Korona vei työt, miten jaksaa epävarmuutta? Kolme naista kertoo: ”Olen päättänyt, ettei korona tapa minua eikä firmaanikaan”

Koronan takia monet alat ja yritykset ovat ajautuneet vaikeuksiin. Tapasimme Riikan, Mian ja Lauran, joiden elämään ja mielialaan pitkät lomautukset ovat vaikuttaneet monin eri tavoin.

Riikka Peura, 38: ”Jos käy pahin mahdollinen, mistä ihmeestä löydän uuden työn?”

Nelivuotias Erin-tytär kiehnää äitinsä Riikka Peuran, 38, sylissä ja kertoo päivän kulusta: aamulla käytiin Sulo-koiran kanssa lenkillä ja sitten vietiin hevoset ulos ja siivottiin niiden pilttuut.

Ollaan Kuusaassa, Jyväskylän kupeessa. Tyttärellä ja äidillä on viime aikoina ollut yhteistä aikaa normaalia runsaammin, sillä metalliteollisuusalan yrityksessä pinnoittajana työskentelevällä Riikalla on ollut lomautuksia toukokuusta lähtien.

”Reagoin stressiin kehollani”

”Tämän piti olla vuosi, jolloin elinikäiset unelmani käyvät toteen: meillä on oma talo, pihapiirissä oma talli ja siinä omat kaksi hevostamme.

Viime joulukuussa muutimme mieheni vanhempien 1990-luvulla rakentamaan taloon Kuusaan kyläyhteisöön, Saraveden rannalle. Helmikuussa saimme hevostallille rakennusluvan ja huhtikuun lopussa aloitimme sen rakentamisen.

Olen töissä metallialan yrityksessä. Toukokuussa meille työntekijöille ilmoitettiin, että koronan vaikutukset heijastuvat myös meidän tuotantoomme. Tilaukset olivat vähentyneet, ja nyt alkaisivat yt-neuvottelut.

Reagoin stressiin kehollani. Pahimmillaan oireet olivat yyteiden viimeisinä päivinä.

Neuvottelujen päätyttyä kaikki työntekijät menivät vuorollaan esimiesten huoneeseen kuulemaan tuomionsa. Jännitin omaa vuoroani aivan valtavasti. Vaikka selvisin lomautuksilla, stressi purkautui itkuna. Vollotin oikein kunnolla enkä ymmärtänyt kaikkea, mitä minulle siinä tilanteessa sanottiin.

Joitain työsuhteita irtisanottiin ja osa työntekijöistä lomautettiin. Minulle annettiin määräaikainen lomautus tämän vuoden loppuun.

Heti yt-neuvotteluiden loputtua saimme ison tilauksen, ja kesällä olin lomautettuna yhteensä vain kahdeksan päivää. Elokuussa lomautus kesti viikon ja syyskuussa kaksi viikkoa. Työt ovat vuoden loppua kohti selvästi vähentyneet, joten loka-joulukuussa lomautukseni tulevat olemaan kahta, kolmea viikkoa kuussa.”

”En halua murehtia asioita lasten kuullen”

”Kolmisen viikkoa sitten meille ilmoitettiin uusista yt-neuvotteluista, jotka voivat johtaa irtisanomisiin ja toistaiseksi lomauttamisiin. Neuvottelut ovat vielä kesken.

Minua pelottaa ja huolettaa. Jos käy pahin mahdollinen eli saan potkut, mistä ihmeestä löydän uuden työn? Koronan vuoksi ihmisiä on pantu pois vähän joka alalta eikä hirveästi työpaikkoja ole tarjolla. Aiemmin työskentelin 15 vuotta elintarvikealalla Saarioisten lihajalostetyöntekijänä, mutta ei senkään alan töitä nyt löydy Tamperetta lähempää.

Mieheni on autonasentaja, ja meillä on 4- ja 7-vuotiaat lapset, kaksi hevosta ja koira. Keväällä miehenikin lomautettiin kahdeksi viikoksi, mutta sen jälkeen töitä on riittänyt.

