Toimitukselta: Palkkatyö on yliarvostettua!

Työstä ja uran luomisesta on tehty jotain äärimmäisen tavoiteltavaa. Nykyään et ole mitään, jos et huokaile työkiireitä tai vilauttele bisnespalavereilla täyteen buukattua kalenteriasi. Mielikuvien uranaisena kopsuttelemme korkokengillä tyylikkäässä jakkupuvussa toimistorakennuksen käytävillä tai vedämme omaa trendikästä yritystämme. Singahdamme uraputkessa aina vain ylöspäin.
Onko se hienoa? Ja minne siinä uraputkessa kohoaa? Jonkun päälliköksi ehkä. Mutta kuinka moni haluaa oikeasti olla toisten päällikkö? Se vaatii aika paljon. Ja miksi pomous olisi sosiaalisesti hienompaa kuin olla alainen? Okei, palkkaa tulee muutama tonni enemmän, mutta myös vastuu on huomattavasti suurempi.

Kotona näkökulma muuttuu

Olin reilun vuoden poissa työstä äitiyslomalla ja hoitovapaalla. Tällöin näin tietenkin koko elämän, erityisesti työn ja kodin välisen eron, eri perspektiivistä kuin aiemmin. Esikoislapsen saamisen jälkeen muutimme vielä Helsingistä maalle.

Huomasin miettiväni, viihtyisinkö kotona kokonaan. Mielessä kävi näitä perinteisiä ’entä jos voittaisin lotossa’ -ajatuksia. Oli loppujen lopuksi vaikea tietää mitä sitten oikeasti tekisi, jos olisi rahaa niin, ettei sitä tarvitsisi työnteolla ansaita.

Olisin mielelläni jäänyt kotiin pidemmäksikin aikaa, jollei mieheni olisi jatkanut hoitovapaata minun jälkeeni. Kotona vietetyn vuoden aikana en siis kyllästynyt, tylsistynyt tai kuollut ikävään. Lapsi pitää liikkeessä, ja puulämmitteisessä talossa riittää tekemistä. Ystäviä ja sukulaisiakin minulla, luojan kiitos, on, ja nyt myös tilaa kutsua heitä kylään. Apuakin sain sitä tarvitessani.

On merkillistä, miten monta kertaa annetaan ymmärtää, että naisen pitäisi jollain tavalla tehdä totaalinen valinta lapsen ja muun maailman välillä. Että kun saa lapsen, valitsisi samalla loppuelämänsä vain kodin piirissä – ja kaikki entinen elämä: ajatukset, harrastukset, luetut kirjat, sanomalehdet, yhteydet ulkomaailmaan katoaisivat. Siinä olisitte vain sinä ja lapsi ja koti ja kakkavaipat ja hiekkalaatikko ja lapsen isä, jos hänkään nyt sattuu olemaan paikalla.

Yhtä idiootti kuin aiemminkin

Vaikka pienessä lapsessa on hyvin kiinni ja itseensä pystyy keskittymään noin 80 % vähemmän kuin aiemmassa elämässä ilman lasta, eivät ne halut ja kiinnostuksen kohteet ulkomaailmaan katoa. Ei nainen muutu äidiksi tultuaan idiootiksi, kuten joidenkin mielikuvissa näyttää tapahtuvan. Tai ainakin minä olen yhtä idiootti kuin aiemminkin.

Tampereen yliopiston naistutkimuksen yliassistentti Jaana Vuori kiteytti taannoin asian hyvin: ”Ei lasten hoito kotona merkitse sitä, etteivät naiset tekisi ja tavoittelisi myös monia muita asioita. Äitikeskeinen linja on politiikassa hävinnyt sikäli, että sosiaaliturva on enimmäkseen sidottu ansioihin ja kotona palkatta työtä tekevät naiset häviävät esimerkiksi sairastuessaan ja eläkkeissään hyvin konkreettisesti. – – tasa-arvoa edistää se, että lakataan ajattelemasta äideistä mustavalkoisesti joko kotiäiteinä tai uraäiteinä.” (Anna 35-36/2001)

Apua, apua, elintaso laskee?

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, lasta katsoessaan alkaa miettiä, mitä järkeä tässä kaikessa hösäämisessä on. Eläminen on kallista ainakin pääkaupunkiseudulla ja jo asumiseen saa helposti lätkäistyä valtaosan nettopalkastaan. Mutta onko meidän pakko omistaa kaikki mahdollinen, jota kauppiaat ikinä keksivät meille tarjota?

Joskus tulee mieleen, että ihmiset on huijattu töihin ja kuluttamaan, jotta he eivät ehtisi olla vaan: nauttia ja ajatella omia ajatuksiaan. Perheessä molempien vanhempien on käytävä töissä, jotta voidaan maksaa se sadan tuhannen markan auto (jonka pitää tietenkin olla vähän hienompi kuin naapurilla), jolla voidaan sitten ajella – minnekäs muualle kuin töihin.

Mutta eihän tässä yhteiskunnassa oikeastaan saa edes sanoa ääneen pitävänsä laiskottelemisesta, ellei ole eksentrinen kulttuuripersoona, jolle sitten hymähdellään.

Hallitus hokee kuluttamisen mantraa, eikä koskaan kysytä, voitaisiinko tinkiä jostain ja säilyä silti kansakuntana hengissä. Miksi pitää saada lisää tavaraa ja ydinvoimasähköä, jos suomalaisia syntyy yhä vähemmän?

Jos joku puhuu parinkymmenen vuoden takaisesta elintasosta, sitä pidetään ainoastaan negatiivisena asiana. Ei nyt kivikauteen asti tarvitsisi mennä, mutta voisiko joskus miettiä, että otettaisiinkin askel taaksepäin eikä harpottaisi aina kolmea kerrallaan eteenpäin?

Poliitikot muistavat lapset – kun se heille sopii

Olen feministi. Vaadin naisille samoja oikeuksia työelämään kuin mitä miehet ovat itsestään selvästi aikoja nauttineet: sama palkka samanarvoisesta työstä, samat mahdollisuudet edetä uralla jne., niitä en halua tässä kyseenalaistaa. Enkä ymmärrä, miksi vain naisilta kysytään, miten he yhdistävät työn ja perhe-elämän. Samaa pitää kysyä myös perheenisiltä – ovathan lapset heidänkin.

Sen ymmärrän, että yhteiskuntamme tarvitsee pyöriäkseen suuren määrän työtätekeviä kansalaisia. Tiedän, että pätkätyötä tekevä saattaisi olla ikionnellinen vakituisesta työpaikasta. Senkin tiedän, että monet meistä saavat työstä tyydytystä, työ voi parhaimmillaan olla mahdollisuus toteuttaa itseään, jne. Itsekin pidän työstäni ja työtovereistani.

Mutta on nurinkurista, että asiantuntijat pitävät pienten lasten hoitoa kotona tärkeänä, mutta harjoitettu politiikka pakottaa molemmat vanhemmat palkkaa tienaamaan ja lapset hoitoon, muuten ei pärjää. Monella perheellä ei ole varaa jäädä kotiin lasta hoitamaan, kun tulot putoavat radikaalisti äitiysloman jälkeen.

Kaikilla on oikeus olla haluamatta lapsia, ja on hyvä, ettei lapsia ole mikään pakko tehdä. Mutta se nykyajassa unohtuu, miten tärkeitä lapset ja heistä huolehtiminen ovat. Palkkatyö on tässä yhteiskunnassa yliarvostettua verrattuna siihen, mitä kotona olo, kiinnostavien asioiden harrastaminen ja lasten kasvattaminen ja kasvamisen seuraaminen parhaimmillaan ovat.

Riitta Talasniemi / A4 Media Oy, Helsinki

Kuva:A4 Media Oy / Esa Pyysalo