Huijaa itsesi asiantuntijaksi: Elokuvat

Elokuva-alassa on jotain kiistattoman seksikästä ja riemukasta. Elokuvat ovat kaikkien ulottuvilla, ja ne tarjoavat elämyksiä kahdessa tunnissa ilman että kotisohvalta tarvitse poistua. Hollywood-tähdissä on yhä jotain arkisen yläpuolelle asettuvaa hohtoa, jota paparazzijulkisuus ei poista.

Elokuva-alalla työskentely mielletään nuorekkaaksi ja innoittavaksi eikä elokuva-alan guruihin liity samanlaista kuivuuden ja pölyttyneisyyden auraa kuin kirjallisuustieteilijöihin ja taidehistorioitsijoihin. Päinvastoin, filmifriikit ovat nokkelia älykköjä – liity siis joukkoon.

1. Elokuvan katsominen

Tärkeintä ovat alku- ja lopputekstit – siis verrattuna taviksen katsomistapaan. Alkutekstit ja niiden asettelu sekä niiden aikana mahdollisesti soiva musiikki ovat kaikki jo itse elokuvaa ja ohjaajan tarkasti valitsemia. Älä koskaan puhu alkutekstien aikana, tai mölise että, ”Eihän elokuva ole vielä alkanut!”. Usko pois, se on. Lopputekstit korostuvat taas siksi, että elokuvien teko vaatii satojen ihmisten työpanoksen ja jos ei katso lopputekstejä, on välinpitämätön tälle uurastukselle. Lopputekstien ohitus on sama kuin lähtisi teatterista tai konsertista aploodeeraamatta. Sen lisäksi lopputeksteistä paljastuu toki muutakin mielenkiintoista, kuten vaikkapa se jos elokuvaa tehneet ovat sukulaisia keskenään. Unohda elokuvan aikana syöminen ja ole järkyttynyt melusta jättimäisissä elokuvasaleissa.  

2. Elokuvan valitseminen

Elokuvan harrastajan ei välttämättä tarvitse vältellä isojen budjettien amerikkalaiselokuvia. Kultivoituneen maineessa voi pysyä, vaikka kävisi katsomassa kassamagneettileffoja. Kyseessä on toiminta, jota kutsutaan tällöin ”Alan tarjonnan ja kehityksen seuraamiseksi”. Huomionarvoista on myös, että elokuva on tarkoitettu katsottavaksi isolta kankaalta: tämä on otettu huomioon kuvakulmissa ja asettelussa.

Eri asia on, mitkä leffat julistaa hienoiksi. Tässä arvostamisasiassakin elokuva-ala on armelias. On hyväksyttävää pitää ns.mauttoman genren elokuvista, kuten toimintaleffoista, jos ilmoittaa pitävänsä niistä erityisesti – ja ymmärtävänsä niiden aseman elokuvien hierarkiassa. Pitäminen ilmaistaan seuraavasti: ”Minulla on tällainen outo lämmin suhde Harry Potter-elokuviin. Kyse on kuriositeetista, sillä yleensä ennalta-arvattavat tehostemökellykset eivät iske minuun, mutta kyse on ehkä laajemmassa mielessä kiinnostuksestani sisäoppilaitosta käsitteleviin nuorisoelokuviin”. Monella elokuvaohjaajalla on jokin erityislaji, jota he ”seuraavat” (eli katsovat omaksi viihdykkeekseen).

Elokuvan voi myös hyvin katsoa uudestaan ja uudestaan. Jos olet elokuvadiggarin kanssa liikkeellä, oleellinen kysymys ei ole ”Oletko nähnyt tämän?” vaan ”Haluatko katsoa tämän nyt?”.   

3. Elokuvakoti ja -look

Elokuvan harrastaja voi elää ilman liesituuletinta, mutta ei ilman kotiteatterisysteemiä. Leffajulisteen on löydyttävä joltain seinältä (huononkin leffan juliste kelpaa, olkoon sitten camp-huumoria). Mustat silmänaluset ja kalpeus kuuluvat olemukseen – elokuvia katsotaan öisin. Urheilu on vähemmän verbaalisten ihmisten harrastamaa ajanhukkaa. 

4. Termit

Viljele termejä:

Slapstick eli fyysisyyteen perustuvaa komiikkaa, jonka kukoistuskausi alkoi jo mykkäfilmien aikaan.

Screwball eli nopeaan ja yllättävään dialogiin perustuvaa komiikkaa. Screwball-komedioita tehtiin pääasiassa 1930-luvulla.

Film noir oli alun perin nimike Amerikassa 1940-luvulla tehdyille elokuville, joissa on yksityisetsivä tutkimassa rikosjuttua kaupungin hämärillä kujilla. Elokuvien tyyli ei saanut nimeään valaistuksen vähäisyydestä, vaan ranskalaiskriitikoilta. Ranskassa ilmestyvän kirjadekkarisarjan kannet olivat mustat =noir. Nimitys johtaa helposti ajattelemaan, että kyseessä olisivat ranskalaiset taide-elokuvat eivätkä ainakaan kliseiset salapoliisitarinat Amerikasta. Valaistus oli näissä elokuvissa tarkkaan harkittua, ja valonlähde, kuten esimerkiksi autonvalot tai katulamppu, pyrittiin asettelemaan kuvaan. Tällä saatiin aikaan jyrkkiä varjoja huoneiden nurkkiin ja ihmisten kasvoihin.

Neo-realismilla kuvataan useita Italiassa 1940-l. kuvattuja elokuvia kuvattiin: tyyliin kuului amatöörinäyttelijöiden käyttö, arkisuuteen pyrkiminen puvustuksessa ja maskeerauksessa ja tapahtumien kuvaus oikeissa kohteissaan.

Auteur-ohjaajalla viitataan eurooppalaiseen elokuvien tekoperinteeseen, jossa elokuvan ohjaaja oli usein myös sen käsikirjoittaja ja tuottaja, ja tietyn ohjaajan elokuvat tunnisti tälle ominaisesta tyylistä. Amerikassa elokuvien tuotanto keskittyi alusta alkaen studioihin, joissa ohjaajan valta ei ulotu koko tuotantoprosessiin, vaan tuottajalla ja studiotiimillä on huomattavaa sanavaltaa.

Cameo-rooli on rooli, joka alun perin tarkoitti kuuluisuuden nopeaa vilahdusta kohtauksessa. Esimerkiksi Alfred Hitchcock sijoitti itsensä elokuviinsa johonkin kohtaan vaikkapa ohikulkijaksi. Cameolla ei useinkaan ollut repliikkejä eikä tätä mainittu lopputeksteissä. Nykyään cameo-roolilla viitataan julkisuuden henkilöiden esiintymiseen elokuvassa – joko ”omana itsenään” tai roolinimellä.

5. Elokuvien historia

Elokuvat eivät taidemuotona ole kovin paljon sataa vuotta vanhempi. Alan ihmisten mielestä kyseessä on silti kehittynein taidemuoto – tämä lienee makukysymys, mutta varmaa on että elokuvat ovat kehittyneet ripeästi. Ensimmäisestä liikkuvan kuvan esityksestä Pariisissa 1895 (asialla Lumièren veljekset Louis ja August), äänifilmien yleistymiseen 1930-luvun aivan alussa ja filmien muuttuminen värilliseksi 1950-1960-luvuilla, elokuva on harpponut illusioiden luomisessa jättiaskelin kömpelöistä trikkikuvista hienostuneisiin erikoistehosteisiin. Uusia aluevaltauksia ovat 3D-elokuvat ja interaktiivisuus.

Triviana voi mainita, että ennen ikärajajärjestelmää 1930-luvulta alkaen kaikkia Hollywood-elokuvia koskivat säännöt moraalisuudesta – jos elokuva rikkoi näitä Motion Picture Producers and Distributors of American (MPPDA) sääntöjä, se ei saanut levitystä oikeuttavaa merkintää. Sääntöjen mukaan sankarimiehellä ei esimerkiksi saanut olla parransänkeä eikä edes aviopuolisoilla yhteistä vuodetta. Jopa kuuluisasta Tuulen viemän loppurepliikistä ”Frankly my dear I don’t give a damn” jouduttiin käymään pitkällisiä neuvotteluja kirosana ’damn’in vuoksi.

6. Dubbaus

Dubbaus on maallikoidenkin mielestä huvittavaa ja rasittavaa, mutta harrastajan mielestä se on hirveää. Paitsi että dubbaus turmelee alkuperäistä näyttelijäntyötä, sitä on aikanaan käytetty myös valtiollisen sensuurin ja propagandan välineenä, jolloin se kantaa painolastinaan ikäviä mielleyhtymiä dubatun version aitoudesta suhteessa alkukieliseen teokseen.  Suomalaiset naureskelevat usein manner-ja eteläeuroopalle dubbausperinteelle, mutta on huomioitava, että amerikkalaisetkin dubbaavat aasialaisia ja eurooppalaisia filmejä tai tekevät niistä omat versionsa, koska eivät pidä tekstityksestä.

7. Oscarit ja Palmut

Tunnetuimmat elokuva-alan palkintojen jakotilaisuudet ovat amerikkalaisen Elokuvataiteiden ja –tieteiden Akatemian (Academy of Motion Picture Arts and Sciencees) jakamat Oscarit, joita on jaettu vuodesta 1927, ja ranskalaisen Cannesin kaupungin elokuvafestivaalit, joita alettiin pitää Toisen maailmansodan jälkeen elokuvatuotannon elvyttämiseksi 1946.  Muita tunnettuja palkintoja ovat brittien Baftat ja Hollywoodissa toimivien ulkomaalaisten lehtien toimittajien muodostaman raadin jakamat Golden Globet. Oscar-palkinnot ovat varmasti seuratuin elokuva-alan tapahtuma, mutta palkinnot kärsivät tietystä uskottavuuden puutteesta. Milloin katsotaan palkittavan vain kaupallisia menestyksiä tai sitten, että palkinto annetaan poliittisten sympatioiden vuoksi tietylle taholle. Palkintohistoria sisältyy kummallisuuksia, kuten sen että useimmiten maailman parhaaksi arvioitu elokuva Citizen Kane (ohjaaja Orson Welles) nappasi palkinnon vain parhaasta käsikirjoituksesta. Elokuvapiireissä Oscar-gaalaa kuitenkin seurataan silmä kovana – usein reaaliajassa – mutta seuraamista leimaa ristiriitainen huolestuneisuus (kuten kaiken jenkkien toiminnan tarkasteluun) siitä, osataanko palkinnot nyt antaa oikeille ihmisille.

8. Arviointi

Tyylikkäitä arviointikohteita ovat elokuvan rakenne ja kuvakulmat. Oliko toimiva, mielenkiintoinen ja haastava rakenne? Oliko kuvakulmia käytetty kekseliäästi vai hyvin perinteisesti? Entä värien käyttö? Jos elokuvassa on ollut paljon mahtipontista jousimusiikkia, siitä voi käyttää luonnehdintaa ”läpisävellettyä kakkaa” – ”tuollaista emotionaalista nostatusta, eikä mitään punnittua sisältöä”.

Näyttelijöiden ihanuudesta tai kamaluudesta kohkaaminen ei kuulu asiaan – paitsi tietyt näyttelijät, joista pitäminen on hyvän maun merkki, kuten vaikkapa Judi Dench tai Steve Buscemi. Kaikki kuolleet ovat aina hyviä.

Parhaimpien elokuvien listausten kestosuosikkeja:

-King Kong (1933)

-Tuulen viemää (1939)

-Citizen Kane (1941)

-Casablanca (1942)

-Ihmeellinen on elämä (1946)

-La Strada (Tie) (1954)

-Nuori kapinallinen (1955)

-Psyko (1960)

-2001 – avaruusseikkailu (1968)

-Kummisetä (1972)

-Peili (1974)

-Taksikuski (1976)

-Schindlerin lista (1993)

-Sininen, Valkoinen, Punainen –trilogia( 1993-1994)

Teksti: Tia