”Yyteet ja lomautukset ovat tiivistäneet työyhteisöämme. Puimme asioita yhdessä ja pystymme tukeutumaan toisiimme.”

Jos minut irtisanottaisiin, arjen suunnittelu muuttuisi haasteellisemmaksi. Kuukausipalkkani on vähän yli 2 000 euroa miinus verot. Lisäksi saan vuorolisiä. Ansiosidonnaisesta työttömyyskorvauksestani jäisi käteen ehkä noin 1 200–1 300 euroa. Aika monesta asiasta pitäisi luopua.

Omakotiasumisessakin on kulunsa. Ja rahaa tarvitaan, että saa ruokaa pöytään ja lapsille vaatteet. Tietyt laskut pitää maksaa kuukausittain, ja jos rahaa tulee vähemmän kuin normaalisti, tyhjästä on paha nyhjäistä.

En halua murehtia asioita lasten kuullen, vaan mietimme niitä mieheni kanssa kahdestaan. Haluan mennä tilanteen mukaan. Uskon kuitenkin, että asioilla on tapana järjestyä aina jotenkin.”

”Hevonen on ikioma murheenpoistajani”

”Yyteet ja lomautukset ovat tiivistäneet ennestäänkin samanhenkistä työyhteisöämme. Puimme asioita yhdessä ja pystymme tukeutumaan toisiimme. Odotamme uutisia jo tämän kuun lopussa. Koronan aiheuttamat yt-neuvottelut voidaan käydä nopeammassa tahdissa kuin tavallisesti.

Toivoisin, että firmamme pärjäisi lomautuksilla eikä kenenkään työsuhdetta päätettäisi. Kun tilanne joskus taas normalisoituu, olisi sitten heti valmius vastata kysyntään.

Tänä vuonna on sattunut ja tapahtunut niin paljon, että välillä ihmettelen, miten olen pysynyt kaiken keskellä selväjärkisenä. Minulla on kuitenkin ikioma murheenpoistajani, hevonen, jonka hankin kahdeksan vuotta sitten. Kun touhuan sen kanssa omassa tallissamme, huolet nollaantuvat päästäni pois.”

Laura Ruokokoski, 43: ”Sopeutumisessa on auttanut se, että tämä ei ole minun oma vikani”

Helsinkiläinen Laura Ruokokoski, 43, pysäköi autonsa Korkeasaaren parkkipaikalle ja avaa takaluukun. Musta villakoira hyppää ulos ja pomppii innostuneena paikallaan.

Kevään pitkän lomautusjakson aikana kodin läheiset lenkkipolut ovat tulleet Lauralle niin tutuiksi, että välillä on kivaa ajaa koiran kanssa vähän kauemmas kävelylle.

Laura haluaa pitää itsestään huolta ulkoilun, riittävän unen ja monenlaisen tekemisen avulla. Aktiivisuus pitää ajatukset poissa ikävistä asioista.

”Lomautuskorvausta oli stressaavaa odottaa”

”Työskentelen resurssisuunnittelijana Fin­avian tytäryhtiössä Airprossa. Käytännössä se tarkoittaa, että suunnittelen työvuorolistoja.

Tuotamme lentoliikenteen palveluja, turvatarkastuksia ja maapalveluja: lentokoneiden kuormaamista, purkamista, lähtöselvitysten tekemistä. Toimintaa on useilla Suomen lentoasemilla, ja asiakkaina on useita lentoyhtiöitä.

Kun ensimmäisistä matkustusrajoituksista ilmoitettiin maaliskuun alussa ja rajoja ruvettiin puuhaamaan kiinni, tajusin heti, mitä se meille tarkoittaa. Kaikki, mitä teemme, liittyy lentämiseen, eli jos lentoliikenne pysähtyy, meiltä loppuvat työt.

Lomautukset alkoivat porrastetusti heti keväällä, minulla huhtikuun puolivälissä. Kevään ja kesän aikana pääsin onneksi kaksi kertaa kahdeksi viikoksi töihin. Ne viikot tein töitä etänä – toimistollamme olen käynyt viimeksi 18. maaliskuuta.

