Lempeä elämä: Onnellisuus omassa kehossa – Jokanaisenoikeus
Media on pullollaan ruokavalioihin, dieetteihin ja laihduttamiseen liittyvää informaatiota. Se viestii siitä, että moni meistä etsii alituisesti keinoa ja ratkaisua päästäkseen sellaiseen balanssiin, jossa oma keho tuntuisi hyvältä. Yksi haluaa laihduttaa radikaalisti, toinen karistaa niitä kahta kiloa, jotka tuntuvat itsepintaisesti pysyvän lantiolla vaikka päällään seisoisi. Kolmas urheilee äärirajoillaan saavuttaakseen unelmavartalonsa ja neljäs onkin jo ehkä sairastunut tästä kaikesta paineesta. Mistä löytyy tyytyväisyys?
Keho ja mieli ovat erottamattomat ja tasavertaiset kumppanit, jotka muodostavat yhden kokonaisuuden. Hyvinvoivassa kehossa mieli ei arvostele kumppaniaan liian laiskaksi, liian painavaksi, liian laihaksi, liian pyöreäksi tai soikeaksi. Se ei pyri väkisin muokkaamaan kehoa mielivaltaisesti määriteltyyn muottiin vaan hyväksyy sen. Kuinka mahdollista kehon ja mielen rakkaudellinen yhteiselämä on maailmassa, jossa ulkonäköön liittyvät kauneusihanteet määrittelevät täydellisyyden? Miten voi kasvaa itsevarmaksi naiseksi maailmassa, jossa pienet tytöt altistuvat tälle vaatimuksen ilmapiirille jo ennen, kuin ehtivät edes ymmärtää ihanteiden alkuperän? Aihe on valtava ja sitä opiskeltuani minulla olisi paljon sanottavaa, mutta jaan nyt sen kaikista olennaisimman, eli oman kokemukseni.
Kehonkuvaan liittyvät asiat ovat olleet elämässäni läsnä jo vuosia. Muistan, kun 16-vuotiaana luin eräästä kotimaisesta naistenlehdestä artikkelin, jossa jaettiin pukeutumisvinkkejä. Oli niksejä päärynälle, omenalle ja kaikenlaisille hedelmille, luonnollisesti siitä näkökulmasta, mitä tulee osata peittää, jos mielii näyttää hyvältä. Sopusuhtaiselle, pitkäsääriselle ja B-kuppiselle naiselle ei sen sijaan ollut hedelmämääritelmää tai kieltoja. Hänen kehotyyppinsä oli ”onnentyttö”, joka artikkelin mukaan ”sai pukeutua miten vain”.
Muistan vieläkin sen kirpeän ja karvaan tunnetilan, jonka tuo artikkeli herätti 16-vuotiaassa kehossani. Näppäimistö sauhusi kaksi vuorokautta, kun kirjoitin päätoimittajalle kipakkaa palautekirjettä. Minua alkaa aina naurattaa, kun muistan tuon tilanteen. Silloin tosin ei hymyilyttänyt yhtään. Muistan ajatelleeni, että maailma on pilalla ja minun pitää tehdä sille jotain. Samalla takaraivossa tikitti pelko: minusta ei tule ikinä onnentyttö-kehotyyppiä, miten voin koskaan tulla onnelliseksi? Äiti huusi itsepintaisesti minua välillä syömään ja tiedusteli, että olinkohan ottanut asiat nyt vähän liian raskaasti, mutten millään meinannut malttaa keskeyttää kirjoituspuuhiani. Koin olevani tärkeällä asialla koko naiskunnan puolesta!
