Laura Ala-Ruona
Näyttelemisen ohella Laura Ala-Ruona tekee silloin tällöin opettajansijaisuuksia.
Työ ja raha

Kun näyttelijä Laura Ala-Ruona uupui opettajantyössään, pysähdys oli totaalinen: ”Kaaduin saappaat jalassa sohvalle”

Opettajan työssä uupunut Laura Ala-Ruona luopui turvaverkoistaan ja lähti tavoittelemaan nuoruudenunelmaansa. Näyttelijänä hän on matkalla, jolla opitaan koko ajan.
Teksti: Emilia Saloranta Kuvat: Sampo Korhonen ja Laura Ala-Ruonan Instagram

Kun Laura Ala-Ruona, 41, palasi syksyllä 2018 sairauslomalta luokanopettajan työhönsä, moni kyseli ohimennen, miten edellinen kevät oli mennyt.

Joka kerta Lauran teki mieli vastata, kuten hän oli viimeiset kaksikymmentä vuotta tottunut elämässään vastaamaan, hyvin. Mutta yhä useammin hän vastasi, miten asia oli.

Laura oli jäänyt sairauslomalle työuupumuksen vuoksi, ja kevään hän oli pääasiassa nukkunut. Lauran aviopuoliso oli hoitanut parin kahden lapsen, tuolloin päiväkoti-ikäisen ja koululaisen, ruokailut sekä kodin.

– Kun viimein annoin itselleni luvan levätä, päivän ainoa ponnistus saattoi olla se, että keitin kupin kahvia ja join sen. Sitten olikin jo ilta.

Opettajan työ tuntui turvalliselta

Lauralla oli jo yläkouluikäisenä selkeä suunnitelma, jota kohti hän eteni. Hän halusi Kallion ilmaisutaitopainotteiseen lukioon ja sen jälkeen näyttelijäksi. Illat kuluivat avustajana ja näyttelijänä erilaisissa produktioissa ja harrastajateat­tereissa.

Täydellisyyden tavoittelijana Laura halusi myös varmistaa, että kouluarvosanat olivat kiitettäviä. Kun lukio alkoi, iski epävarmuus, joka vahvistui, kun Teatterikorkeakoulun ovet eivät ylioppilaskevään jälkeen yrityksistä huolimatta avautuneet.

– Huomasin, että tätä samaa tahtoo niin moni muukin. Aloin huomaamatta pienentää itseäni; enhän minä ole mistään hienosta näyttelijäsuvusta, ja alakin on niin epävarma. Ajatus siitä, että intohimo, tunne, on väärä ja nyt kannattaisi olla järkevä, vahvistui.

Opettajakouluun hakeminen tuntui turvalliselta valinnalta.

– Lohduttauduin sillä, että pitäisin näyttelemisen harrastuksena, opettajanahan jäisi aikaa harrastaa.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Laura hautasi näyttelemisen kokonaan. Hän sai vakituisen viran heti valmistumisen jälkeen ja aloitti kolmosluokan opettajana täynnä intoa.

– Tykkäsin monista asioista opettajan työssä; oppilaiden kanssa vuorovaikutuksesta, erilaisten opetustapojen pohtimisesta ja varsinkin siitä, kun saavutimme yhdessä oppilaiden kanssa jonkin tavoitteen.

Mutta virkamiehelle kuuluvia velvollisuuksia ja hankkeita tuli koko ajan lisää. Niitä Laura teki töiden jälkeen iltaisin kotona, ja kuormitus kasvoi vuosi vuodelta.

Laura Ala-Ruona

Laura on opetellut keskittymään enemmän itseensä.

”En elänyt, ainoastaan tein ja suoritin”

Kun Laura palasi toisen lapsen saamisen jälkeen äitiysvapaalta, hän päätti lopettaa iltatyöt. Silloin hommat alkoivat kasaantua.

– Yritin kompensoida sitä ottamalla yhä isompia projekteja, joilla halusin osoittaa kai alitajuisesti pärjäävyyttäni sekä itselle sekä muille. Samaan aikaan kehoni yritti välittää viestejä, joita en osannut kuunnella. Sydämessä oli rytmihäiriöitä, enkä olisi jaksanut töiden jälkeen olla perheen kanssa, ainoastaan nukkua.

Vuosi äitiysvapaan jälkeen Laura oli turtunut siihen, että mikään ei tuntunut miltään.

– En elänyt, ainoastaan tein ja suoritin. En tuntenut nautintoa tai iloa. Työtehtävät tuntuivat raskailta ja ylitsepääsemättömiltä. Silti en ymmärtänyt, mikä oli pielessä. Ajattelin, että elämä nyt vain on tällaista suorittamista.

