Työ ja raha

Viivi Ypyä, 36, sai harvinaisen ja himoitun unelmatyön, itki parrasvalojen katveessa ja vaihtoi alaa terveydenhoitajaksi: ”Rakastan”

Viivi Ypyä, 36, paloi loppuun toteuttaessaan unelmaansa muusikkoudesta. Pelastus löytyi ihmisten auttamisesta suuressa ammatillisessa suunnanmuutoksessa.

Teksti:
Hannele Tavi
Kuvat:
Sara Pihlaja, Tiina Salminen, Viivi Ypyän Kotialbumi

”Elämässä ei tarvitse olla yhtä ainoaa polkua.”

Viivi Ypyä, 36, paloi loppuun toteuttaessaan unelmaansa muusikkoudesta. Pelastus löytyi ihmisten auttamisesta suuressa ammatillisessa suunnanmuutoksessa.

”Vanhempani huomasivat jo varhaisessa vaiheessa, että soittelin patterikäyttöisellä Casiolla telkkarista kuulemiani sävelmiä. Äitini lahjoi minut soittotunneille nukkekodin kalusteilla.

Lukiossa päätin, että minusta tulee ammattimuusikko. Hain opiskelemaan pianonsoittoa. Onneksi en päässyt, sillä olin aloittanut vähän aikaisemmin kontrabasson soittamisen sivusoittimena. Se olikin hauskempaa, ja vuoden päästä hain opiskelemaan kontrabasson soittamista.

Sillä kertaa pääsin sisään Helsingin Konservatorioon, ja siitä kaikki lähti.

Valmistuin Konservatoriosta ja pääsin Sibelius-Akatemiaan. Olin kehittynyt soittajana nopeasti, sillä olin motivoitunut ja haaveeni päästä muusikoksi oli niin suuri, että tein töitä valtavasti.

Pieni Viivi lahjottiin nukkekodin kalusteilla aloittamaan musiikkiharrastus.
Pieni Viivi lahjottiin nukkekodin kalusteilla aloittamaan musiikkiharrastus.

Elämäni Akatemiassa oli pelkkää harjoittelemista. Pikkuhiljaa aloin saada myös töitä alalta. Muistan ikuisesti sen, kun minut pyydettiin ensimmäisen kerran keikalle Helsingin kaupunginorkesteriin. En meinannut pysyä housuissani, kun soitin Sibeliuksen Luonnotarta. Yhteinen kokemus soittamisesta oli niin vahva.

Tuossa hetkessä oli selvää, että tähän minut on luotu.

Kolmantena opiskelusyksynä minulla ei ollut ollut vapaapäivää muutamaan kuukauteen. Karita Mattilan joulukonsertin jälkeen vein basson takaisin Akatemian bassoluokkaan ja romahdin lattialle itkemään. Silloin paloin ensimmäisen kerran loppuun.

”Opettajani ei silti päästänyt minusta irti.”

Sain levätä jouluna, ja hommat jatkuivat seuraavana keväänä normaalisti.

Kun tarpeeksi luuhasin hotelleissa ympäri Suomen, aloin uudestaan huomata väsymisen merkkejä. Samalla yritin hakea vastauksia siihen, miksi teen tätä työtä.

Lopulta motivaationi tippui. Syöksykierteen loppuvaiheessa en edes pystynyt ottamaan bassoa käteeni, minulle tuli siitä fyysisesti niin paha olo. Soittotuntini muuttuivat terapiasessioiksi. Opettajani ei silti päästänyt minusta irti.

Tilanne oli niin vaikea, että olin lopettamassa opintoni kokonaan. Opettajani halusi kuitenkin, että soitan diplomikonserttini. Hän sanoi, että se voi jäädä viimeiseksi soittamakseni konsertiksi, mutta se minun kannattaisi kuitenkin tehdä.

Aloin harjoitella diplomiohjelmistoa ja sain siihen pianistiksi Timo Koskisen. Hänestä tuli minulle valonnäyttäjä. Minä harhailin pimeässä, mutta hän kannatteli minua koko harjoitteluprosessin läpi.”

Piti vain olla kiitollinen

”Akatemiassa vallitsi kulttuuri, jossa negatiivisista tunteista ei saanut puhua. Piti vain olla kiitollinen siitä, että sai olla huippuyliopistossa toteuttamassa unelmaansa. Vain opettaja ja pianisti tiesivät tilanteestani.

Toivon, että opiskelijat saisivat nykyään apua. Jos minut olisi ohjattu keskustelemaan asioistani ammattilaisen kanssa, asiat olisivat ehkä voineet mennä eri tavalla.

Soitin lopulta hienon diplomin, jossa ohjelmistona oli muun muassa Einojuhani Rautavaaran kontrabassokonsertto. Olin opiskelujeni alussa sanonut, että höperöhaaveeni olisi päästä soittamaan tuota konserttoa orkesterin kanssa. Hienon diplomini ansiosta minut sitten pyydettiin solistiksi. Tilanne oli todella ristiriitainen: olin lähtenyt aivan pohjalta, jossa en pystynyt koskemaan soittimeen. Nyt seisoin orkesterin edessä toteuttamassa absoluuttista unelmaani.

”En ollut lopettanut soittamista pahaan oloon.”

Viimeisen konsertin jälkeen kaikki muut lähtivät karonkkaan, mutta minä vain mietin, että tämä oli tässä. Hain Hesburgerista itselleni hampurilaisen, jonka söin kotona. Olin onnellinen. En ollut lopettanut soittamista pahaan oloon, vaan nyt sain lopettaa urani omaehtoisesti.

Kun olin pitkään myllertänyt pohdinnoissa arvoista ja merkityksellisyydestä, kiinnostuin luonnontieteistä. Käänteentekevä kokemus oli katsomani avaruusdokumentti, jossa zoomattiin koko ajan kauemmaksi maapallosta. Tajusin, kuinka merkityksetöntä oma elämäni on.

Muusikolla on hyvä olla terve annos narsistisuutta. Hänen pitää haluta olla esillä, ja olin niin kyllästynyt siihen. Sain ajatuksen – ehkä naiivin – että haluan auttaa ihmisiä ja viedä hyvää eteenpäin. Äitini oli ollut sairaanhoitaja aikoinaan, joten hain opiskelemaan terveydenhoitajaksi ja pääsin sisään.

Aika musiikkiopinnoissa ei mennyt Viivi Ypyän mielestä hukkaan. Hän oppi harjoittelemaan ja sai perspektiiviä asioihin.
Aika musiikkiopinnoissa ei mennyt Viivi Ypyän mielestä hukkaan. Hän oppi harjoittelemaan ja sai perspektiiviä asioihin.

Mitä pidemmälle opinnoissani pääsin, sitä varmempi olin siitä, että olin löytänyt oman polkuni. Kun ensimmäiset sairaalaharjoittelut alkoivat ja puin peltipaidan ylleni, sain saman fiiliksen kuin silloin ensimmäistä kertaa Sibeliuksen Luonnotarta soittaessani.

Nykyään olen töissä Lopella neuvolassa ja terveydenhoitajana koulussa. Työ tuntuu merkitykselliseltä. Rakastan lasten ja perheiden kanssa työskentelyä.”

Päinvastaisessa maailmassa

”Muusikkona minulla oli sellainen olo, etten saanut koskaan epäonnistua, tai epäonnistumisesta ei saanut kertoa kenellekään, sillä silloin epäonnistuin ihmisenä. Terveydenhoitajana maailma on päinvastainen. Työyhteisössä on lämpöä ja syleilevyyttä.

Tutustuin mieheeni jo opiskellessani Sibelius-Akatemiassa. Olimme yhdessä jonkin aikaa, mutta erosimme, kun olin aikeissa lähteä ulkomaille opiskelemaan. Vaikka muuttoaikeet peruuntuivat, jäi eromme silti voimaan.

Vuosia kului, hän sai oman esikoisensa siinä välissä. Jossain vaiheessa lähetin hänelle tekstiviestin, jossa kysyin, mitä kuuluu. Tapasimme ja rakkaus roihahti. Huomasimme, ettei se koskaan ollut loppunutkaan. Nyt olemme naimisissa ja meillä on yhteinen lapsi. Puolisoni esikoinen on meillä aina viikonloppuja.

Olen palannut tekemään pieniä muusikon keikkoja. Olen saanut toipua rauhassa romahduksesta, ja nykyään musiikki on ilon ja inspiraation lähde elämässäni.”

Juttu on julkaistu Annan numerossa 6/2022.

X