Vuosikymmeniä Lemmenjoella kultaa kaivaneet pariskunnat hyvästelevät harvinaista elämäntapaansa: ”Kullan avulla voisi toteuttaa unelmia”

Lapissa jo vuosikymmenten ajan puolisoittensa kanssa kultaa kaivaneet Sirkka Merenluoto, Heli Rapakko ja Terhi Telilä jättävät hyvästejä harvinaiselle elämäntavalleen. Lemmenjoen kansallispuiston kaivospiireissä vain sitkeimmät ovat jäljellä.

Onko tuo seita? Katoppa, ihan kuin tuolla olisi silimät ja nokka. Onkohan se kullan jumala?

Kullankaivaja Kari Merenluoto viittoo kohti Lemmenjoesta jyrkästi nousevaa rakkaa, pakkasjään lohkareiksi rikkomaa kalliota ja sen suurimpia kivikasoja. Inarin Njurgulahdesta aamukymmeneltä lähtenyt jokivene putputtaa jokea pitkin sylissään parikymmentä kulkijaa, kullankaivajaa ja ELY-keskuksen virkamiestä rinkkoineen ja kantamuksineen.

Lemmenjoen kansallispuiston kesäkuinen kauneus hiljentää veneessä istujat. Vain silloin tällöin joku kommentoi näkemäänsä: joen rannoilta korkealle nousevien metsien vanhuutta, joen ylle kaartuvia, juuriltaan irtoamassa olevia puita, poromies Kaapin Jounin vanhaa tilaa, jonne joku on tuonut kesäksi lampaita turistien kaitsettavaksi.

Matkaa syvemmällä kansallispuistossa sijaitsevaan Kultahaminaan on Njurgulahdesta 21 kilometriä. Paikat ovat osa Metsähallituksen Luontopalvelujen rakentamaa, viime vuonna avattua retkeilyreittiä, jonka teemana on kullankaivu.

Venekyydin navakoittama tuuli alkaa nopeasti hiipiä kylmyytenä jäseniin. Onneksi vesi on korkealla eikä matkustajien tarvitse kosken eikä kapeikkojen kohdilla nousta veneestä rannoille kävelemään.

Maastossa liikutaan kesäaikaan jalan tai mönkijöillä

Vajaa tunti lähdön jälkeen puuvene lipuu Kultahaminan laituriin. 73-vuotias Kari nousee veneestä ketterästi ylös ja hakee rinteeseen parkkeeratun mönkijänsä lähemmäs tavaroiden pakkausta varten. Edessä on vielä lähes 10 kilometrin matka Merenluotojen kaivospiirille Pusku- ja Ruittuojien vedenjakajalle.

Maasto on täällä vaativaa suurten korkeuserojen takia. Mönkijä on omien jalkojen lisäksi ainoa väline, jolla kansallispuistossa pääsee kesäaikaan liikkumaan. Nytkin se nousee ketterästi ylös nimensä veroista Hengenahdistuksenmäkeä, joka kohoaa Kultahaminasta jyrkästi tuntureita kohti. Se pysyy pystyssä kuhmuraisessa maastossa ja kivenlohkereita täynnä olevilla mönkijäpoluilla, ylittää vesiesteet ja kiipeää vaivatta tuntureiden laelle.

Mitä korkeammalle noustaan, sitä karummaksi käy luonto: männyt harvenevat, tunturikoivut käpristyvät ja mataloituvat. Katajat voivat olla jopa satoja vuosia vanhoja. Niiden puu on kuolleenakin niin kovaa, ettei se haperru juuri lainkaan. Martin Iskon palo -tunturin laella on enää varpuja, sammalia ja vaivaiskoivuja sekä tunturin kukkaa, vaaleanviolettia kurjenkanervaa.

On avaraa, tilaa alla ja yllä. Kauimpana siintävät siniset huiput sijaitsevat jo Norjan puolella. Poroja ei näy, mutta jäkälä näyttää monin paikoin kalutulta. Poikueellinen kapustarintoja lehahtaa varvikosta lentoon.

Läntisellä taivaalla aurinko ja pilvet saavat aikaan erikoisen valoilmiön, jota Kari jää hetkeksi ihmettelemään. Martin Iskon palon laelta näkyy jo Merenluotojen kaivospiiri Pusku mökkeineen, saunoineen ja kaivauksineen.

Koneellisen kullankaivun lopettavaan kaivoslakiin ei olla tyytyväisiä

Keltamustan huivin päähänsä kietaissut Sirkka Merenluoto, 71, tervehtii tulijoita iloisesti harmaan, vaatimattoman hirsimökin edustalla. Vuonna 1993 rakennetun mökin ulkoseinällä roikkuu Etelänristi, Australian kullankaivajien sinivalkea kapinalippu merkkinä siitä, että koneellisen kullankaivun ensi vuonna lopettavaan kaivoslakiin ei täällä olla tyytyväisiä.

Pihapiirissä on sauna ja sen edessä pikkuruinen lampi sekä toinen mökki, jossa työmiehet ja vieraat nukkuvat. Ulkohuussi on kauempana rinteessä.

Pihalta näkee esteettä joka suuntaan, myös parinsadan metrin päässä alkaville kaivauksille. Kauempana kaivinkone tasoittelee jo kaivettua maata, lähempänä näkyy aktiivinen kaivausalue ränneineen ja pumppuineen.

Kaivospiirit on myönnetty alueille, joiden maaperässä on todettu olevan tietty määrä kultaa. Usein hyvin pieninä hitusina esiintyvä irtokulta erotellaan maasta veden ja täristimien avulla. Koska kulta on painavaa, se tippuu rännien pohjalle. Lopuksi rännit pestään ja pienistä kivistä ja hiekasta koostuva viimeinen maa-aines vaskataan käsin. Siitä löytyy kultaa, jos löytyy.

Suurin osa kesän ruuasta tuodaan talvisin moottorikelkalla

Sirkka alkaa touhuta Karin tuomisten kanssa.

– Unohdin sanoa, että tuo leipää, toitko, Sirkka kysyy kantaessaan ruokia kylmäkellariin, maahan kaivettuun ja veden ympäröimään katettuun tynnyrinpuolikkaaseen.

Lähimmälle tielle on yli 30 kilometriä ja siksi suurin osa kesän aikana syötävästä ruuasta tuodaan tänne talvisin moottorikelkalla. Sen täytyy olla hyvin säilyvää purkki- ja kuivaruokaa: hernekeittoa, makaronia, näkkileipää. Moottorikelkalla tuodaan talvisin kaikki muukin kaivauksilla tarvittava, muun muassa 150 tynnyrillistä dieselöljyä kaivinkoneiden ja vesipumpuille sähköä tuottavien aggregaattien käyttöön.

Kesäisin matka ”maalikylille” on vaivalloinen eikä sitä tehdä turhan takia.

– Käymme Inarissa ehkä kerran kuussa, joskus olemme tunturissa parikin kuukautta yhteen menoon, Sirkka kertoo.

Aika ei käy pitkäksi, sillä töitä riittää ympäri vuorokauden ja ne kaikki täytyy tehdä itse. Kaivaukset ovat Karin vastuulla huoltoineen ja korjaamisineen, Sirkka hoitaa muonituksen ja asumisen lisäksi hienoimman kiviaineksen vaskaamisen pihalammen vedellä.

Mökissä aika pysähtyy

Sisällä mökissä aika pysähtyy. Kalusteena on vain neljän hengen ruokapöytä, kahden levyn liesi uuneineen, muutama keittiönhylly, Karin ja Sirkan kahden maattava sänky ja sen yläpuolella säilytystila, joka toimii myös varavuoteena. Kaikki tarpeellinen on esillä seiniä kiertävillä hyllyillä, kankaisissa taskuissa, nauloissa ja naulakoissa pannulapuista ja laastareista pinsetteihin, joilla kultahiekan seasta noukitaan loputkin epäpuhtaudet pois.

Sirkka ja Kari istahtavat pöydän ääreen ja alkavat muistella vuosiaan kullankaivajina.

– Kerran, vuosia sitten, Kari putosi moottorikelkan, reen ja koko kesän kultalöytöjen kanssa mustan jään läpi Lemmenjokeen heti sen jälkeen, kun itse olin päässyt yli kepillä jäätä edessäni koputellen, Sirkka kertoo.

– Erään talven huoltoreissulla normaalisti puolentoista tunnin kelkkamatkaa tehtiin huonon sään takia seitsemän tuntia, ja kerran kesällä pelastauduimme lumi- ja raemyrskyltä tunturin laen puhelinkoppiin.

”Kun tänne tullaan ja täältä lähdetään, pyydän luojalta apua”

Matkat saavat yhä Sirkan sydämen syrjälleen.

– Joka kerta, kun tänne tullaan ja täältä lähdetään, pyydän luojalta apua siihen, että pääsemme turvassa perille.

Luonto on ollut ankara, mutta myös antanut paljon.

– Täällä taivas on lähellä, on tilaa hengittää ja näkee kauas. Luonto alkaa kotipihasta, tässä on käynyt hirviä vasoineen ja 14 riekon poikuekin. Jänkällä on ihana kävellä pitkiä matkoja keräämässä hilloja, mustikoita ja puolukoita. Ja kuinka kauniisti sinirinta, Lapin satakieli laulaa!

Parhaimpana kesänä Sirkka ja Kari löysivät 10 kiloa kultaa

Mökkinsä edustan Sirkka on koristanut jängältä löytämillään poronsarvilla ja luonnon korukivillä. Kivet ovat Sirkan kukkia, joiden värit kuupallinen vettä kirkastaa.

Muistoista monet liittyvät isomusten, yli kymmengrammaisten kultahippujen, löytymiseen. Ne ovat harvinaisia ja sykähdyttävät aina; niitä juhlitaan ja ne saavat usein oman nimenkin.

– 45-vuotishääpäivänämme sain Karilta lahjaksi hänen juuri löytämänsä, 50-grammaisen, sydämen muotoisen isohipun, Sirkka kertoo.

Isomusten hinta muodostuu myyjän ja ostajan neuvottelussa. Mitä painavampi ja kauniimpi hippu, sitä korkeampi on hinta.

Parhaimpana kesänä 1980-luvulla Sirkka ja Kari löysivät 10 kiloa kultaa, puolen maitopurkillisen verran.

– Sillä olisi saanut uuden kaivinkoneen. Nyt niitä saisi kaksikin, niin paljon on kullan hinta noussut, Kari kertoo.

Kaivoslaki on vienyt työn ilon

Kulta on perimmäinen syy siihen, että Kari ja Sirkka tänne vuosi vuodelta, vielä seitsenkymppisinäkin tulevat.

– Mutta työn ilon on kaivoslaki vienyt, Kari sanoo ja alkaa lausua matalalla äänellä Arvo Ruonaniemen runoa: Tämä jäkäläpartako viimeinen / joka kuunteli kutsua vapauden…

Karille kyse on paitsi kullasta myös työstä, elämäntavasta, vapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta.

Kauan Pusku ei Sirkalle ja Karille enää kuulu. Ensi vuoden heinäkuussa kullan konekaivu Lemmenjoella päättyy ja seuraavien kahden vuoden aikana kullankaivajien täytyy maisemoida kaivamansa alueet, purkaa rakentamansa mökit ja rännit ja kuljettaa kaikki tänne tuomansa tavara pois kansallispuiston alueelta. Samalla loppuu osa Lemmenjoen historiaa.

– Kyllähän tätä tulee ikävä, Sirkka sanoo ja katsoo kaukaisuuteen sumuisin silmin.

”Tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja kurjalta”

Myös Jäkälä-äytsin maisemissa, Terhi ja Mika Telilän kaivospiirissä kullankaivun loppuminen herättää tunteita. Nokialla talvet asuvat Telilät ovat kaivaneet kultaa Lemmenjoella 1990-luvulta lähtien. Kotiin Hämeeseen on palattu usein vasta lasten koulujen alkaessa.

Kaksi kaivinkonetta kaivaa yhä maata aamusta iltaan. Toisen puikoissa on Mika, toista ohjaa perheen 14-vuotias poika Ukko. Terhi vuorottelee kaivamisessa Ukon kanssa; kaivinkoneen lisäksi hän on opetellut ajamaan myös moottorikelkkaa.

Perheyritys on investoinut koneisiin, kalustoon ja komeaan hirsihuvilaansa paljon sekä rahaa että työtä. Siksi kaiken tämän menettäminen tuntuu katkeralta vielä kahdeksan vuoden siirtymäajan jälkeenkin.

– Se tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja kurjalta. Lakia perusteltiin aikoinaan luonnonsuojelulla, mutta kyllähän kaikki elinkeinot – myös matkailu ja poronhoito – kuluttavat Lapin luontoa, Terhi, 45, sanoo ja muistuttaa, että kaivualueiden pinta-ala on vain muutama promille koko Lemmenjoen kansallispuiston pinta-alasta.

Terhi myöntää auliisti, että kaivinkoneiden tekemät hiekkakasat ja -kuopat eivät ole erämaassa kaunis näky.

– Esteettinen haitta on kuitenkin hetkellinen. Kun alue on kaivettu loppuun, se tasoitetaan ja päälle kasataan siitä ensimmäisenä sivuun otettu humuspitoinen maa. Monilla alueilla kaivun jäljet häviävät jo muutamassa vuodessa, karummilla tietysti hitaammin, Terhi selittää.

Hän näyttää valokuvia, joissa heinä- ja suokasvit peittävät vanhoja, maisemoituja kaivualueita.

Terhi ei vielä tiedä, mitä perhe aikoo seuraavaksi tehdä. Lapiokaivun mahdollistavan kullanhuuhdontaluvan hakeminen ei innosta, koska käsin kultaa kaivamalla ei perhettä elätetä.

– Joku hurraa jossain, kun konekaivu päättyy, mutta en ymmärrä, miksi. Tätä ammattia kadehditaan muutenkin turhaan. Tämä sopii vain harvoille sinnikkäille ja työteliäille. Tänne ei ole koskaan ollut tunkua.

Helille ja Karille kullankaivuu ei ole pääelinkeino

Lakka kukkii ja riekko lehahtaa lentoon Heli Rapakon, 57, ja Kari Koiviston, 60, pihamaalta. Ollaan Telilöiden naapurissa, Gaskoaivin tunturin kupeessa.

Rovaniemeläiset Heli ja Kari ovat saapuneet Karikuru-nimiselle kaivospiirilleen vain muutamaa tuntia aiemmin. Noin 12 kilometrin matkan Kultahaminan venesatamasta he taittoivat jalan rinkat selässään.

Heli on jo asettanut keltamuoviset sadevesirännit paikoilleen – sadevedestä talous saa pesuvetensä – ja purkanut mukana tuomiaan tavaroita pikkuruiseen, kierrätysmateriaaleista koottuun mökkiin. Talvella lumien aikaan tuodut tavarat odottavat jo valmiina, erityisen hyväksi tiedettyä nötköttiäkin on keittiössä kokonainen hyllyllinen.

Ensimmäisen kerran Heli saapui Lemmenjoelle Karin vieraaksi yli 20 vuotta sitten. Kari oli silloin kullankaivajana vielä untuvikko ja asui pelkässä kamiinan lämmittämässä puolijoukkueteltassa.

– Ajattelin heti, että tänne pitää rakentaa jonkinlainen suoja tai mökki, rakennusmestariksi opiskellut Heli kertoo.

Seuraavan talven aikana hän suunnitteli ja toteutti veljensä autotallissa muutaman neliön kokoisen, kuormalavojen päälle kasattavan mökin, jonka osat kuljetettiin perille moottorikelkalla.

– Rakoja ei saanut olla, etteivät sääsket päässeet sisään. Mökin katon piti olla lisäksi sellainen, että sen sai talveksi laskettua 120 sentin korkeuteen – sitä Metsähallitus silloin näiltä majoilta edellytti.

Myöhemmin, kun valtaus muuttui kaivospiiriksi, sen tukikohta sai rakennusluvan eikä mökkiä tarvinnut enää talveksi mataloittaa. Vuosien varrella Heli paranteli rakennusta, rakensi sinne liukuoven, alas laskettavan pöydän ja kerrossängyn kahdelle pojalleen.

Heli ja Kari ovat aina kaivaneet kultaa käsin, pelkällä lapiolla ja lihasvoimalla. Heille tämä ei ole pääelinkeino, vaan harrastus tai ”kesäduuni”, kuten he itse elämäntapaansa kutsuvat. Päätyökseen Heli myy syväjätesäiliöitä ja Karilla on oma sähköfirma.

Vaatimaton elämäntapa on molempien mieleen

Kuinka kesäpäivät tästä eteenpäin kulkevat, sen Heli ja Kari tietävät tarkkaan. Aamupuuron jälkeen Kari menee rinteeseen kaivamaan ja Heli lähtee ”tekemään toimistohommia” eli kapuaa 20 minuutin matkan Gaskoaivi-tunturin laelle. Siellä kännykkä toimii ja sähköpostit tulevat perille.

– Tarkistan molempien viestit ja vastaan kiireellisimpiin sähköposteihin ja soittopyyntöihin, Heli kertoo.

Mökille palattuaan Heli tekee eväät ja menee rinnettä alas Karin avuksi kaivauksille.

– Lounaan jälkeen otamme torkut. Iltaisin jatkamme kaivamista kuuteen-seitsemään.

Iltaruuan jälkeen Heli ja Kari siirtyvät usein mökin viereiselle laavulle, jossa he viettävät loppuillan.

– Juomme teetä, katselemme maisemaa ja kuuntelemme Radio Suomea. Kun aurinko menee hetkeksi piiloon, menemme nukkumaan, Heli kertoo.

Vaatimaton elämäntapa on molempien mieleen.

Ensimmäisen hipun löytäminen synnytti kultakuumeen

– Kulta oli tietysti ensimmäinen tärppi tulla tänne. Ensimmäisen hipun löytäminen synnytti kultakuumeen, jonka jälkeen ei enää osannut ajatella muuta. Myöhemmin kullasta tuli jotain, minkä avulla voisi toteuttaa talvella tehtyjä unelmia, Kari kertoo.

Kullan myyminen on vaikeampaa kuin luulisi.

– Kun sen on omalla työllä, känsäisillä käsillä maasta kaivanut ja löytänyt, siitä ei halua luopua, Kari sanoo.

– Niin, eipä niitä ole pahemmin myyty, Heli kommentoi.

– Mutta me löysimme täältä myös toisenlaista kultaa. Meillä on samat elämänarvot: viihdymme luonnossa, vihaamme kaikkea haaskausta ja osaamme tulla vähällä toimeen. Tämä on meille vuoden tärkeintä aikaa.

”Ilmassa on viimeisten aikojen fiilistä”

Heli näyttää kahta, yli parikymmentä vuotta palvellutta puista kuksaa, joista pariskunta juo yhä iltateensä.

– Ostimme nämä joskus tahoillamme eri aikaan, mutta katso, miten hyvin ne sopivat yhteen.

Ja toden totta, kuksat ovat kuin tarkoituksella toistensa lomaan veistetyt.

Heli ja Kari muistelevat aikoja, jolloin tuntureilla oli vielä väkeä ja esimerkiksi syntymäpäiville vieraita tuli kaukaakin.

– Nyt väki on hävinnyt eikä enää juhlita eikä käydä tapaamassa naapureita, tehdään vain töitä. Ilmassa on viimeisten aikojen fiilistä.

Laavulla istuva pariskunta hiljenee ja tuijottaa illallakin ihmeellisen korkealla helottavaa aurinkoa, joka kultaa Karikurun rinteen. Tähän kesään mahtuu vielä monta työteliästä päivää ja hiljaista, yötöntä yötä.

Juttu on julkaistu Anna-lehden numerossa 28/19.