Omaa alaa etsimässä: Harha-askeleita ja sattuman kauppaa

Näihin aikoihin vuodesta tehdään taas isoja päätöksiä. ”Mä odottelen, että tulis semmoinen, pling, että tätä mä haluan”, Laura, 19, huokaa. Ylioppilaslakki odottaa päähän painamista ja tulevaisuus on mahdollisuuksia täynnä – vähän liiankin kanssa.
Kouluaikana on vierailtu oppilaitoksessa jos toisessakin ja juteltu opon kanssa ura- ja opiskeluvalinnoista, mutta sitä omaa juttua ei ole vielä tullut vastaan. ”Mä olen tosi kateellinen kavereille, jotka tietää, mitä haluaa”, Laura tunnustaa. Hän antoi ammattikorkeakoulujen yhteishaun mennä suosiolla ohi, mutta vielä on vähän aikaa miettiä, hakisiko yliopistoon ja jos hakisi, niin minne ja mitä lukemaan.

”Olisi kiva, jos joku tulisi ja kertoisi, mikä musta tulee isona. Millä perusteella se opiskelupaikka edes pitäisi valita? Pitäisikö ajatella, mitä työtä haluaa myöhemmin tehdä vai sitä, millaisia asioita olisi kiva opiskella? Vai missä kaupungissa haluaa opiskeluaikana asua?” hän tuskailee.

Ehkä Lauraa ja hänen ikätovereitaan lohduttaisi kuulla, miten vähän vanhemmat ovat aikoinaan kompuroineet opiskelu-uransa alussa.

Lauraa seitsemisen vuotta vanhempi rakennusdiplomi-insinööriuran hylännyt melkein valmis valtiotieteiden maisteri saa luvan aloittaa.

Teekkarista valtiotieteilijäksi

”Lukiostamme oli suora linja teknilliseen korkeakouluun, etenkin, jos sattui olemaan laajaa matematiikkaa ja fysiikkaa lukeva poika. Muita vaihtoehtoja ei edes esitelty ja opinto-ohjaajaa näkyi harvemmin”, mies muistelee.

”Kaksi vuotta hakkasin päätäni rakennustekniikan opintoihin. Nuokuin insinöörimatematiikan tunneilla, piirtelin tikku-ukkoja statiikan ja lujuusopin luennoilla, naureskelin salkuille ja nahkatakeille. Samalla jouduin huomaamaan, miten lukiossa minua kehnommin menestyneet tyypit etenivät opinnoissaan hyvää vauhtia”.

Viimein mies havahtui ja marssi opintotoimistoon anomaan sivuaineoikeutta yliopistoon. ”Kansainvälinen politiikka voisi olla kivaa: ainakin kuubalaistyyppiset vallankumoukset tuntuivat mielenkiintoiselta aiheelta”, hän muistaa miettineensä. ”Palataan asiaan noin sadan opintoviikon päästä”, todettiin opintotoimistossa. Kokoon kertyneet 16 opintoviikkoa eivät tehneet tarvittavaa vaikutusta, joten ei auttanut muu kuin lukea pääsykokeisiin.

”Vanhemmat olivat kauhuissaan: eikö pojasta nyt tulekaan diplomi-insinööriä, ja eihän sieltä yliopistosta valmistu mihinkään”, melkein valmis maisteri naureskelee. ”No, kohta se nähdään. Gradu etenee, ja työmarkkinat näyttävät laajoilta ja mielenkiintoisilta. Jalka on jo oven välissä moneen suuntaan. Vanhemmatkin alkavat ymmärtää, entiset lukio-opettajat eivät.”

Tutkijaisän työ kiehtoi

29-vuotias sosiologian opiskelija on päätynyt klassisesti koulutustaan vastaavaan työhön: tutkimustyöhön yliopistoon. Aikoinaan hän kuuli yliopisto-opiskelusta akateemisilta vanhemmiltaan. ”Tosin kyseessä olivat lähinnä anekdootit 60-luvun jähmeästä yliopisto-opetuksesta”, hän täsmentää. ”Oppiaineista en paljoa tiennyt. En esimerkiksi tiennyt, mihin historiaa opiskellut äitini ’kelpasi’.”