Odotin ensimmäistä lomautuskorvausta työttömyyskassastamme kahden kuukauden ajan. Se oli todella stressaavaa, koska kukaan ei tiennyt, koska korvaukset tulisivat – tiesimme vain, että käsittelyajat ovat pitkät. Puhuin silloin työkaverini kanssa, että herranen aika, jos olisimme vaikka yksinhuoltajia, miten vaikeaa ja kamalaa kaikki silloin olisikaan.”

”Onneksi liityin työttömyyskassaan muutama vuosi sitten”

”Perheeseeni kuuluu mies, 7- ja 12-vuotiaat tyttäret ja koira. Olemme pärjänneet tähän saakka ihan hyvin siksi, että ravintola-alan konsulttina työskentelevällä miehelläni työt ovat jatkuneet normaalisti. Se on ollut onni onnettomuudessa. Myös kesälomani helpotti talouttamme, koska sen ajalta minulle maksettiin täyttä palkkaa.

Onneksi liityin yleiseen työttömyyskassaan YTK:hon muutama vuosi sitten. Muuten olisin nyt peruspäivärahalla enkä saisi ansiosidonnaista, joka on 80 euroa päivässä eli noin 1 600 euroa kuussa miinus verot.

Bruttopalkkani on 2 770 euroa kuussa, joten lomautus on tehnyt talouteemme ison loven. Säästömme oli nopeasti käytetty, ja sen jälkeen olen vinguttanut luottokorttia. Toisaalta rahaa ei ole kulunut lomamatkoihin, työmatkojen bensaan tai vapaa-ajan rientoihin. Olemme käyneet vain ruokakaupassa ja sielläkin harvakseltaan. Kesällä teimme vain pienen budjetin mökkireissun Kuusamoon.

Välillä on päiviä, jolloin ottaa päähän ihan älyttömästi. Mutta en ole luonteeltani mikään pohdiskelija tai mietiskelijä, vaan elän hetkessä ja puuhastelen kaikenlaista niin, etten ehdi kelailla liikaa.

Olen ollut paljon ulkona ja lenkkeillyt koiran kanssa. Olen yrittänyt nauttia kaikista pienistäkin valonsäteistä. Olen myös tehnyt käsitöitä, lukenut ja kuunnellut äänikirjoja. Keväällä perustin myös pienen kasvimaan postimerkin kokoiselle pihallemme, siinä riitti puuhaa.

Syyskuun alussa lomautukset muuttuivat osa-aikaisiksi. Nyt minulla on töitä kolmena päivänä viikossa vuoden loppuun, mahdollisesti kevääseen asti. Sitten neuvotellaan uudestaan. Pahoin pelkään, että silloin aletaan vähentää työpaikkoja.”

”Välillä on päiviä, jolloin ottaa päähän ihan älyttömästi. Mutta elän hetkessä ja puuhastelen kaikenlaista niin, etten ehdi kelailla liikaa.”

”Perusarki auttaa jaksamaan”

”Olen sopeutuja, eikä mielialani ole laskenut kuin hetkittäin, mutta nyt syksyllä tulevaisuus on alkanut huolettaa pidemmällä aikavälillä. Voi kestää pitkäänkin, että toiminta lentoliikenteessä elpyy entiselle tasolle.

Toistaiseksi uskon vielä, että kaikki järjestyy. Jos ei, alan tykittää ryhdikkäästi työhakemuksia jokaiseen sopivaan paikkaan sellaisille aloille, joiden ovet eivät heti sulkeudu.

En ole koskaan aiemmin ollut työttömänä, ja tämä tilanne on minulle siksikin ihan ihmeellinen. Äitiyslomanikin käytin hyödyksi siten, että jatkoin opiskelujani, kun esikoiseni oli kuukauden ikäinen. Toisen tytön synnyttyä myin lastenvaatteita kotikutsuilla ja jatkoin sitä kolme vuotta sivutoimisena yrittäjänä.

Olen koettanut nauttia saamastani vapaa-ajasta, mikä vähän nolottaakin. Tuntuu, että ulkopuoliset ajattelevat, että minun pitäisi olla enemmän masentunut ja murheellinen. Mutta vaikka välillä tuleekin huono omatunto, on ollut ihanaa, että keskellä päivää voin ottaa päiväunet tai lähteä pitkälle lenkille koiran kanssa.

Perusarki auttaa jaksamaan: se, että pitää herätä ja katsoa, että lapsilla on aamupalaa ja puhtaat vaatteet. Sopeutumisessa on auttanut se, että tämä ei ole minun oma vikani – en voi tilanteelle mitään.”

Mia Ljungqvist, 52: ”Olen päättänyt, ettei korona tapa minua eikä firmaanikaan”

Turun Port Arthurissa asuva yrittäjä Mia Ljungqvist, 52, esittelee Band Age -firmansa toimistoa: kaksionsa makuuhuoneen nurkassa sijaitsevaa pientä työpöytää, jolle ei mahdu juuri muuta kuin läppäri ja tulostin. Mian tärkein työväline, puhelin, löytyy hänen työasunsa taskusta. Sen nappikuulokkeet mikrofoneineen roikkuvat Mian kaulalla aamusta iltaan.

Kattoon asti ulottuvien viherkasvien ja vanhojen huonekalujen koristamasta kodista ei heti uskoisi, että siellä pyöritetään yli 100 henkeä työllistävää duunareiden ja roudareiden firmaa. Tai paremminkin pyöritettiin – maaliskuun 13. päivänä toiminta ja työt pysähtyivät koronarajoitusten takia kuin seinään.

Nyt Mia vain yrittää pitää yrityksensä pystyssä.

”Me teemme työtä, jota suuri yleisö ei näe”

”Perustin Band Agen vuonna 2009 sen jälkeen, kun loukkasin käteni enkä enää voinut jatkaa rekkakuskin töitä. Firma tekee tapahtumatuotantoa ja kaikkea siihen liittyvää. Myyntiartikkelimme ovat ihmiset ja heidän työpanoksensa. Olen eräänlainen oman elämäni työvoimatoimisto: etsin keikkoja, teen työvuorolistat ja lähetän ihmiset töihin, pyöritän kokonaisuutta.

Me teemme työtä, jota suuri yleisö ei näe: rakennamme infran valmiiksi erilaisten tapahtumien tarpeisiin. Aidat, lavat, tekniikka, backstaget ja teltat eivät tipu taivaasta, vaan vaativat usein tuhansia työtunteja ollakseen valmiita ja kunnossa silloin, kun itse tapahtuma alkaa.

Me olemme niitä mustahupparisia duunareita, jotka tulevat paikalle ennen muita, rakentavat tarvittavan alueen, nukkuvat sillä aikaa, kun muut tulevat juhlimaan, ja palaavat takaisin tapahtuman jälkeen purkamaan rakennelmat ja siivoamaan jäljet.

Vielä maaliskuun alussa minulla oli palkkalistoillani 110 ihmistä. Heistä kymmenen oli kuukausipalkalla ja loput olivat keikkatyöläisiä, jotka tulivat töihin tarvittaessa ja sopimuksen mukaan. Heistäkin 20 juoksi hommissani täysipäiväisesti.

Kun hallitus maaliskuussa kielsi kaikki yli 500 hengen kokoontumiset, se merkitsi meille yhtäkkistä ja totaalista töiden loppumista. Esimerkiksi Lahdessa työntekijäni joutuivat purkamaan melkein valmiiksi saamansa Rakentajien messut, palaamaan kotiin ja pakkaamaan kaluston varastoon.

Koska töitä ei ollut, jouduin lomauttamaan kaikki työntekijäni toistaiseksi. Se oli kova paikka, koska tunnen heidät henkilökohtaisesti. He ovat minulle kuin perhe, ja tiedän, että suurimmalla osalla heistä ei ole turvanaan minkäänlaista taloudellista puskuria.

Kassassa oli varoja sen verran, että pystyin maksamaan kuukausipalkkaisten palkat huhtikuun loppuun asti. Näin he saivat peliaikaa järjestellä asioitaan.”