Yhtenä koulupäivänä Lauran kollega tuli vetämään häntä hihasta. Hän ehdotti, että ehkä työterveyspsykologista voisi olla Lauralle apua.

– Kollega tiesi työni silloisista haasteista ja näki jotain, mitä minä en nähnyt. Heti seuraavalla tunnilla luokassa tapahtui taas konflikti. Kun menin tauolle, tunsin, että jokin sanoi vahvasti ei. En pysty tähän enää.

Työpsykologi määräsi Lauran sairaus­lomalle diagnoosina työuupumus.

– Ajoin suoraan kesken päivän kotiin ja kaaduin saappaat jalassa sohvalle. Ihmettelin, mitä juuri tapahtui.

Uupumus toi syyllisyyden tunteen

Kannattelijan ei ole helppo heittäytyä kannateltavaksi. Aluksi Laura kantoi huonoa omaatuntoa siitä, että puoliso piti arjen pyörimässä.

– Hän otti valtavasti vastuuta, eikä yhtään hoputtanut. Sain ottaa sen ajan, minkä tarvitsin. En voinut keskittyä huolehtimaan hänen jaksamisestaan, kuten olisin normaalisti tuollaisessa tilanteessa tehnyt.

– Oivalsin, että en voinut jatkaa niin, että keskityn muihin paitsi itseeni. Olin pitkään kuvitellut, että oma hyvinvointini tulee siitä, että ihmiset ympärilläni voivat hyvin. Jäin omassa elämässäni sivuosaan.

Uupumuksen käsittely vaikutti parisuhteeseen lopulta positiivisesti.

– Opettelimme puhumaan ja sanomaan, mitä haluam­me ja tarvitsemme. Se lähensi meitä, yhteyden tunne säilyi.

Perfektionistin piti käsitellä myös syyllisyys omasta uupumisesta.

– Miksi en pystynyt opettajan työhön uupumatta, kun muut pystyvät? Soimasin itseäni, miksi en ollut hakenut apua aikaisemmin.

Heti sairausloman alussa Laura aloitti terapian. Sen aikana hän ymmärsi, miksi hänen oli niin vaikeaa olla muiden kannateltavana.

”Olin lukenut maailmaa niin, että aina pitää pärjätä yksin.”

– Olin elänyt uskomuksessa, että minut hyväksytään vain pärjäävänä. Nyt jouduin käymään läpi, miten minut voitaisiin hyväksyä heikkona ja haavoittuvana. Olin lukenut maailmaa niin, että aina pitää pärjätä yksin.

Aluksi lepoon sopeutuminen oli Lauralle haastavaa, ja hän oli varautunut palaamaan pian takaisin töihin. Työterveys oli kuitenkin eri mieltä. Sairauslomaa jatkettiin aina pätkä kerrallaan.

– Toipumiseni alkoi vasta, kun sain tietää, että olen useamman kuukauden pois. Silloin uskalsin vihdoin antautua levolle. Uupumus iski sellaisella voimalla, että olin kuin sementtiä. Jos kävin kaverin kanssa kahvilla, minulla meni kolme päivää siitä toipumiseen.

Kun pahin uupumus alkoi helpottaa, tunteetkin palasivat.

– Terapiassa piti käsitellä nekin tunteet, jotka olin työntänyt syvälle piiloon. Ne kokemukset, jotka olivat tehneet minusta suorittajan ja pärjääjän.

Lapsuudenperheessään Laura oli joutunut ottamaan liikaa vastuuta ja sellaisen roolin, joka ei lapselle kuulu.

– Perheemme kantoi sodanaikaista, ylisukupolvista taakkaa, jossa omat tunteet, niiden kokeminen ja ymmärtäminen, oli siirretty taka-alalle – oli vain pärjätty ja suoritettu. Mutta aikuistuttuani tunteet vaativat tilaa tulla kuulluiksi ja koetuiksi.

Taiteen tekeminen ja tutkiminen on kiinnostanut Lauraa aina.

Taiteen tekeminen ja tutkiminen on kiinnostanut Lauraa aina.

”Näyttelijänä tulin näkyväksi”

Syksyllä Laura palasi kouluun kevennetyllä työtahdilla. Hän sai opetettavakseen enemmän aineita, joihin oli opettajakoulussa erikoistunut; draamaa ja vuorovaikutusta. Työhön tuli merkityksellisyyttä.

– Huomasin silti syksyn aikana yhä useammin laulavani mielessäni Chisun Mun koti ei oo täällä.

Kun Laura puoli vuotta töihin palaamisen jälkeen huomasi uupumuksen merkkejä, hän osasi toimia ja haki itse sairauslomaa.