Mies muistaa haaveilleensa lapsena tutkijan urasta. ”Olin varmaan jotenkin intoutunut siihen käsitykseen, joka minulla oli malmigeologi-isäni työstä: ollaan erämaassa ja koputellaan kiviä, etsitään malmia.” Vähän vanhempana hän kertoi opolle, että haluaisi lukea jotain Turun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. ”Opo naurahti ja kysyi, että mitähän siellä, niitä humanistisia aineita on monenlaisia. Tulkitsin hänen vastauksensa pilkalliseksi, enkä muista saaneeni mitään pätevää neuvontaa tämän sanailun jälkeen”, hän hymähtää.

Opettajaksi ajautunut

”Kun olin 50- luvulla päättämässä koulua, oli SYK:hon juuri tullut uutena asiana ammatinvalinnan ohjaus. Pääpiirteittäin se sujui muistaakseni siten, että ensin pujotettiin pikavauhtia helmiä lankaan, tulkittiin mustetahroja, piirrettiin kuvioille peilikuvia, ratkottiin älypähkinöitä ja vastailtiin uskomattomiin kysymyksiin”, kertoo 62-vuotias eläkkeelle jäänyt opettaja, nykyinen oppikirjojen tekijä.

”Lopuksi oli henkilökohtainen haastattelu, jossa kysyttiin, mihin ammattiin haluaisi. Hämmästyttävää kyllä vastasin, että kansakoulun opettajaksi, vaikka haaveilin arkkitehdin urasta. Ohjaaja totesi lyhyesti, että ala sopisi ehkä hyvinkin. Myöhemmin kävi ilmi, että kaikille muillekin oli varmuuden vuoksi luvattu menestystä haaveillussa ammatissa, vaikka suuri osa taisi vastata, mitä sylki suuhun toi.”

”Koulustamme mentiin pääasiassa lääkikseen tai teknilliseen korkeakouluun. Edellinen ei houkutellut ja jälkimmäisen suhteen oli ympäristöni saanut uskomaan, ettei se ole minua varten”, hän jatkaa. Suunnilleen summanmutikassa hän paineli yliopistoon lukemaan biologiaa, koska pääsi papereillaan suoraan sisälle. ”Mitään opastusta, orientoivia opintoja tai tutoreita ei ollut, joten taisin olla pahasti ja kauan pihalla kaikesta. Jälkeenpäin ajatellen olisin tarvinnut tietoja erilaisista mahdollisuuksista ja eri opiskelualojen sisällöistä – biologia ei oikein ollut humanistin ominta alaa!”

Nainen päätyi opettajaksi puolivahingossa, mutta viihtyi työssään mainiosti 30 vuotta. ”Ja tämänhetkinen työ opetusmateriaalien tekijänä ja alan uusimpien tuulien haistelijana on kovin kiehtovaa”, hän hykertää.

Oman polun voi löytää vahingossa

Mitä tämän kaiken pitäisi opettaa Lauralle? Olennaisimman hän taitaa jo tietääkin: opiskelu- ja uravalinnat ovat harvoin peruuttamattomia.

”Ainahan voi kokeilla – moni kaverikin on löytänyt oman juttunsa ihan vahingossa. Ja sitä paitsi, voihan sitten vanhempanakin vaihtaa alaa”, hän tuumii optimistisesti. Tyttö osaa onneksi suhtautua tilanteeseen hymyssä suin. ”Ysillä me täytettiin koulussa semmoinen kyselypaperi, jonka piti kertoa mihin ammattiin sopii; sen mukaan musta tulisi isona opo.”

Sanna Koskinen / A4 Media Oy

Kuva: A4 Photo

Tietoa eri opiskeluvaihtoehdoista löytyy esimerkiksi Opetushallituksen Koulutusnetistä