”Puen joka aamu työvaatteet päälleni, koska rutiinit auttavat pitämään pään kasassa”

”Olen aidosti huolissani työntekijöistäni. Heistä moni ei ole aiemmin pärjännyt kovin hyvin muissa töissä. Meillä he ovat saaneet olla omia persooniaan ja palkinneet saamansa luottamuksen timanttisella työnteolla ja mahtavalla tiimityöskentelyllä.

On kulunut vasta puolisen vuotta, mutta jo nyt lomauttamistani 110 ihmisestä enää seitsemän on halukkaita töihin. He saisivat tienata 500 euroa ilman, että työttömyyskorvaukset tai sosiaalituet laskisivat, mutta he jäävät mieluummin kotiin. He ovat passivoituneet ja lamaantuneet niin nopeasti ja totaalisesti, että se on ihan kamalaa.

Olin itse nuori 1990-luvun laman aikaan. Minulta menivät työ ja asunto, kun jouduin takaamani lainan takia velkasaneeraukseen. Minua ei auttanut silloin kukaan. En halua toistaa samaa, vaan yritän auttaa näitä omia taivaanrannanmaalareitani niin hyvin kuin voin.

Jäljellä on kuitenkin enää vain luottokaartini, joka soittelee minulle, että keksisin heille vaikka ojankaivuuta, muuten he tulevat kotona hulluiksi. Olen yrittänyt kaikin tavoin repiä edes yhden päivän keikkoja sieltä täältä, että ihmiset pääsisivät aktivoitumaan ja ansaitsemaan muutaman satasen.

”Työntekijäni ovat minulle kuin perhe, ja tiedän, että suurimmalla osalla heistä ei ole minkäänlaista taloudellista puskuria.”

Olen päättänyt, ettei korona tapa minua eikä firmaanikaan. Seison vaikka päälläni, jos siten saan pidettyä pystyssä paikan, johon työntekijäni voivat palata sitten, kun koronarajoitukset joskus poistuvat.

Puen joka aamu työvaatteet päälleni, koska rutiinit auttavat pitämään omaa päätäni kasassa. Jos kutsu käy, olen valmis lähtemään saman tien.”

”Synkkinä hetkinä lähden koiran kanssa luontoon”

”Koska olen yrittäjä, minua pidetään Kroisos Pennosena, joka ei rahaa tarvitse. Bruttopalkkani on kuitenkin pitkään ollut 2 000 euroa kuussa. Etukäteen ajattelin, että tänä vuonna voin nostaa palkkaani, mutta sen sijaan korona-aika on syönyt tähänastisetkin säästöni.

Kuluneena kesänä sain tehdä yhden kolmen päivän keikan, josta minulle maksettiin alle 1 000 euroa ALVin kanssa. Siitä kun maksaa TELlit ja LELlit, niin käteen ei paljoa jää.

Olen onneksi velaton, muuten en pärjäisi. En elele leveästi enkä koskaan osta juuri mitään muuta kuin ruokaa.

Välillä minua ahdistaa, mutta en minä masentunut ole. Olen aikanaan käynyt läpi burnoutin, joten tiedän, mitä se on, enkä anna enää itseni valua siihen pisteeseen.

Synkkinä hetkinä lähden koiran kanssa luontoon tai soitan Lahdessa asuvalle miesystävälleni. Hän on sähköalan urakoitsija, ja hänenkin työnsä ovat kesätapahtumien peruuntumisen takia vähentyneet rajusti. Tapaamme yleensä viikottain täällä Turussa ja soittelemme päivittäin. Itse käyn Lahdessa harvemmin, koska bensat edestakaisin maksavat 50 euroa.

Tulevaisuus näyttää pahalta. Olisin toivonut hallitukselta suoraa tukea myös tapahtuma-alalle. Me emme ole saaneet mitään, ja nyt alkaa kiristää se, että olemme ensimmäinen ala, joka suljettiin, ja näköjään viimeinen, joka avataan.

Toivottavasti loppuvuonna olisi edes jonkinlainen pikkujoulukausi ja yritystapahtumia.

Haluaisin vetää henkselit koko vuoden 2020 päälle, mutta pakko tämä vain on kestää ja mennä eteenpäin.”