Sairauslomalla hän selaili opinto-opasta ja huomasi välttelevänsä tiettyä teemaa; näyttelemistä. Laura koki olevansa samassa tilanteessa kuin parikymppisenä, tuoreena ylioppilaana. Terapiassa kasvanut itsetuntemus oli kuitenkin lisännyt rohkeutta, ja kun Facebookissa tuli vastaan kurssi, jossa opeteltiin Meisner-tekniikkaa; näyttelymetodia, jossa oli olennaista tuntea omat tunteet kuvitteellisessa tilanteessa, Laura ilmoittautui.

– Varasin opintoviikonlopuksi hotellin. Kun tein siellä kurssitehtäviä, näin ensimmäistä kertaa valoa. Tuli tunne siitä, että tätä minä haluan tehdä ja tähän haluan käyttää aikaani. Kurssi oli käänteentekevä.

Turvallisen viran jättäminen ei ollut helppoa, mutta sitä helpotti se, että oma polku näkyi edessä kirkkaana.

– Näyttelijäksi tulemisessa oli monella tapaa kyse siitä, että tulin näkyväksi. En pelkästään vanhan unelmani kanssa, vaan kokonaisena itsenäni.

Laura aloitti vuoden kestävät opinnot näyttelijätyön koulutuksessa. Samalla hän työllisti itseään draaman sekä vuorovaikutustaitojen opettajana perustamansa yrityksen kautta.

Kameratyöt Laura aloitti hakeutumalla tv-sarjoihin harjoittelijaksi. Niiden jälkeen hän on tehnyt pieniä rooleja muun muassa Rantabaari-, Harjunpää- ja Modernit miehet -sarjoissa. Samalla kun työn mielekkyys on realisoitunut, hänen on ollut käytävä läpi suru menetetystä unelmasta.

– Missä olisin, jos en olisi aikanaan luovuttanut? Kun olin käynyt jossittelun läpi, tilalle tuli hyväksyntä siitä, olen tarvinnut tämän matkan näyttelijäksi kasvamisessa. Nyt en jätä tätä kesken.

Laura on tehnyt pieniä rooleja muun muassa Harjunpää- ja Rantabaari-sarjoissa.

Laura on tehnyt pieniä rooleja muun muassa Harjunpää- ja Rantabaari-sarjoissa.

Tulot laskivat, mutta elämästä tuli rikkaampaa

Nykyään Laura tekee näyttelijäntyön ohella mielellään myös opettajansijaisuuksia.

– Osaan ottaa työn työnä, tunnistan omat rajani ja ammatillinen itsetuntoni on korkealla, kun tiedän, että voin hypätä opettamaan mitä tahansa porukkaa. Olen myös heittänyt sanat pitäisi ja mutta romukoppaan. Ihminen voi myös sanoa, että ei jaksa. Kuka sanoo, että aina täytyisi jaksaa?

Kun Laura jättäytyi freelanceriksi, perheen tulot laskivat.

– Jo sairauslomani aikana huomasin, että selvisimme pienemmällä rahamäärällä kuin olin ajatellut. Elämä on nyt paljon rikkaampaa, vaikka varoja on vähemmän käytössä.

Näyttelijänä hän ajattelee olevansa matkalla, jolla opitaan koko ajan.

– Olen saanut koulutuksen ja minulla on työkaluja tähän ammattiin, mutta en ole valmis. Näyttelijyys on minulle sen tutkimista, mitä ihminen on kaikkinensa.

Parhaat onnistumisen tunteet ovat tulleet kuvauksissa.

– On ollut hienoja flow-hetkiä, kun elää hetkessä ja saavuttaa yhteyden vastanäyttelijän kanssa; onnistuu antamaan ja vastaanottamaan. Näin tapahtui esimerkiksi Eero Milonoffin kanssa Modernit miehet -sarjan kuvauk­sissa.

Laura uskoo, että vasta nykyisellä elämänkokemuksellaan hän on ollut valmis kohtaamaan taidealaan liittyvää epävarmuutta ja hylkäämisiä. Terapian ansiosta hän on huomannut toistavansa tiettyjä käytösmalleja.

– Kun en nuorena löytänyt keinoja, miten edetä näyttelijäunelmassani, en osannut pyytää apua. Samasta syystä uuvuin nelikymppisenä. Nyt osaan toimia toisin.

Yllättäen Laura on myös löytänyt itsestään introvertin puolen ja nauttii siitä, että asiat tapahtuvat välillä hiljaisuudessa ja hänen omaan tahtiinsa.

– Kun annoin mahdollisuuden hylätylle unelmalle ja taiteelliselle puolelleni, elämä on asettunut tasapainoon. Nyt minulla on annettavaa vaikka mihin.

X