Sairaanhoitajan työn hylännyt Nina Järn: ”Aamuisin tunsin hyppääväni liikkuvan junan eteen juoksemaan”
Iso osa hoitajista harkitsee alanvaihtoa. Samaan aikaan Suomi kärsii hoitajapulasta. Hoitajien mukaan monen asian pitäisi muuttua, jotta alasta tulisi vetovoimaisempi. Nina Järniä mikään ei saisi enää palaamaan sairaanhoitajaksi.
Iso osa hoitajista harkitsee alanvaihtoa. Samaan aikaan Suomi kärsii hoitajapulasta. Hoitajien mukaan monen asian pitäisi muuttua, jotta alasta tulisi vetovoimaisempi. Nina Järniä mikään ei saisi enää palaamaan sairaanhoitajaksi.
”Luuletko, että mistään löytyisi ketään, joka tekisi sen yhden päivän viikossa sinun töitäsi? Näin esimieheni vastasi, kun pyysin saada tehdä nelipäiväistä viikkoa. Kuulemma sitten palattaisiin asiaan, kun olisin löytänyt tuon ’jonkun’.
Työskentelin terveydenhoitajana äitiys- ja lastenneuvolassa itäsuomalaisessa kaupungissa. Pidin työstäni, sitä vain oli liikaa työajan puitteissa tehtäväksi, eikä ylitöihin ollut lupaa. Muistan, miten katselin vastaanottohuoneen ovea, ja pelkäsin seuraavaa asiakasta. En olisi enää jaksanut. Ja silti sinnittelin. En halunnut menettää työpaikkaani.
Olin kolmen lapsen yksinhuoltaja ja rahat olivat älyttömän tiukalla. Olin kuitenkin valmis lyhennettyyn työaikaan. Kunpa vain olisin saanut levätä yhden päivän viikossa, kun lapset olivat koulussa ja päiväkodissa! En saanut. Lopulta väsyin niin, etten enää jaksanut auttaa muita.
Jäin sairauslomalle, kun tajusin, että tein virheitä. Potilaat eivät niistä kärsineet, mutta pedanttisena luonteena olin kauhuissani. Minulta oli jäänyt esimerkiksi poikkeava laboratoriotulos huomaamatta. Onneksi kollega huomasi sen.
Sairauslomalla minulla todettiin masennus. Olin vuoden poissa töistä. Kun palasin, sain toivomani lyhennetyn työajan. Mutta neuvolaan en enää palannut.
”Olin valtavan onnellinen, kun valmistuin sairaanhoitajaksi”
Hoitoalaa olin lähtenyt opiskelemaan vasta 35-vuotiaana. Nuorempana olin valmistunut artenomiksi ja tehnyt sekalaisia töitä sekä ollut kotiäitinä. Eron ja kriisin kautta päädyin siihen, että haluan alalle, jossa voin auttaa ihmisiä.
Olin valtavan onnellinen, kun valmistuin unelma-ammattiini sairaanhoitajaksi ja terveydenhoitajaksi keväällä 2009. Tuolloin en osannut kuvitella, että unelmieni työpaikassa neuvolassa päätyisinkin auttamaan lapsiperheitä oman perheeni hyvinvoinnin kustannuksella.
Työuupumuksen jälkeen työskentelin alkuun terveysasemalla. Sieltä lähdin teho-osastolle, koska akuuttihoitotyö ja kolmivuorotyön lisät kiinnostivat.
Teho-osaston hoitajan peruspalkka on ihan sama kuin kenen tahansa sairaanhoitajan, vaikka työ vaatii syvää erikoisosaamista. Minulla, vasta-aloittaneella, oli sama palkka kuin vuosikymmeniä teho-osastolla työskennelleellä. Mielestäni se oli epäoikeudenmukaista.
Vuoden jälkeen totesin, etten ole tehohoitaja. Haluan vaikuttaa ihmisten terveyteen ennen kuin he päätyvät teho-osastolle hoidettaviksi. Muutin määräaikaisen sijaisuuden perässä pääkaupunkiseudulle.
Isolla terveysasemalla pääsin hoitamaan diabeetikkoja, antamaan ehkäisyneuvontaa ja tekemään rokotehoitajan töitä. Tunsin olevani omassa elementissäni.
Johtaminen oli kuitenkin huonoa. Määräaikaista työsuhdettani ketjutettiin. Työsuhteen päättymiseen saattoi olla enää kaksi viikkoa, enkä tiennyt, jatkuuko se. Lähdin, kun sain vakituisen pestin toiselta terveysasemalta. Siitä tulikin sitten oppikouluni, joka valmisti minut pois alalta.
”Ymmärsin, etten jaksaisi työtä enää 15 vuotta”
Muistan, miten aamuisin vedin syvään henkeä ennen töihin lähtöä ja ajattelin, että nyt hyppään liikkuvan junan eteen juoksemaan. Jos kompastun, minä kuolen.
Tempo oli hirveä. Koko ajan oli oltava tehokkaampi ja potilaat piti hoitaa nopeammin. Aika rajattiin 20 minuuttiin per potilas. Se ei riittänyt mihinkään, koska 80 prosenttia potilaista oli maahanmuuttajataustaisia. Yhteistä kieltä ei useinkaan ollut, ja siksi potilaiden vaivojen selvittäminen vei aikaa.
Konkarikollegat katosivat muualle töihin ja tilalle tuli kokemattomia, joita minun piti perehdyttää. Lääkäriaikoja ei ollut antaa.
Nettopalkka oli 1900 euroa kuussa. Annoin kaikkeni sille työlle ja niille potilaille ja olin aivan näännyksissä. Haaveilin eläkkeelle pääsystä tai siitä, että jalka katkeaisi niin, että se kipsattaisiin ja pääsisin sairauslomalle lepäämään. 50-vuotispäiväni lähestyi. Ymmärsin, etten jaksaisi tätä työtä enää 15 vuotta. Oli pakko keksiä jotain muuta.
Niihin aikoihin onnistuin pääsemään eroon ylimääräisistä kiloista Cambridge-laihdutusmenetelmällä. Samalla innostuin valmentamisesta. Perustin toiminimen, hankin toimitilat ja aloin tehdä painonhallintavalmennuksia iltaisin ja sunnuntaisin.
Yrittäjyys antoi valtavasti toivoa. Enää en ollut tuomittu elämään kurjalla palkalla loppuikääni. Laajensin asiakaskuntaani ja keräsin puskuria firman tilille. Kun sitä oli tarpeeksi, lähdin. Irtisanouduin hoitajan työstä viime vuoden elokuussa.
”Missään työpaikassa minulta ei kysytty, miksi lähden”
Kertaakaan, missään työpaikassa minulta ei ole kysytty, miksi lähden. Koin olevani työssäni hoitajana pidetty, kollegat luottivat osaamiseeni ja lääkärit arvostivat ammattitaitoani. Silti viesti johdolta oli joka kerta se, että voit lähteä, jos työ ei miellytä. Tulijoita kyllä riittää. Vaan kun ei riitä.
Paljon pitäisi muuttua, jotta hoitotyöstä tulisi houkuttelevaa ja hoitajapulaa saataisiin paikattua. Ensinnäkin hoitajia pitäisi kuunnella. He tietävät, miten heidän työnsä pitäisi järjestellä. Toiseksi: tarvittaisiin enemmän aikaa per potilas. Minun järkeeni ei käy se, että potilas hoidetaan ovesta ulos mahdollisimman äkkiä. Hän ei tule silloin kuulluksi eikä autetuksi. Ja siksi hän palaa.
Mikään ei saisi minua palaamaan entiseen työhöni. Nyt voin päättää omista työajoistani. Palkka on silti parempi kuin aiemmin. Olen hankkinut elämäni ensimmäisen auton!
Kesällä menin naimisiin. Mieheni sanoi, että terveysasematöistä tuli kotiin ihan eri Nina kuin nyt valmennuksesta. Ja hän tykkää enemmän siitä jälkimmäisestä. Niin minäkin.”
Kommentit
Suosittelen henkilökohtaisesti sisällön luomista Twitterissä.