Olen vieläkin ylpeä siitä sisällöstä, minkä sain lukijakirjeeseen sanallistetuksi. Olin huolestunut kielloista ja säännöistä, joita naistoimittaja kanssasisarilleen jakoi ja osasin eritellä, että minusta se ruokkii vääristynyttä kulttuuria. Meidän tulisi vapauttaa toisemme iloitsemaan feminiinisestä energiastamme eikä hillitsemään itseämme tietynlaisten vaatteiden alle piiloon! Kertoilin päätoimittajalle omista ja ystävieni ulkonäköpaineista ja pikkuvanhasti tiedustelin, oliko hänellä aavistustakaan, kuinka vaikeaa meillä nuorilla naisilla on kasvaa kehoissamme tyytyväisiksi tällaisessa ilmapiirissä. Odotin innoissani vastinetta, sillä ajattelin meidän olevan samalla puolella ja petyin, kun seuraavassa numerossa ei ollut yhtäkään merkkiä, joka olisi viitannut kirjallisen aikaansaannokseni aiheuttamaan maailmanparannukseen. En voinut uskoa, että palautteeni painettiin täysin villaisella. Nyt ymmärrän. Kulttuurinmuutos ei tapahdu yhdessä yössä. Se vaatii rohkeutta ja riippumattomuutta aluksi yksittäisiltä ihmisiltä ennen kuin valtavirta alkaa tukea muutosta. Monissa kaupallisissa medioissa ei tällaiselle kehitykselle ole tilaa.
Minusta tuli syömishäiriöinen nuori nainen. Taisin olla matkalla kierteeseen jo kirjeen kirjoitushetkellä, tuskin se muuten olisi aiheuttanut minussa niin suurta tunnekuohua. En koskaan ollut yksi niistä, jotka kävivät koulun vessassa työntelemässä sukkapuikkoja nieluunsa tai huutanut apua muilla radikaaleilla tavoilla. En koskaan laihtunut luurangoksi tai lihonut kymmeniä kiloja, vaan olin ulkoisesti aivan normaali tyttö. Sisällä päin olin kuitenkin tyytymätön, pelokas ja huolissani siitä, tulisiko minusta koskaan onnellista naista, koska olin kooltani normaalia lyhyempi, minulla oli normaalia pienemmät rinnat, normaalia lyhyemmät sääret, normaalia huonompi iho. Kaiken kaikkiaan normaaliin verrattuna minussa oli vialla lähestulkoon kaikki. Mitään kamalan traumaattista ei tarvinnut tapahtua, kukaan vain ei koskaan korjannut minulle käsitystäni siitä, mikä todella on normaalia. Ja se ei tietysti ole kenenkään vika. Minulla ei vain sattunut olemaan tarpeeksi vahvaa tervettä esimerkkiä, jonka auktoriteetti olisi riittänyt oikaisemaan väärinkäsityksiä siitä, mitä kauneusihanne tarkoittaa. Ja harvalla tytöllä on, koska tyytymättömyys omaan kehoon on meidän (etenkin suomalais-) naisten tavallinen tapa ilmentää naiseuttamme. Lähellä on enemmän passiivisesti tyytymättömiä tai jotenkuten itsensä kanssa toimeentulevia tapauksia kuin aktiivisesti tyytyväisyyttä huokuvia naisesikuvia!
Opiskeluaikoinani, kilpa-aerobicia aktiivisesti vuosia harrastettuani, ajauduin fitness-urheilun pariin. Löysin sieltä kehotyypilleni jonkinlaisen turvasataman. Minusta ei tulisi koskaan langanlaihaa ja pitkäsääristä luisevaa mallia, mutta kehotyyppini saattaisi kovalla työllä taipua perinteiseen body-fitness-muottiin. Järkeilin, että jos en voi fyysisesti saavuttaa sitä normaalia kauneutta, voin tähdätä toisenlaiseen maaliin. Fitness-kehotyypin saavuttaneista naisista tuli uusia sankareitani. Treenasin, punnitsin ruokani talousvaa’alla, tarkkailin painoani ja aloin haaveilla kisoihin valmentautumisesta. Hauis kasvoi ja vatsalihakset kuoriutuivat esiin, mutta sisäinen pelokkuuteni ei kadonnut mihinkään, päinvastoin. Mitä jos en voikaan aina näyttää tältä? Mitä jos joskus lihon? Apua, pakko jättää varalta iltapala väliin ja tehdä huomenna ylimääräinen lenkki. Keho ja mieli olivat repeytyneet erilleen – mieli pyrki hallitsemaan kehoa ja inhosi sitä aina silloin, kun se ei toiminut halutulla tavalla. Kun keho aneli lepoa, annoin sille lisää treenattavaa ja kun aivot olisivat tarvinneet rasvoista rakennusaineita, vähensin rasvansaantiani entisestään. Kun olo välillä oli iloinen ja hyvä, menin peilin eteen puristelemaan mitättömiä makkaroitani ja miettimään, mihin pitäisi saada lisää lihasta. Lopulta olin masentunut, pettynyt ja väsynyt.
Romahdettuani täysin en enää jaksanut ajatella urheilua. Olin luovuttanut. Uupumukseen vaikutti toki moni muukin asia, mutta kaikki meni isommassa mittakaavassa täydellisyyden tavoittelun ja siitä seuranneen väsymyksen piikkiin. Tuntui, että unelmavartalon saavuttaminen oli minun kohdallani jostain syystä mahdotonta, minussa oli joku vika. Sairastettuani tarpeeksi tajusin, että mikään ei muutu, ellen ala parantaa itse itseäni. Loputon syyttely, vaatiminen, tunteiden pullotus ja pakonomainen jaksaminen eivät olleet tuoneet kehooni hyvinvointia. Ajattelin, että tuskin menettäisin mitään vaikka kokeilisin seuraavaksi sitä sallivaa lässyn-lässyn-lempeyttä, jonka olin kuvitellut aina aiemmin tekevän ihmisestä vain lihavan ja laiskan, sellaisen, joka vain puolustelee omaa saamattomuuttaan ja on salaa kateellinen laihoille.
Kieltäydyin mielialalääkkeistä, menin terapiaan, otin opintovapaata ja aloin työstää graduani naisen kehollisuutta käsittelevistä aiheista. Tein sitä vuoden, kahlasin läpi kaikki feministisen ja naistutkimuksen klassikkoteokset. Sovelsin tietoani mitä ihmeellisimpiin käyttötarkoituksiin varmistuakseni siitä, että olen varmasti rakentanut pohjan paitsi hyvälle gradulle, myös uudelle naiseudelleni. Aluksi olin täynnä kaunaa yliseksuaalista mediaa kohtaan ja en saanut ajatuksiani irti vääryyksistä, jotka tuntuivat jylläävän tässä maailmassa juuri nyt voimakkaampana kuin koskaan. Halusin pelastaa kaikki nuoret naiset ja postasin facebook-seinälleni uutisia, jotka käsittelivät naisten oikeuksiin kohdistuneita rikoksia. Hetken aikaa olin nuori, syömishäiriöstä toipuva nuori nainen, mutta paniikki meni pian ohitse. Tajusin, että ongelmien ulkoistamisella ja kauhistelukuoroon yhtymisellä antaisin vain pois sen voiman, jolla minun olisi mahdollista ratkaista tilanne ja levittäisin turhaa pelkoa ympärilleni. Tämä oivallus vapautti minut maailmantuskailukierteestä ja vihdoin onnistuin keskittämään energiani olennaiseen – oman sisäisen rauhani etsiskelyyn.
Tein varovaisen paluun punttisalille ja selvitin välini tankojen, levypainojen ja punttien kanssa. Löysin astangajoogan ja graduun kokoamani teoria löysi muotonsa käytännöstä. Vastaus tuntui selvältä: keho ja mieli tulee yhdistää uudelleen. (Ja sitähän jooga sananmukaisesti merkitseekin, yhdistymistä.) Aloin harjoitella kehonkuuntelua ja uusi kulttuuri otti paikkansa myös ruokavaliostani. Suhde ruokaan alkoi eheytyä, kun löysin ruonlaitosta terapeuttisen, luovan harrastuksen vaikka se paradoksaalisesti onkin aina ollut yksi naiseuden riippakivistä! Hiljalleen näkökykyni palautui ja saatoin nauttia ruoan estetiikasta näkemättä lautasella enää pelkkiä numeroita. Kiinnitin huomiota vain ruoan laatuun ja hävitin vaa’at sekä keittiöstä että kylpyhuoneesta. Tällä hetkellä en tiedä paljonko painan ja se tuntuu erittäin hyvältä.
Fitnessruokavalion vaihduttua pääasiassa puhtaaseen ja laadukkaaseen elävään ravintoon, painoni putosi useita kiloja. Alitin sen aina haaveilemani viidenkymmenen kilon maagisen rajan ja teki hyvää huomata, että tuo vuosien pakkomielteen toteutuminen ei muuttanut elämääni juuri mitenkään. Nyt painoni on tasaantunut jota kuinkin sellaiseen lukemaan, jossa olo tuntuu hyvältä. Joogan myötä annan nykyisin paljon aikaa kehonkuuntelulle ja opettelen olemaan koko ajan paremmassa sopusoinnussa sen kanssa. Se ei ole vieläkään yksinkertaista, mutta aiempaan angstiini verrattuna lasten leikkiä.
Syy siihen, miksi kirjoitan näistä aiheista on se, etten enää usko sellaiseen maailmanparannukseen, joka yrittää ammentaa voimansa angstista ja uhriksi joutumisen tunteesta. Uskon, että emme voi muuttaa koko maailmaa ennen kuin itse ilmennämme rakkaudella sitä muutosta, jonka haluaisimme maailmassa nähdä. Minä haluan nähdä lisää naisia, jotka uskaltavat puhua tästä aiheesta ääneen. Toivon, että teemme toisillemme palveluksen ja puramme yhdessä myytit normaaleista ja ihanteellisista kehoista ja irtisanoudumme turhasta kilpailusta ja pinnistelystä. Minä haluan, että jokaisella tytöllä on lähipiirissään ainakin yksi sellainen nainen, joka uskaltaa iloita omasta naiseudestaan ja viestii niin voimakasta esimerkkiä, että kulttuurinmuutosta ei tarvitse tehdä enää vuosikymmeniä.
Tästä linkistä pääsee katsomaan YLE:n Akuutti-ohjelman, jossa olin kertomassa omasta tarinastani. Se on nähtävissä ensi viikon tiistaihin saakka, osuuteni alkaa yhdentoista minuutin kohdalla.
Täydellistä viikonloppua, täydelliset naiset!
Kuvat:
Sophisticated Simplicities -kuvablogi
a life of perfect days -blogi
Jutta
Kommentit
Hedelmällisiä pointteja, naiset! Media ja ympäristö asettaa meille tänä päivänä todella isot haasteet mutta selviämme kyllä niistä kun kuuntelemme sinnikkäästi ja rehellisesti itseämme ja tuemme toisiamme. Prosessi on pitkä ja monesti tosi tukala, mutta vertaistuesta saa valtavasti voimaa. Kiitos kaikille teille, jotka tulitte tänne jakamaan arvokkaat ajatuksenne. Lähetän teille kaikille hurjasti energiaa prosesseihinne, jotka ovat kaikki erilaisia mutta yhtä tärkeitä. <3
Kommentit
Kiitos ihanasta ja edelleenkin ajankohtaisesta kirjoituksesta!
Itseäni kiusattiin peruskoulun yläasteella lihavaksi, koska olin tiimalasivartaloinen jo silloin. Vasinkin ”isosta” takapuolestani sain kuulla melkein päivittäin. Tosiasiassa olin hoikka, eikä takapuoleni ympärysmitta ollut kuin 94 cm…
Sairastin erilaisia syömishäiriöitä sekä kohtuutonta liikunnallisuutta yhdessä ja erikseen ainakin 15 vuotta. Nykyään – yli 40-vuotiaana – olen ottanut vapauden syösä ja juoda kun huvittaa, ja olla ylipainoinenkin. Tosin pidän rajaa jonka yli en saa mennä, ja liikun kohtuudella.
Itseänikin ärsyttää nykymaailman yliseksuaalisuus ja ylimitoitetut vaatimuksen nimenomaan naisen ulkonäölle.
Tunnistan syömishäiriöisen merkit eräässä työkaverissani, ja olen yrittänyt puhua hänelle asiasta, turhaan. Kaikki muutkin minua lukuunottamatta laihduttavat, karppaavat, ym. Ja minua katsotaan kieroon ja pidetään heikkotahtoisena kun en halua enää samaan rääkkiin mukaan!!!
Kiitos paljon rohkeasta kirjoituksestasi. Olen itsekin taiteillut aikanani syömishäiriön rajalla, ja taistellut niitä paria kuviteltua liikakiloa vastaan. Edelleenkään en uskalla pitää ruokapäiväkirjaa, sillä se muuttuisi pakkomieleteeksi liiankin helposti. Täytyypä laittaa teksti jakoon, jotta mahdollisimman moni omien mörköjensä kanssa taisteleva saisi siitä apua.
Jutta, kiitos ihanasta kirjoituksesta, joka koskettaa varmasti (pelottavan) monia. Itsekin syömishäiriön sairastaneena voin allekirjoittaa tekstisi, ja toivoa, että joku päivä voin sanoa itsekin löytäneeni edes jonkin asteisen tasapainon itseni kanssa…tällä hetkellä se on vielä kaukainen haave. Uuteen hyppääminen, rutiineista irtipäästäminen vaatii paljon rohkeutta. Sinun tekstistä sai voimaa ja uskoa 🙂
(Olit muuten tosi kaunis Akuutissa!)
Juttusi lopulla sanot ensin, että et välitä painosi tarkkailusta, etkä tiedä, kuinka paljon painat. Kuitenkin jo heti seuraavassa kappaleessa kerrot laihtuneesi, ja alittaneesi jonkin maagisen painorajan, jonka olet asettanut itsellesi. Eikö tämä olekin hieman ristiriitaista?
Hieman ylipainoisena olen tyytyväinen itseeni, välillä tosin haluan tiputtaa muutaman kertyneen kilon. Yleensä ns. dieetillä ollessani minut kuitenkin valtaa tyytymättömyys itseäni kohtaan, eikä mikään tunnu silloin hyvältä. Siksi monesti karsastankin kaikkea tällaista.
Välillä kaverit kommentoivat painoani tyyliin ”Olet kyllä laihtunut pari kiloa”, ihan kuin se olisi lottovoitto. Miksi kukaan ei usko, että voisin olla itseeni tyytyväinen näin. Yleensä nämä parin kilon pudotukset ovat sitä paitsi silmänlumetta: olen syönyt viikon huonosti stressin vuoksi, ja ehkä sen takia turvotus on laskenut, ja vaatetusta muokkaamalla saa kyllä sen pari kiloa näennäisesti äkkiä lähtemään.
Jospa siis ei keskityttäisi tarkkailemaan sitä painoa, vaan mieltä siellä kehon sisällä. Pääasia on sisäinen hyvä olo ja tyytyväisyys itseensä.
Kiitos Jutta tasta postista! xo
KIITOS!
Kiitos Jutta, kiitos tästä. Aivan mielettömän ajatuksiaherättävää tekstiä (kuten kommenttien määrästäkin huomaa), nämä on aiheita, joista pitäisi puhua niin paljon enemmän. Murros ajattelumalleissa on mahdollinen, se vain odottaa kypsymistään, niitä rohkeita naisia, jotka hehkuvat esimerkillään koko lähiympäristöönsä levittäen rakkautta omaa kehoaan (ja femiinisyyttään!) kohtaan.
Meni jotenkin pohja koko hienolta kirjoitukselta, kun lopputulema on se, että paino putosi useita kiloja jne. Sittenkö vasta, kun paino on jota kuinkin kohdillaan, voi olla onnellinen ja tasapainossa kehonsa kanssa… Sellaisen vaikutelman tästä sai, että kaikki loppuviimein kuitenkin pyörii vain sen painon ympärillä… Höh.
