nahkaa ja näyttäviä laahuksia. Tavoittelen tummanpuhuvaa ja dramaattista mutta myös naisellista tyyliä. Punaiset pitkät hiukseni pidän aina auki, jotta pystyn moshaamaan.

Korsettini on niin tiukka, että joudun puhaltamaan keuhkoni täysin tyhjiksi ennen kuin vetoketjun voi vetää kiinni. Kun liivi on paikoillaan, se puristaa juuri oikeista paikoista siten, että keuhkoni mahtuvat laajenemaan ja laulu kulkee.

”Lavan valloittava draamakuningatar on yksi rooleistani. Päivätyöni klassisen musiikin laulajana ja opettajana vaatii joskus hyvinkin konservatiivista pukeutumista.”

Jonkin verran olen joutunut tinkimään estetiikasta käytännön seikkojen vuoksi. Vaikka korkoni ovat aina korkeat, niiden tulee olla sellaiset, että pystyn heilumaan lavalla. Koska soitan myös viulua, käsissä tai kaulassa ei voi roikkua suuria koruja.

Lavan valloittava draamakuningatar on yksi rooleistani. Päivätyöni klassisen musiikin laulajana ja opettajana vaatii joskus hyvinkin konservatiivista pukeutumista, ja luonteeltani olen maanläheinen ja helposti lähestyttävä.

Arkityylissä kiinnostuksestani metallimusiikkiin muistuttavatkin korkeintaan mustat pillifarkut ja maiharit.”

Katariina Cozmei, 42: ”Kun alan pukeutua asuuni, katoan omaan kuplaani”

”Ikivanhoihin euraasialaisiin soturitaitoihin pohjautuvan ratsastusjousiammunnan ytimessä on tyyneys. Se luonteenpiirre ei ole minulle ominainen, mutta kun alan pukeutua kilpailuasuuni, katoan omaan kuplaani. Minusta tulee soturi.

Aasiassa vaalitaan lajin kulttuurihistoriallista merkitystä, ja haluan kunnioittaa sitä pukeutumisellani, johon ammennan vaikutteita eri maiden soturikulttuureista. Edustamani perinteisen tyylin lisäksi lajin kilpailuissa näkee myös sporttista ja fantasiahenkistä suuntausta.

Ompelen itse monet kilpailuvaatteeni, sillä niiden suunnittelussa saan toteuttaa hulluimmatkin ideani. Etsin kankaita kirpputoreilta ja hyödynnän jämäpaloja, joten suurin vaatteisiin tuhlaamani kuluerä on aika. Jos valmistan asun ilman kaavaa, siihen kuluu kolmisen päivää.

Suurin osa kisavaatteistani on Suomen lipun värejä mukaillen sinisiä tai sinivalkoisia. Muista väreistä minua viehättävät viininpunaiseen ja violettiin vivahtavat kuninkaalliset sävyt sekä pellavan kaltaiset luonnonsävyt. Luonnonmukaisuutta suosin myös materiaaleissa, sillä pellavasta tai villasta tehdyt pitkät hameet ovat kauniita ja käytännöllisiä. Yläosiksi olen hankkinut väljiä, peittäviä kaftaaneja, jotka sopivat myös muslimimaissa käytäviin kilpailuihin.

Pakollisen kypärän naamioin hatuksi päällystämällä sen esimerkiksi kotimaisella peurannahalla. Käytän vaatteissani myös yliajojen yhteydessä kuolleiden eläinten nahkaa. Se on mielestäni ainoa eettisesti ja ekologisesti kestävä tapa käyttää turkiksia.

Tänä keväänä minun piti vetää lajikursseja ja kilpailla ympäri maailmaa, mutta korona sotki suunnitelmat. Minua lohduttaa ajatus siitä, että jonakin päivänä laukkaan taas Turkin aroilla hameenhelmat hulmuten.”