Virpi Lempiäinen vaihtoi uransa hoitaja-arkeen: ”Vaativinta, mitä olen ikinä tehnyt”
Hoitoala kärsii tekijäpulasta. Samaan aikaan iso osa hoitajista harkitsee lopettamista. Kaksi sairaanhoitajaa kertoo, miksi uivat vastavirtaan ja tulivat alalle.
Hyvinkään sairaalassa työskentelevä Virpi Lempiäinen aloitti hoitajaopinnot 42-vuotiaana.
Hoitoala kärsii tekijäpulasta. Samaan aikaan iso osa hoitajista harkitsee lopettamista. Kaksi sairaanhoitajaa kertoo, miksi uivat vastavirtaan ja tulivat alalle.
Virpi Lempiäinen: ”Polkupyörän etukorissa oli lounaani, kun poljin kotihoidon asiakkaan luo. Pysähdyin, kuorin banaanin ja minua nauratti. Jos entiset työkaverit näkisivät minut nyt, he eivät kyllä ikinä uskoisi!
Entisessä elämässäni mietin lounaalle lähtiessäni lähinnä sitä, syödäänkö tänään kiinalaista vai nepalilaista. Myyntipäällikkönä usein ajattelin, että minulla on vaativa työ. Käsissäni oli sata lankaa. No, nyt on tuhat. Hoitajuus on vaativinta, mitä ikinä olen tehnyt.
Lähdin hoitoalalle nelikymppisenä. Olin tehnyt 20 vuoden uran kustannusalalla, viimeiset vuodet melko hyvin palkatussa työssä lehtimyynnin ja markkinoinnin parissa. Kipuilin, koska halusin tehdä jotakin, joka tuntuisi merkitykselliseltä.
Olin kiinnostunut maahanmuuttotyöstä. Missään nimessä en halunnut hoitajaksi, mutta päästäkseni opiskelemaan sosiaalialaa minun oli suoritettava alan perustutkinto eli lähihoitajan tutkinto. Olin sairaalakammoinen, sairaalan hajukin etoi minua.
Ei siis ihme, että ensimmäisessä harjoittelupaikassa oli haasteita. Ikäihmisten palveluasumisyksikössä ohjaaja neuvoi minua asukkaan onkalohaavan hoidossa. Ohjaaja työnsi haavasidosnauhaa puutikulla syvälle haavan sisään. Olin pyörtyä. Minua oksetti ja menin istumaan asukkaan vessanpöntölle hiestä märkänä. Mietin, että ei jumalauta, miten ikinä selviän tästä. Kahden kuukauden harjoittelu oli vasta aluillaan.
Seuraavana päivänä oli taas haavanhoitoa ja pyysin saada tehdä sen sillä kertaa itse. Työnsin tikun ja sidoksen onkalohaavaan, onnistuneesti. Kun lähdin huoneesta käytävälle, minuun iski tunne, jossa oli jotain samaa kuin uskoon tulemisessa saattaa olla. Haluankin sairaanhoitajaksi. Jos pystyin tähän, mihin kaikkeen minusta vielä olisikaan?
Siitä lähtien menin kohti hoitajuutta. Koska olin jo ehtinyt aloittaa lähihoitajan opinnot, opiskelin yhteensä viisi vuotta ennen kuin valmistuin sairaanhoitajaksi. Olen tehnyt paljon sellaista, josta en ole tykännyt lainkaan, mutta josta olen hyötynyt paljon.
Ensimmäistä vuodepotilaan kakkavaipan vaihtoa jännitin ihan kamalasti. Miten saisin kakan pois tuhrimatta? Onneksi siihen on olemassa tarkkaan mietitty käytäntö. Vanhus kuitenkin huusi ja yritti lyödä minua. Halusin hänelle hyvää, ja hän haukkui minua laivahuoraksi.”
Hoitoala: Suuri väsymys kävi lähellä
”Sairaalatyössä voi tulla vastaan millaisia tilanteita tahansa. Kaikkeen tottuu, mutta on se vaatinut myös itsensä siedättämistä. Perhettäni on uhkailtu, jaloilleni on virtsattu ja käteni ovat olleet kyynärpäitä myöten ripuliliejussa. Olen lukenut yöllä Raamattua saattohoitopotilaan kanssa ja joutunut ilmoittamaan nuoren tytön äidille, että hänen lapsensa on yrittänyt itsemurhaa. Olen valmistellut vainajia kylmiöön. Tehnyt lastensuojeluilmoituksia.
”Niin moni haikailee jotain muuta. Minä en, koska olen nähnyt muutakin.”
Työskentelen sairaalan päivystyksessä nyt neljättä vuotta. Lähes joka päivä kohtaan ihmisiä, joilla elämän päättymiseen ei enää ole pitkä matka. Suhtautumiseni kuolemaan on muuttunut: en enää toivo kellekään mahdollisimman pitkää ikää vaan ennen kaikkea hyvää, elettyä elämää. Lyhyempikin elämä voi olla hyvä.
Jokaisen työvuoron päätyttyä olen kiitollinen, koska olen terve. Olen myös hyvilläni siitä, että minulla oli toinen ura ennen tätä hoitajan uraa. Niin moni haikailee jotain muuta. Minä en, koska olen nähnyt muutakin. Rakastan tätä työtä.
Hoitoalalle ei voi lähteä, jos ei ole sisäistä paloa. Minäkin olin lähellä väsyä.
Ensimmäiseen vuoteen minulla ei ollut vapaapäiviä, koska tein töitä lähihoitajana ja opiskelin samaan aikaan sairaanhoitajaksi. Valmistuttuani aloitin työt päivystyksessä, joka on vaativa paikka. Tein paljon yövuoroja ja yritin totuttaa kehoani valvomiseen ja päivällä nukkumiseen. Kokeilin unilääkkeitäkin, jotta saisin nukuttua. Jälkikäteen olen tajunnut, että olin silloin enemmän tai vähemmän sekaisin. Ja että se on olotila, johon moni hoitaja tottuu.
Nykyään jätän yövuorot niille, jotka haluavat niitä tehdä.
Oman hyvinvointini vuoksi teen nelipäiväistä työviikkoa. Lyhennetyn työajan saaminen ei ole itsestään selvää; resurssipulan vuoksi nytkin on paineita siirtyä täyteen työaikaan. Siinä tapauksessa menettäisin osan vapaudestani, jonka tämä järjestely mahdollistaa.”
Noin kymmenes määräaikaisuus menossa
”Tänä syksynä aloitin vuoden kestävän sairaanhoitajan vastaanottotoiminnan erikoistumiskoulutuksen. Maksan koulutuksen itse, työnantaja tukee opiskelua yhdellä palkallisella lähiopetuspäivällä kuukaudessa. Täydennyskoulutuksen jälkeen minulla on mahdollisuus pitää sairaanhoitajan vastaanottoa esimerkiksi jollakin lääkäriasemalla. Se voi olla yksi vaihtoehto sitten jatkossa, kun olen aikani juossut.
Minulla on ehkä 10. määräaikainen työsopimus meneillään tässä työpaikassa – pätkä alkoi lokakuussa ja päättyy tammikuussa. Olen katsonut silmät pyöreinä sitä, miten hoitoala kohtelee työntekijöitään.
Palkkaus on ala-arvoista verrattuna työn vaativuuteen, työolot kehnot.
Toisaalta: hoitajat valittavat mutta eivät tee mitään. Omilla jaloillaan voi äänestää, koska hoitajille kyllä riittää töitä. Ensin pitää vain yrittää muuttaa asioita ja keskustella niistä rakentavasti. Ja sitten pitää ottaa vastuu omasta elämästä.
Jokainenhan on lopulta itse vastuussa myös työelämästään.”
Hoitoala on Neeamarin paikka maailmassa: ”En miettinyt palkkaa”
Neeamari Lankinen: ”Ammatinvalintaani vaikutti ratkaisevasti se, että lukioaikana pääsin useampana kesänä harjoitteluun hoitoalalle. Asuin silloin Lahdessa, ja kotikaupunkini järjesti nuorille kuukauden sopimuksia muun muassa hoitokoteihin, palvelukeskuksiin ja sairaalaan.
Oli hedelmällistä jutella hoitajien kanssa ennen pääsykokeita. Tiesin suunnilleen, mitä alalta voi odottaa.
Jo opintojen alussa toivoin pääseväni työskentelemään lasten ja nuorten parissa, mutta kuvittelin, että työnkuvaan kuuluisi vaikkapa vuodeosastotyötä. Toisessa harjoittelupaikassani pääsin tutustumaan yksikköön, jossa nykyisin työskentelen kehitysvammaisten lasten ja nuorten kuntoutuksen parissa.
Valmistuin Tampereen ammattikorkeakoulusta sairaanhoitajaksi keväällä 2019 ja viime vuonna allekirjoitin vakituisen työsopimuksen TAYSissa Kehitysvammahuollon tukikeskuksessa. Olen onnekas – moni opiskelukaverini on joutunut tekemään muutaman kuukauden sijaisuuksia.
Olen usein kuullut sanottavan, että tämän saman rahan voi ansaita helpommallakin. Siksi osa entisistä opiskelukavereistani on jo vaihtanut alaa. Minä en ole alanvaihtoa harkinnut, koska olen löytänyt oman juttuni. Olen aina halunnut ihmisläheiseen ammattiin. Miettiessäni uravalintaa en ajatellut palkkaa vaan etsin omaa paikkaani maailmassa.
Vastuuseen nähden palkkataso kyllä saisi olla korkeampi. Tietyllä tavalla vastuun määrä yllätti minut. Tiesin toki valmistuvani vastuulliseen ammattiin, mutta vasta käytännön työssä ymmärsin, kuinka paljon erilaisia asioita minun pitää hallita. Vastaan ihmisten hyvinvoinnista ja terveydestä. Kuntouttavaan toimintaan kuuluu laajalti kaikkea, lääkityksen arvioinnista vuorovaikutustaitojen harjoitteluun sekä perheiden kanssa työskentelyyn.”
Työyhteisö on kantava voima
”Jotkut päivät ovat kiireisempiä kuin toiset. Joskus teen ylitöitä, mikä johtuu pääosin resurssipulasta. Se on asia, joka vaikuttaa moneen: sijaisia on vaikea saada, omat työtehtäväni lisääntyvät ja yllättäviä tilanteita tulee vastaan.
Tämä on myös työ, jossa voi kohdata aggressiivista käyttäytymistä. Siihen ei pidä suhtautua kevyin mielin, mutta sen kanssa pitää olla sujut. Tehtäväni on tukea asiakasta vaihtoehtoisten toimintatapojen harjoittelussa. Työn tähtihetkiä ovat ne, kun asiakas pääsee omissa haasteissaan eteenpäin ja oivaltaa jotakin uutta.
Kantava voimani on työyhteisö. Työporukka on aivan huippuluokkaa. Aina on ollut joku, joka on jaksanut auttaa ja vastata kärsivällisesti kysymyksiini. Hoitoala voisi ylipäätään panostaa juuri perehdytykseen. Kun uudet työntekijät perehdytetään kunnolla, he luultavasti myös jäävät pidemmäksi aikaa.
Alan opintoja harkitsevalle haluan sanoa, että sairaanhoitajan ammatti on maailman antoisin. Tällä alalla tarvitaan erilaisia ihmisiä, eikä ole yhtä muottia, johon kaikkien pitäisi sopia. Me täydennämme toisiamme tuolla kentällä. Lisäksi on paljon mahdollisuuksia löytää juuri se oma kolo, missä tehdä työtä – yksi ja sama koulutus sopii moneen paikkaan.
Olen nyt unelmatyössäni, mutta haluaisin opiskella lisää. Sen pitäisi olla jotain sellaista, joka tukisi ammatillista kehittymistäni juuri tässä työpaikassa.”
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous