Työ ja raha

Uusia näkökulmia töihin – neljä naista kertoo, mistä he saavat inspiraatiota ja energiaa työpäiviin

Mira nauttii työhuoneen yhteisöllisyydestä, Sannaa työnohjaus auttaa jaksamaan. Eeva on innostunut verkkoyhteisöistä ja Henrietta omasta mentorista. Toiset ihmiset voivat tuoda uusia näkökulmia omaan työhön.
Teksti: Kaisa Pastila Kuvat: Markus Pentikäinen, Sampo Korhonen ja Tommi Tuomi

Kuvittaja ja muotoilija Mira Malliuksella, 38, on ollut tänään erikoisaamu. Ensinnäkin Mira on tullut pitkästä aikaa töihin työhuoneelleen. Toiseksi hän on saanut kulkea työmatkansa koiran kanssa. Sulo kuuluu hänen työhuonekaverilleen, valokuvaaja Jonne Sippolalle.

– Sulo tulee aina välillä meidän perheeseen hoitoon. Erityisesti 6- ja 9-vuotiaat poikani rakastavat sitä. Heillä on koirakuume.

Miralla on Superkasi-yhteistyöhuone kymmenen muun freelancerin kanssa Helsingin Kalliossa. Suurin osa työhuonekavereista on graafisia suunnittelijoita tai kuvittajia, mutta mukana on myös valokuvaajia.

Korona-aikana lähes kaikki ovat tehneet töitä kotona. Nyt paluuta tehdään asteittain.

– Minulla on ollut kova ikävä ihmisiä ja yhteisiä lounaita. Vasta korona-aikana tajusin, miten tärkeä lounashetki on omalle jaksamiselleni.

Tule mukaan elämäsi muutokseen! Liity ilmaiseen Anna mennä! -valmennusryhmään

Tilaa itsellesi myös Anna mennä! -muutosvalmennuksen uutiskirje.

Anna Perhon Anna mennä! -verkkovalmennuksen kahdenkymmenen livevalmennuksen videot ovat nyt katsottavissa Anna.fi:ssä ilmaiseksi ja ilman minkäänlaista rekisteröitymistä.

Lue lisää valmennuksesta tästä!

Työhuonekaverit ovat juuri se syy, miksi kuvittajalla on työhuone: vaikka tekee yksin töitä, ei ole yksinäinen, kun kuuluu työyhteisöön.

Arkipäivisin työhuoneelta lähtee kello 12 porukka johonkin lähiravintolaan. Mukaan saa mennä tai olla menemättä. Lounaalla puhutaan kaikesta muusta kuin töistä, esimerkiksi lapsista tai viikonloppusuunnitelmista.

Paitsi työkavereita Mira sanoo kaivanneensa myös työhuoneen rauhaa. Kun täällä laittaa luurit päähänsä, kukaan ei tule häiritsemään. Kotona taas elämä on täynnä keskeytyksiä.

– Minulla oli huhtikuussa työn alla kirja raskaasta aiheesta, lapsen menettämisestä. Aika ­pian tajusin, että sen kokoisia kysymyksiä ei voi pohtia tunnin pätkissä tai niin, että joku voi tulla koska tahansa kysymään: äiti, autatko… Aloinkin piirtää myöhään iltaisin, kun lapset olivat menneet nukkumaan.

Irti kahdeksasta neljään -ajattelusta

Kun Mira tuli Superkasi-työhuoneelle ensimmäisen kerran 2,5 vuotta sitten, hän ihastui paikan boheemiin ilmapiiriin. Se muistutti häntä Berliinistä, jossa hän oli ollut opiskeluvaihdossa.

– Monilla työhuoneilla on nyt trendinä minimalismi ja valkoisuus, mutta täällä sallitaan kasat ja oma pöytä saa olla sotkuinen. Se sopii minulle.

Kaiken kaikkiaan hän kokee, että työhuonejäsenyys on vienyt omaa tekemistä eteenpäin. Työkavereilta on oppinut uusia asioita ja myös oma ammatti-identiteetti on vahvistunut.

– Olen suhteellisen nuori freelanceriudessani – vielä viisi vuotta sitten olin vakitöissä vaatesuunnittelijana Seppälässä. On ottanut aikaa, että olen saanut itseäni irti kahdeksasta neljään -ajattelusta ja toimistotyökulttuurista.

Työhuonekavereilta Mira on saanut ideoita erilaiseen työn jaksottamiseen: joku käy uimassa keskellä työpäivää, joku toinen kokee mielekkääksi tehdä aamupäivät kotona ja iltapäivät työhuoneella, joku lähtee välillä kahvilaan piirtämään.

– Jokainen tietää, mikä on itselle paras tapa tehdä töitä. Minäkin kuuntelen itseäni tarkemmalla korvalla kuin ennen.

Uusia ideoita verkkoyhteisöstä

Syksyllä 2017 kehittämistyön johtava asiantuntija Eeva Salonen, 45, istui teellä viiden itselleen tuntemattoman naisen kanssa kahvilassa ja ihmetteli omaa rohkeuttaan. Hän kuului Facebookissa naisille suunnattuun Ompeluseura-ryhmään, jossa käsitellään työelämän kysymyksiä. Sen kautta Eevan feediin oli tullut kutsu uudelta alaryhmältä, Ompeluseuran palvelumuotoilijoilta, joka järjesti livetapaamisen. Aihe kiinnosti Eevaa, ja siksi hän oli uskaltautunut paikalle.

Eeva Salonen tietokoneella. Helsingin seurakunta­yhtymässä kehittäjänä työskentelevä Eeva Salonen on löytänyt verkon kautta muita samantyyppistä työtä tekeviä, joiden kanssa oivalluksia voi jakaa.

Helsingin seurakunta­yhtymässä kehittäjänä työskentelevä Eeva Salonen on löytänyt verkon kautta muita samantyyppistä työtä tekeviä, joiden kanssa oivalluksia voi jakaa.

Hyppy tuntemattomaan kannatti, sanoo Eeva nyt. Hän on löytänyt netissä toimivista verkostoista ympärilleen ihmisiä, jotka omissa tehtävissään miettivät samoja kysymyksiä kuin hän itse työpaikallaan Helsingin seurakuntayhtymässä.

– Kehittäjänä olen usein vähän yksinäinen susi omassa työyhteisössäni. Verkko laajentaa mahdollisuuksia löytää henkilöitä, jotka tekevät samantyyppistä työtä.

Pelkästään Palvelumuotoilijat-ryhmään kuuluu lähes 1 200 ihmistä. Eeva on ylläpitäjänä ryhmässä.

Kasvun paikka

Ota, anna, jaa, kuuluu Ompeluseuran palvelumuotoilijoiden yksi periaate. Ajatuksena on, että jokaisella ihmisellä on jotain osaamista, jota hän voi jakaa muille.

– Vielä alussa mietin, uskallanko osallistua keskusteluihin, onko minulla annettavaa. Oli kasvun paikka, kun tajusin, että minulla onkin yllättävän paljon osaamista, jolla voin myös tukea muita.

”Kannattaa luottaa ja jakaa omastaan. kun laittaa rohkeasti jakoon omia tuotoksiaan, muutkin uskaltavat.”

Eeva sanoo jakaneensa ryhmässä esimerkiksi kokemuk­siaan verkostojohtamisesta ja virtuaalisesta ilmiöhuoneesta, jota hän parhaillaan kehittää oman tiiminsä kanssa.

– Isoin oivallus minulle on tullut ehkä luottamuksesta. Että kannattaa luottaa ja jakaa omastaan. Kun laittaa rohkeasti jakoon omia tuotoksiaan, muutkin uskaltavat.

Paitsi että ryhmä toimii verkossa, se järjestää myös muun muassa organisaatiovierailuja. Niiden ohjelmassa on aina jotain työpajahenkistä, esimerkiksi yhdessä kehittämistä tai ryhmä-sparrausta.

– Olen kokenut ryhmässä oivaltamisen tosi innostavana. Saan hetkistä aina ison buustin. Innostuminen energisoi ja auttaa jaksamaan.

Vahvan innostumisen Eeva koki esimerkiksi Ompeluseuran palvelumuotoilijoiden peli-illassa, jossa pelattiin muotoilupeliä. Lautapelin avulla on mahdollista suunnitella yhdessä esimerkiksi tapahtumia tai projekteja.

– Ajattelin heti, että tämä toimisi myös meillä.

Eeva esitteli pelin työpaikallaan, jossa se sai innostuneen vastaanoton. Nyt hän johtaa hanketta, jossa pelistä kehitetään omaa versiota seurakunnille.

Työnohjauksessa pääsee jakamaan tunteita

Lastensuojelun sosiaalityöntekijän Sanna Teiron, 53, työpäivä alkaa usein metsäkävelyllä. Töihin Itä-Helsingin perhekeskukseen on kotoa 20 minuutin matka.

– Varsinkin korona-aikana olen herännyt siihen, miten tärkeitä lyhyetkin hetket luonnossa ovat omalle jaksamiselle. Silloin mieli tyhjentyy.

Sanna Teiro säkkituolissa. 

Ryhmätapaamiset ovat lastensuojelutyössä tärkeitä. Sanna Teiro osallistuu kuukausittain työnohjausryhmään, jota vetää ulkopuolinen työnohjaaja.

Metsän lisäksi toinen tärkeä hengähdyspaikka intensiivisestä työstä on työnohjausryhmä.

Sannan kanssa samaan aikaan työnohjaukseen osallistuu koko hänen tiiminsä, yhteensä yhdeksän henkeä. Lisäksi mukana on työnohjaaja, joka tulee organisaation ulkopuolelta.

– On rikastavaa, että työnohjaaja on täysin ulkopuolinen. Hän pystyy tuomaan raikkaita näkemyksiä keskusteluun.

Lastensuojelutyöhön kuuluu väistämättä myös vaikeita asioita. Niitä ei ole terveellistä miettiä yksin.”

Ryhmätapaamiset ovat tärkeitä ennen kaikkea jaksamisen näkökulmasta. Ilman työnohjausta ammatti muuttuisi yksinäiseksi ja sitä myöten kuormittavaksi.

– Tähän työhön väistämättä kuuluu myös vaikeita asioita. Niitä ei ole terveellistä miettiä yksin.

Työnohjausryhmä kokoontuu kerran kuussa. Tapaamisen aluksi käydään kierros: mitä on juuri nyt mielen päällä.

– Koen sen hirveän turvallisena paikkana. Minun on helppo jakaa omia tunteitani, pelkojani ja ajatuksiani.

Sanna on huomannut, että usein jo pelkästään se, että sanoo vaikean asian ääneen, auttaa. Silloin asian kuulee itsekin eri tavalla ja saa ongelman ympärille happea.

– Kohtaan omia asiakasperheitäni yksin, mutta ryhmässä kuulen muidenkin kokemuksia ja näkemyksiä. On perheidenkin etu, että saan myös toisten elämänkokemuksen käyttööni.

Viime kuukausina ryhmä on toiminut etäyhteydellä, ja siellä on puhututtanut juuri etätyösuositus.

– Sosiaalityötä on vaikea tehdä etänä. Kun ollaan ihmisten kanssa tekemisissä, pitää tavata ja nähdä.

Sanna on halunnut tavata omia perheitään läpi korona-ajan. Useiden asiakkaiden kanssa hän on sopinut ulkotreffejä. Erityisesti lapset ovat hänen mukaansa kaivanneet sitä, että he ovat saaneet puhua viruksesta aikuisen kanssa ja kertoa peloistaan, joita heillä on herännyt.

Rajalliset mahdollisuudet

Sanna toimii myös itse työnohjaajana. Hän on huomannut, että työn rajaaminen ja oman jaksamisen säätely voi olla hankalaa nuorille kollegoille.

– Minulle itselleni oli iso kasvunpaikka kolmikymppisenä, kun tajusin oman rajallisuuteni työntekijänä. Jouduin hyväksymään sen, että vaikutusmahdollisuuteni ovat rajalliset.

Siihen asti Sanna oli ottanut asiakkaiden pulmat omikseen ja ajatellut, että niiden ratkaisu on hänestä kiinni. Nyt hän tajusi, että sosiaalityöntekijänä hän voi ainoastaan tarjota erilaisia vaihtoehtoja asiakkailleen ja auttaa heitä siinä, mihin he ovat pyrkimässä.

– Kukaan toinen ei voi ratkaista sinun elämääsi kuin sinä itse. Tämä pätee ihan kaikessa elämässä.

Mentorin kanssa kiire katkeaa

– Tämä on rankka elämänvalinta, mutta päivääkään en vaihtaisi pois, helsinkiläinen Henrietta Kvist, 43, kuvaa yrittäjäksi hyppäämistään.

Kuusi vuotta sitten äitiyslomalla hän sai idean lasten kielikerhoista, joissa hyödynnettäisiin neurolingvistiikan uusimpia tuulia. Ensimmäisen vuoden Henrietta pyöritti Linguajoy-yritystään tyttäriensä päiväuniaikaan ja myöhään iltaisin. Kun Helsingin yrittäjänaisissa käynnistyi mentorointiohjelma, Henrietta päätti hakea mukaan.

– Mentoripolkuni alkoi hyvässä kohtaa. Olin saanut jo ensimmäiset kerhot pyörimään, mutta edelleen minun piti tehdä isoja päätöksiä kovassa vauhdissa.

Lasten kielikerho­yrityksen perustanut Henrietta Kvist sai oman mentorin Helsingin yrittäjänaisten mentori­ohjelman kautta.

Lasten kielikerho­yrityksen perustanut Henrietta Kvist sai oman mentorin Helsingin yrittäjänaisten mentori­ohjelman kautta.

Nopeasti Henrietta huomasi, että hän oli samalla taajuudella oman mentorinsa, koulutusalan yrittäjän Jaana Koskisen kanssa. Heidän välilleen oli syntynyt luottamus.

– Voimme keskustella hyvinkin syvistä ja vakavista asioista. Molemmat tietävät, että keskustelut jäävät tähän kahvipöytään.

”Kaikki ansaitsisivat oman mentorinsa”

Kulunut kevät on ollut yrittäjälle erityisen raskas. Koulujen sulkiessa Henrietta oli tilanteessa, jossa hänen piti järjestellä kielikoulunsa opetus nopeasti uusiksi: kursseja alettiin tehdä verkkoon.

– Sain Jaanalta maaliskuussa tekstarin: ’Miten jaksat? Mikä tilanne?’ Kyllä siinä tippa tuli linssiin! Vaikka hänellä oli omatkin kiireensä, hän huolehti minusta.

Tekstiviestissä kiteytyy Henriettan mielestä paljon mentorisuhteen merkityksestä. Yrittäjä on vastuussa monen ihmisen hyvinvoinnista ja toimeentulosta. Hänen tehtävänsä on kysyä muilta heidän voinnistaan, mutta mentori kysyy hänen kuulumisiaan.

– Tärkein tuki yrittäjyyteen minulle tulee kotoa – minulla on maailman ihanin mies, joka ratkoo kanssani pulmia ja kantaa leijonanosan perheemme arjen pyörityksestä. Mutta Jaanan vankkumaton tuki on ollut tärkeä läpi matkan.

”Jaanalta olen oppinut, että pärjään. On ihana tunne, että joku uskoo kykyihini ja visiooni ja näkee minut tosi positiivisten silmälasien läpi.”

Henrietta ja Jaana tapaavat toisiaan usein lounaan tai kahvin merkeissä. Tapaamiset he sopivat yrittäjätilaisuuksien yhteyteen.

– Kaikki ansaitsisivat oman mentorinsa alasta riippumatta. Jokainen meistä miettii joskus yön pimeinä tunteina, onko minusta tähän, pärjäänkö. Jaanalta olen oppinut, että kyllä pärjään. On ihana tunne, että joku uskoo kykyihini ja visiooni ja näkee minut tosi positiivisten silmälasien läpi.

Mentoritapaamiset toimivat myös hengähdystaukoina, Henrietta sanoo. Ne pakottavat pysähtymään arjen kiireen keskellä ja miettimään, mitkä asiat ovat juuri nyt oman mielen päällä tai mikä on esimerkiksi inspiroinut viime aikoina.

– Minulle haastavinta yrittäjyydessä on perheen ja työn balanssi. Olen niin innoissani, että teen helposti töitä 24/7.

Kasvuyrittäjän aamupäivät kuluvat usein palavereissa. Puolen päivän jälkeen starttaavat koulujen iltapäiväkerhot. Jos joku opettajista sairastuu, Henrietta rientää hätiin. Iltaisin pyörivät lasten ja aikuisten kielikurssit, samoin viikonloppuisin. Vaikkei yrittäjä itse vedä ryhmiä, hän menee usein avaamaan koulun ovet.

– Olemme jutelleet Jaanan kanssa tästäkin asiasta. Hänelle harrastukset ovat henkireikä. Kun lapset vähän kasvavat, haluan, että minullakin on jokin harrastus, joka vie mielenkiintoni niin täysin, että hetkeksi unohdan työn.

Juttu on julkaistu Anna-lehden numerossa 24/2020

X