Hyvä ja mielenkiintoinen juttu. Monesta asiasta olen samaa mieltä ja myös omia kokemuksia löytyy nuoruusajan laihduttamisesta ja lähestyvästä anorexiasta. (nykyäänkin huomaan välillä stressaavani turhaan painosta ja ulkonäöstä ja vertailen itseäni muihin ) Mutta tosiaan lopussa oleva maininta painon puotamisesta ja maagisesta 50kilon rajasta veti pohjan koko jutusta..:(
Kiitos kommenteistanne! <3 Haluan vielä painottaa, että tuolla viidenkymmenen kilon pakkomielteelläni viittasin siihen vuosien takaiseen fitnessaikojen tavoitteeseeni, jonka kuvittelin silloin tekevän minut autuaaksi. Halusin siis viestittää, että VAIKKA painoni putosi stressin loputtua ja ravinnon puhdistamisen (aivan muista syistä kuin laihdutusmielessä!) jälkeen alle sen vanhan tavoitteen, ei tuntunutkaan minusta enää mitenkään erityiseltä saavutukselta. Tarkoitukseni oli siis viestittää, että se, mitä tajusin, oli fakta siitä että lukema puntarissa ei korreloi onnellisuuden kanssa. Pääasia, että kehossa on hyvä olla! Puhdas ja laadukas raakaravinto toi kehooni keveyttä ja vei mukanaan ylimääräiset kuonat, joita fitnessruokavalio oli minuun kasannut (liha, iso määrä maitotuotteita, liian vähän lehtivihreää ja laaturasvaa jne.) Minun kehoni löysi sen luonnollisen ihannepainonsa, siksi olen nyt onnellinen. En missään nimessä lähtökohtaisesti siksi, että hoikistuin. Te, jotka niin ymmärsitte - halusin korjata väärinkäsityksen. 🙂
Kiitos Jutta!
painon mainitseminen tämänkaltaisissa teksteissä on toisille niin punainen vaate että huh… usein toipilaille tai sairastaville. ja näin oli itsellänikin aiemmin. on tärkeää, että syömishäiriön eri muotoja tuodaan esiin. mikään syömishäiriön muoto ei ole arvokkaampi tai hohdokkaampi. anoreksiaa on glorifoitu, mutta onneksi glorifoinnin purkaminen lienee käynnissä. ainakin jossain määrin <3 jokainen syömishäiriöinen on yhtä lailla eksyksissä. ihanaa että olet löytänyt elämääsi iloa ja valoa.
Noudatin vähähiilarista ruokavaliota 2 vuotta. Veriarvot paranivat, stressivatsa rauhoittui, tunnesyöminen samoin, iho ja kynnet kukoistivat ja paino putosi lähes 20 kiloa. Mitä paremmin voin, sitä enemmän tunsin rakastavani itseäni ja kehoani. Luulin oikeasti löytäneeni kestävän tien hyvinvointiin. Nyt olen käynyt läpi ankaran henk.koht. kriisin, jota kesti melkein vuoden, ja lisäksi suren rakkaan läheiseni kuolemaa. Olen taas turvautunut vanhaan tapaani lohduttaa itseäni syömällä, ja paino on tietenkin noussut. Tässä tilanteessa todella punnitaan se, kuinka paljon itseäni oikeasti rakastan. Rakastanko sittenkin, vaikka vaatteet kiristävät enkä juuri nyt jaksa valita terveellisiä ruokia? Rakastanko, vaikka olen heikko, haavoittuvainen ja elämän raskaissa tilanteissa kompastuva? Jury on niinsanotusti vielä ulkona…
Kiitos paljon tuosta tekstistä Jutta!
Itse syömishäiriönkanssa kamppailevana, tiedän että ei ole helppoa. Media ja muu ympäristö asettaa liian rajuja tavoitteita nuorille naisille. Siitä se lähtee ”vain 5kg ja sit loppu” loppuuko se sitten, onko missä se tyytyväisyyde raja?
Olisi joskus edes ihanaa olla päivä edes vertaamatta itseään muihin, syödä kuin normaali ja nauttia ruuasta. ehkä joku päivä?
Hedelmällisiä pointteja, naiset! Media ja ympäristö asettaa meille tänä päivänä todella isot haasteet mutta selviämme kyllä niistä kun kuuntelemme sinnikkäästi ja rehellisesti itseämme ja tuemme toisiamme. Prosessi on pitkä ja monesti tosi tukala, mutta vertaistuesta saa valtavasti voimaa. Kiitos kaikille teille, jotka tulitte tänne jakamaan arvokkaat ajatuksenne. Lähetän teille kaikille hurjasti energiaa prosesseihinne, jotka ovat kaikki erilaisia mutta yhtä tärkeitä. <3
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous