Tiedenaiset: seikkailijoita ja sosiaalisen vastuun kantajia

Uusia esikuvia koululaisille?

Yliopistojen ensimmäisillä naisilla ei ole ollut helppoa, mutta Helsingin yliopiston kirjaston Tiedenaisia-näyttely ei mässäile uranuurtajien kohtaamilla vaikeuksilla. Pikemminkin on tarkoitus paljastaa, että tutkijan työ on hauskaa, kiinnostavaa ja naisille sallittua.
”Tiedenaiset ovat perinteisesti miesten hallitsemassa tiedeyhteisössä jääneet miespuolisia kollegojaan näkymättömämmiksi. Tämä näyttely tuo heidän työtään esiin”, Liisa Husu toteaa. ”Näyttelyä kootessamme yllätyin itsekin useasti: en ollut tiennyt, miten hienoja juttuja monet naispuoliset tutkijat ovat tehneet”, Elina Katainen vahvistaa.

Huimia asioita suomalaisnaiset ovatkin tehneet. Esimerkiksi Hilma Granqvist ällistytti aikalaisensa 20-luvulla lähtemällä Palestiinaan tutkimaan ihmisten ja erityisesti naisten arkea. Siihen aikaan kukaan muu länsimaalainen ei uskonut, että hunnutettuihin palestiinalaisnaisiin voisi ylipäätään saada kontaktia! Granqvistin tutkimukset ovatkin edelleen luettuja klassikkoja. Tähtitieteilijä Liisi Oterma taas löysi aivan ennen tuntemattomia komeettoja ja osasi ennustaa tavanomaiselta radaltaan poikenneen komeetan tulevia liikkeitä!

Husu ja Katainen, tiedenaisia itsekin, kuuluvat monitieteiseen työryhmään, joka on puolentoista vuoden ajan kerännyt materiaalia näyttelyyn. Työ on ollut melkoista salapoliisinpuuhaa, sillä naispuolisten tieteentekijöiden saavutuksia ei ole tätä ennen Suomessa juurikaan koottu yhteen saati tutkittu järjestelmällisesti.

”Näyttelyssä piilee lukuisia aiheita graduihin ja väitöskirjoihin”, Liisa Husu vihjaa. ”Monen tiedenaisen elämäntyöhön tutustuessa on tullut mieleen, että kunpa joku kirjoittaisi tästä henkilöstä syvällisen elämäkerran.”

Tieteen uranuurtajanaiset ovat vaikuttaneet suomalaiseen yhteiskuntaan monin tavoin. Pohjoismaiden ensimmäinen naislääkäri Rosina Heikel ja ensimmäinen naispuolinen lääketieteen professorimme Laimi Leidenius kehittivät tarmokkaasti äitiyshuoltoa. Heikelille perustettiin jo vuonna 1883 keräysvaroin kaupungingynekologin virka Helsinkiin. Leidenius oli 1930-luvulla suunnittelemassa ja perustamassa Naistenklinikkaa ja toimi sen toisena johtajana.

Suomen nykyisessä kriminaalipolitiikassa taas näkyy Pohjoismaiden ensimmäisen naispuolisen rikosoikeuden professorin Inkeri Anttilan kädenjälki; Anttila opiskeli oikeustieteen lisäksi sosiologiaa ja sai siitä uusia näkökulmia rikosoikeuteen.

”Monet esiteltävistä tiedenaisista ovat tunteneet sosiaalista vastuuta eivätkä ole vain keskittyneet oman uransa luomiseen”, Husu arvioi. ”Naisille tuntuu olevan tärkeää, että tutkimuksesta on myös jotain käytännön hyötyä.”

Leideniuksella ja muilla yhteiskunnallisen välittämisen pioneereilla on seuraajansa nykyisessä tutkijakunnassa. ”Hyvä esimerkki on Kansanterveyslaitoksen tutkimusprofessori emerita Pirjo Mäkelä, joka on menestyksekkäästi kehittänyt rokotteita ja rokotusohjelmia esimerkiksi aivokalvontulehdusta ja muita bakteeritulehduksia vastaan Suomessa ja monissa kehitysmaissa. Mäkelä on myös ollut perustamassa Lääkärin sosiaalinen vastuu -järjestöä ja toiminut sen pitkäsaikaisena puheenjohtajanakin”, Husu mainitsee.