Kommentit
Aina sama vastaus johdolta:voit lähteä jollei työ kiinnosta, ei kuunnella työntekijää, missä vika. Itse lähdin työstäni, hammaslääkäri, jkl, palkka oli hyvä, mutta työolot vaikeat, ei arvostettu yhtään. Nyt kotirouvana, nautin!
Miksi, Oi Miksi, Suomessa ei arvosteta päteviä ja työteliäitä sairaanhoitajia? Itsekin entinen sh ja joka päivä kehun ja kiitän itseäni, miten viisaan päätöksen tein silloin, kun irtisanouduin.
Suomen terveydenhuolto on kriisissä. Se on yksi tärkeimmistä syistä, miksi meidän perheemme tulee muuttamaan ulkomaille.
Helsingissä kyllä täytettiin lomake, kun työ loppui. Eri asia käytetäänkö tietoja lainkaan hyödyllisesti. Joskus aiemmin hyviä hoitajia lähti naapurikaupunkien palvelukseen, koska sieltä sai vakipaikkoja. Itse en ole hoitaja, mielenkiintoisista avustavista töistä on kokemusta.
Kun me naiset lopetamme työnsankari-marttyyrin leikkimisen – sote-alakin voi tervehtyä.
Kun jotain ei ehdi tehdä – sitä ei kertakaikkiaan ehdi tehdä.
Tuosta noin aluksi.
Terveydenhuollon rapautumisen yksi merkittävä syy on 80-luvun lopulla toteutettu koulutusuudistus ja ”kaikki tekee kaikkea”-kulttuuri sekä hoitotyön johtamisjärjestelmien heikentäminen. Aiemmin hoitajilla oli urapolku, palkkaa nostivat erikoistumis-mahdollisuus ja hallinnon opiskelu esihenkilötyöhön. Nyt karrikoiden kaikki tekevät samaa työtä lähes samalla pienellä palkalla. Sairaanhoitaja työ sisältää kaiken portatiivin tyhjentämisestä lääkehoidon toteuttamiseen. Hallinnon henkilöstö on sulkeutunut kammioihin raporttien laatijoiksi ja rekrytoijiksi. En sinänsä kannata vanhaa jakoa hoiva-apulainen / lähihoitaja / sairaanhoitaja / erikoissairaanhoitaja, mutta oli siinä paljon hyvääkin. Palkkatasossa ei juurikaan näy työkokemus eikä lisäopinnot. Hoitotieteen kursseilla opiskeltu Hoitotyön laadun varmistaminen on kovin kaukana nykyarjen realiteeteista.
Suomalaisten hoitajien palkka on ihan ala-arvoinen. Asun Pohjois-Saksassa. Olen vanhustyössä ja bruttopalkkani kaksivuorotyössä on 4000€. Hoitajapulan takia hoitajien palkat ovat täällä viime vuosina kohonneet aika paljon. On lisäksi vara valita, missä käy töissä. Ehkä hoitajapula Suomessa ei ole vielä Saksan tasolla? Toivoisin suomalaisille kolleegoille paljon paremman palkan.
Näissä hoitajien työmäärä- ja uupumisjutuista saisi sen käsityksen, että jos saisi parempaa palkkaa, niin jaksaisi ja kaikki olisi hyvin. Ulkopuolisena ajattelen, että mikään palkka ei korvaa sitä, jos et pysty tekemään töitäsi kunnolla eli liian vähän tekijöitä työmäärään nähden. Jutuista paistaa läpi myös se, että ala on huonosti johdettu ja sairaanhoitoalalla on pitänyt säästää ja säästää vielä lisää ja aina vain tehostaa toimintaa. Kaikki tekevät kaikkia on varmasti hyvä asia, ettei uraudu ihan kokonaan, mutta jonkinlainen työnjako koulutuksen perusteella olisi varmastikin parempi.
Hyvä työntekijä tunnutaan huomaavan vasta sitten, kun jalka on jo oven välissä. Ei pidetä kiinni työntekijöistä. Onneksi jotkut löytävät uuden polun uupumisen jälkeen.
Suosittelen henkilökohtaisesti sisällön luomista Twitterissä.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous