Julkkikset

Rosa Meriläinen: ”Uskoin olevani sietämättömän ruma”

Koulukiusaajat saivat Rosa Meriläisen inhoamaan omaa ulko­näköään. Kovasta itsekritiikistä hän on alkanut päästä eroon vasta viime aikoina. Enää hän ei rääkkää itseään liikunnalla eikä laihduttamalla.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Paula Kukkonen

Koulukiusaajat saivat Rosa Meriläisen inhoamaan omaa ulko­näköään. Kovasta itsekritiikistä hän on alkanut päästä eroon vasta viime aikoina. Enää hän ei rääkkää itseään liikunnalla eikä laihduttamalla.

Joka päivä, lähes joka välitunti. Rosa Meriläistä kiusattiin ulkonäön takia koko kouluaika viidennestä luokasta yhdeksänteen. Yläasteelta päästessään hän oli vakuuttunut olevansa poikien silmissä sietämättömän ruma.

Se jätti jälkensä.

Kelpaamattomuuden tunteet nousivat uudestaan pintaan eduskunta-aikoina.  Roiskeläppäminihameeseen sonnustautunut äänekäs nuori nainen ei tuntunut millään istuvan hillityn jakkupukukansan joukkoon. Ainainen silmätikkuna oleminen oli kuin jatkoa koulukiusaamiselle.

Paineet kasautuivat, ja lopulta nuori kansanedustaja romahti kesken tv-lähetyksen vuonna 2004. Vasta silloin hän ymmärsi jäädä sairauslomalle.

Nyt, viittä vaille nelikymppisenä, Rosa on oppinut kuuntelemaan kehoaan. Kun kroppa kehottaa lepäämään, Rosa tottelee.

Koulussa kukaan ei puolustanut minua

”Olin luokkani nuorin ja kehityin hitaasti. Siitä pojat saivat syyn kiusaamiseen. Erityisesti sain kuulla pienistä tisseistäni. Odotin kiihkeästi niiden kasvavan enkä suostunut ottamaan lukuun sitä vaihtoehtoa, että ne jäisivät pieniksi. Siihen aikaan ei ollut edes topattuja rintaliivejä.

Olisin halunnut olla kuin Marilyn Monroe. Marilynhan oli eräänlainen nykyajan prinsessa, sellainen, jota ihaillaan ulkonäön vuoksi ilman, että hänen tarvitsee osata juuri mitään. Tällaiset prinsessahaaveet ovat tavallaan oikeutettuja. Kaikkien meidän pitäisi saada ihailua ja rakkautta saavutuksista riippumatta, ihan vain omana itsenämme.

Koulussa kukaan ei puolustanut minua, eivät luokkakaverit tai opettajat. Minulla oli kyllä ystäviä, mutta kai he pelkäsivät joutuvansa itse silmätikuksi, jos asettuisivat puolelleni.

Tilanne helpottui, kun muutimme Turusta Tampereelle aloittaessani lukion. Uudessa koulussa ei tiedetty, että minua kuuluu kiusata. Olin mielettömän onnellinen ja kiitollinen saadessani viimein tuntea olevani hyväksytty.”

Äitini ansiosta en pelkää ikääntymistä

”Äitini (näyttelijä Anneli Ranta) on tosi kaunotar. Välillä olen kokenut siitä alemmuutta enkä ole edes yrittänyt lähteä hänen kanssaan kilpasille. Näyttelijän ammatissa ulkonäöstä voi tulla myös pakkomielle, mutta äiti onneksi liikkui tiedostavissa vasemmistolaisissa piireissä, joissa arvostettiin ihan muita asioita.

Meillä on niin pieni ikäero, 20 vuotta, että meitä luultiin usein sisaruksiksi, kun olin teini. Ikätovereideni äidit olivat vanhoja ja kulahtaneita, mutta minun äitini kulki minihameissa ja nahkahousuissa. Olin hänestä kamalan ylpeä.

Äidin ansiosta en pelkää ikääntymistä, sillä hänestä näen, että säteillä voi vanhempanakin. Äiti oli ja on edelleen ihanteeni.

Koulukiusaamisesta huolimatta minulla oli myös myönteisiä kokemuksia kropastani. Harrastin tanssia ja lentopalloa ja kävin vanhempien kanssa laskettelemassa. Ala-asteella hoksasin, että minulla on hyvä kivunsietokyky. Siitä oli hyötyä kestävyysurheilussa. Minulla oli sisua jatkaa suoritusta, vaikka silmissä sumeni ja sattui. ”

Kehonkuvan normalisoituminen vaatii pitkän työn

”Eka kerta oli hyvä kokemus. 15-vuotiaana oikein hankkimalla hankkiuduin neitsyydestä eroon. Sitä ennen olin toki jo iloinnut seksuaalisuudesta ihan itsekseni. Sitten aloin kaivata myös toisen ihmisen läheisyyttä.

Minulla oli parikin mukavaa poikaystävää, mutta en muista tunteneeni erityistä ihastusta. Ihaninta oli tietoisuus siitä, että joku tykkää minusta.

19-vuotiaana tapasin tulevan ensimmäisen aviomieheni. Rakastuin tulisesti ja muutimme melkein heti yhteen. Silloin omaksuin tavan hillua kotona alasti.

Taustalla oli ruumistani kohtaan tuntemani häpeä ja inho. Kun huomasin, että mieheni hyväksyy minut juuri tällaisena, kroppaa ei tarvinnut piilotella. Enää en murehtinut peilin ääressä, vaan keskityin kehittämään itseäni yliopistossa ja politiikassa. Aloin ajatella, että vahvuuteni ovat muissa asioissa kuin ulkonäössä.

Mutta kun on herkimmässä kasvuvaiheessa saanut monen vuoden ajan kuulla olevansa epämiellyttävän näköinen, ei auta, että joku kerran kehuu kauniiksi. Kehonkuvan normalisoituminen vaatii pitkän työn. Välillä vieläkin tunnen itseni rumaksi. No, ehkä seitsemänkymppisenä alan olla ulkonäköni  kanssa sinut.”

Katkelma Annan kansijutusta 48/2015

X