Näyttelyssä on esillä niin eri tieteenalojen pioneereja kuin nuoria nykytutkijoitakin. Lisäksi esitellään muutamia tiedemiesten taustavoimina ”näkymättömissä” uurastaneita naisia. ”Tämän ei ole tarkoitus olla mikään ranking-lista Suomen tärkeimmistä tiedenaisista”, Husu korostaa. ”Tärkeää työtä tekeviä tiedenaisia on niin paljon, että kaikkia ei millään voitu ottaa mukaan näyttelyyn. Avaamme kuitenkin lähiviikkoina näyttelyn verkkoversion. Siinä voidaan esitellä enemmän tutkijoita kuin kirjaston näyttelyssä. Verkkonäyttely jää pysyvään käyttöön, ja sitä on tarkoitus täydentää ajan myötä.”

Husu toivoo, että näyttely tarjoaisi koululaisille ja opiskelijoille naispuolisia esikuvia ja rohkaisisi tyttöjä innostumaan tieteestä. ”Se, että naisten tieteellinen työ jää usein vaille ansaitsemaansa huomiota, ruokkii mielikuvaa tiedemaailman miehisyydestä.”

Vaikka tiedenaisten tielle tulleita esteitä ei ole näyttelyssä haluttu liiaksi korostaa, ei niitä myöskään hyssytellä piiloon. ”Joskus ongelmien tunnistaminen voi olla vapauttavaa”, Liisa Husu tuumii. Nykytutkijoiden kohtaamista syrjinnän muodoista hän mainitsee esimerkiksi professoreiden kutsumismenettelyn.

”Professoriksi kutsuminen avoimen haun sijaan on yleistynyt viime vuosikymmenellä huomattavasti, ja itse asiassa virkaan kutsuminen on jo yleisempää kuin avoin hakumenettely. Naisia kutsutaan virkaan selvästi vähemmän kuin miehiä. Ehkä se johtuu juuri naistutkijoiden ”näkymättömyydestä”: he eivät tule kutsujien mieleen”, Husu arvelee. Vaikka korkeakoulututkinnon suorittajista huomattava enemmistö on jo pitkään ollut naisia ja väittelijöistäkin heitä on jo 40 prosenttia, professorikunnasta peräti 82 prosenttia on miehiä.

Toinen naisille epäedullinen käytäntö liittyy apurahoihin. Moni nuori tutkija tekee tutkimustaan verottoman apurahan turvin ja usein apurahakausi kestää vuosia, mutta lain mukaan apurahaa ei rinnasteta palkkaan. Niinpä jos tutkija jää äitiyslomalle, hän putoaa kylmästi peruspäivärahalle. ”Semmoinen ei kyllä kauheasti kannusta jäämään tutkijanuralle”, Elina Katainen hymähtää. Suomalaisista väitösvaiheessa olevista naisista valtaosa on äitejä eli ongelma koskee monia.

Siitäkin huolimatta näyttelyssä on haluttu tuoda esiin monien tiedenaisten perheellisyys. ”Julkisuudessa on vallalla kuva työlleen täysin omistautuneesta tutkijasta. Halusimme osoittaa, että äitiys ja tiedeura eivät sulje toisiaan pois”, Katainen huomauttaa. ”On aivan mahdollista tehdä korkeatasoista tutkimustyötä säännöllisten ja kohtuullisten työaikojen puitteissa ja elää täyttä elämää.”

Esimerkiksi Elsa Enäjärvi-Haavio, alansa ensimmäinen naistohtori ja viiden lapsen äiti, kyseenalaisti jo 1940-luvulla tilastotietojen avulla käsityksen perheen ja tieteen yhteensopimattomuudesta: 30- ja 40-luvuilla naistohtoreista naimisissa oli jo puolet ja näistä yli puolella oli lapsia.

Tiedenaisia-näyttely on houkuttelevan hyvällä paikalla Helsingin Senaatintorin kupeessa, ja kävijäkunta onkin ollut varsin kansainvälistä. ”Kansainvälisessäkin vertailussa suomalaiset tiedenaiset ovat edelläkävijöitä. Edes muissa Pohjoismaissa naiset eivät ole samassa määrin päässeet mukaan yliopistomaailmaan kuin Suomessa”, Husu ja Katainen kehuvat.

Sanna Koskinen / A4 Media Oy

Tiedenaisia-näyttely on esillä Kansalliskirjaston Galleriassa 7.10 saakka.

Kuva: Helsingin yliopiston kirjasto

Lisäksi näyttelyyn voi tutustua verkossa.