Hyvinvointi

Lempeä elämä: Onnellisuus omassa kehossa – Jokanaisenoikeus

Teksti:
Anna.fi

Media on pullollaan ruokavalioihin, dieetteihin ja laihduttamiseen liittyvää informaatiota. Se viestii siitä, että moni meistä etsii alituisesti keinoa ja ratkaisua päästäkseen sellaiseen balanssiin, jossa oma keho tuntuisi hyvältä. Yksi haluaa laihduttaa radikaalisti, toinen karistaa niitä kahta kiloa, jotka tuntuvat itsepintaisesti pysyvän lantiolla vaikka päällään seisoisi. Kolmas urheilee äärirajoillaan saavuttaakseen unelmavartalonsa ja neljäs onkin jo ehkä sairastunut tästä kaikesta paineesta. Mistä löytyy tyytyväisyys?

Keho ja mieli ovat erottamattomat ja tasavertaiset kumppanit, jotka muodostavat yhden kokonaisuuden. Hyvinvoivassa kehossa mieli ei arvostele kumppaniaan liian laiskaksi, liian painavaksi, liian laihaksi, liian pyöreäksi tai soikeaksi. Se ei pyri väkisin muokkaamaan kehoa mielivaltaisesti määriteltyyn muottiin vaan hyväksyy sen. Kuinka mahdollista kehon ja mielen rakkaudellinen yhteiselämä on maailmassa, jossa ulkonäköön liittyvät kauneusihanteet määrittelevät täydellisyyden? Miten voi kasvaa itsevarmaksi naiseksi maailmassa, jossa pienet tytöt altistuvat tälle vaatimuksen ilmapiirille jo ennen, kuin ehtivät edes ymmärtää ihanteiden alkuperän? Aihe on valtava ja sitä opiskeltuani minulla olisi paljon sanottavaa, mutta jaan nyt sen kaikista olennaisimman, eli oman kokemukseni.

Kehonkuvaan liittyvät asiat ovat olleet elämässäni läsnä jo vuosia. Muistan, kun 16-vuotiaana luin eräästä kotimaisesta naistenlehdestä artikkelin, jossa jaettiin pukeutumisvinkkejä. Oli niksejä päärynälle, omenalle ja kaikenlaisille hedelmille, luonnollisesti siitä näkökulmasta, mitä tulee osata peittää, jos mielii näyttää hyvältä. Sopusuhtaiselle, pitkäsääriselle ja B-kuppiselle naiselle ei sen sijaan ollut hedelmämääritelmää tai kieltoja. Hänen kehotyyppinsä oli ”onnentyttö”, joka artikkelin mukaan ”sai pukeutua miten vain”.

Muistan vieläkin sen kirpeän ja karvaan tunnetilan, jonka tuo artikkeli herätti 16-vuotiaassa kehossani. Näppäimistö sauhusi kaksi vuorokautta, kun kirjoitin päätoimittajalle kipakkaa palautekirjettä. Minua alkaa aina naurattaa, kun muistan tuon tilanteen. Silloin tosin ei hymyilyttänyt yhtään. Muistan ajatelleeni, että maailma on pilalla ja minun pitää tehdä sille jotain. Samalla takaraivossa tikitti pelko: minusta ei tule ikinä onnentyttö-kehotyyppiä, miten voin koskaan tulla onnelliseksi? Äiti huusi itsepintaisesti minua välillä syömään ja tiedusteli, että olinkohan ottanut asiat nyt vähän liian raskaasti, mutten millään meinannut malttaa keskeyttää kirjoituspuuhiani. Koin olevani tärkeällä asialla koko naiskunnan puolesta!

Olen vieläkin ylpeä siitä sisällöstä, minkä sain lukijakirjeeseen sanallistetuksi. Olin huolestunut kielloista ja säännöistä, joita naistoimittaja kanssasisarilleen jakoi ja osasin eritellä, että minusta se ruokkii vääristynyttä kulttuuria. Meidän tulisi vapauttaa toisemme iloitsemaan feminiinisestä energiastamme eikä hillitsemään itseämme tietynlaisten vaatteiden alle piiloon! Kertoilin päätoimittajalle omista ja ystävieni ulkonäköpaineista ja pikkuvanhasti tiedustelin, oliko hänellä aavistustakaan, kuinka vaikeaa meillä nuorilla naisilla on kasvaa kehoissamme tyytyväisiksi tällaisessa ilmapiirissä. Odotin innoissani vastinetta, sillä ajattelin meidän olevan samalla puolella ja petyin, kun seuraavassa numerossa ei ollut yhtäkään merkkiä, joka olisi viitannut kirjallisen aikaansaannokseni aiheuttamaan maailmanparannukseen. En voinut uskoa, että palautteeni painettiin täysin villaisella. Nyt ymmärrän. Kulttuurinmuutos ei tapahdu yhdessä yössä. Se vaatii rohkeutta ja riippumattomuutta aluksi yksittäisiltä ihmisiltä ennen kuin valtavirta alkaa tukea muutosta. Monissa kaupallisissa medioissa ei tällaiselle kehitykselle ole tilaa.

Minusta tuli syömishäiriöinen nuori nainen. Taisin olla matkalla kierteeseen jo kirjeen kirjoitushetkellä, tuskin se muuten olisi aiheuttanut minussa niin suurta tunnekuohua. En koskaan ollut yksi niistä, jotka kävivät koulun vessassa työntelemässä sukkapuikkoja nieluunsa tai huutanut apua muilla radikaaleilla tavoilla. En koskaan laihtunut luurangoksi tai lihonut kymmeniä kiloja, vaan olin ulkoisesti aivan normaali tyttö. Sisällä päin olin kuitenkin tyytymätön, pelokas ja huolissani siitä, tulisiko minusta koskaan onnellista naista, koska olin kooltani normaalia lyhyempi, minulla oli normaalia pienemmät rinnat, normaalia lyhyemmät sääret, normaalia huonompi iho. Kaiken kaikkiaan normaaliin verrattuna minussa oli vialla lähestulkoon kaikki. Mitään kamalan traumaattista ei tarvinnut tapahtua, kukaan vain ei koskaan korjannut minulle käsitystäni siitä, mikä todella on normaalia. Ja se ei tietysti ole kenenkään vika. Minulla ei vain sattunut olemaan tarpeeksi vahvaa tervettä esimerkkiä, jonka auktoriteetti olisi riittänyt oikaisemaan väärinkäsityksiä siitä, mitä kauneusihanne tarkoittaa. Ja harvalla tytöllä on, koska tyytymättömyys omaan kehoon on meidän (etenkin suomalais-) naisten tavallinen tapa ilmentää naiseuttamme. Lähellä on enemmän passiivisesti tyytymättömiä tai jotenkuten itsensä kanssa toimeentulevia tapauksia kuin aktiivisesti tyytyväisyyttä huokuvia naisesikuvia!

Opiskeluaikoinani, kilpa-aerobicia aktiivisesti vuosia harrastettuani, ajauduin fitness-urheilun pariin. Löysin sieltä kehotyypilleni jonkinlaisen turvasataman. Minusta ei tulisi koskaan langanlaihaa ja pitkäsääristä luisevaa mallia, mutta kehotyyppini saattaisi kovalla työllä taipua perinteiseen body-fitness-muottiin. Järkeilin, että jos en voi fyysisesti saavuttaa sitä normaalia kauneutta, voin tähdätä toisenlaiseen maaliin. Fitness-kehotyypin saavuttaneista naisista tuli uusia sankareitani. Treenasin, punnitsin ruokani talousvaa’alla, tarkkailin painoani ja aloin haaveilla kisoihin valmentautumisesta. Hauis kasvoi ja vatsalihakset kuoriutuivat esiin, mutta sisäinen pelokkuuteni ei kadonnut mihinkään, päinvastoin. Mitä jos en voikaan aina näyttää tältä? Mitä jos joskus lihon? Apua, pakko jättää varalta iltapala väliin ja tehdä huomenna ylimääräinen lenkki. Keho ja mieli olivat repeytyneet erilleen – mieli pyrki hallitsemaan kehoa ja inhosi sitä aina silloin, kun se ei toiminut halutulla tavalla. Kun keho aneli lepoa, annoin sille lisää treenattavaa ja kun aivot olisivat tarvinneet rasvoista rakennusaineita, vähensin rasvansaantiani entisestään. Kun olo välillä oli iloinen ja hyvä, menin peilin eteen puristelemaan mitättömiä makkaroitani ja miettimään, mihin pitäisi saada lisää lihasta. Lopulta olin masentunut, pettynyt ja väsynyt.

Romahdettuani täysin en enää jaksanut ajatella urheilua. Olin luovuttanut. Uupumukseen vaikutti toki moni muukin asia, mutta kaikki meni isommassa mittakaavassa täydellisyyden tavoittelun ja siitä seuranneen väsymyksen piikkiin. Tuntui, että unelmavartalon saavuttaminen oli minun kohdallani jostain syystä mahdotonta, minussa oli joku vika. Sairastettuani tarpeeksi tajusin, että mikään ei muutu, ellen ala parantaa itse itseäni. Loputon syyttely, vaatiminen, tunteiden pullotus ja pakonomainen jaksaminen eivät olleet tuoneet kehooni hyvinvointia. Ajattelin, että tuskin menettäisin mitään vaikka kokeilisin seuraavaksi sitä sallivaa lässyn-lässyn-lempeyttä, jonka olin kuvitellut aina aiemmin tekevän ihmisestä vain lihavan ja laiskan, sellaisen, joka vain puolustelee omaa saamattomuuttaan ja on salaa kateellinen laihoille.

Kieltäydyin mielialalääkkeistä, menin terapiaan, otin opintovapaata ja aloin työstää graduani naisen kehollisuutta käsittelevistä aiheista. Tein sitä vuoden, kahlasin läpi kaikki feministisen ja naistutkimuksen klassikkoteokset. Sovelsin tietoani mitä ihmeellisimpiin käyttötarkoituksiin varmistuakseni siitä, että olen varmasti rakentanut pohjan paitsi hyvälle gradulle, myös uudelle naiseudelleni. Aluksi olin täynnä kaunaa yliseksuaalista mediaa kohtaan ja en saanut ajatuksiani irti vääryyksistä, jotka tuntuivat jylläävän tässä maailmassa juuri nyt voimakkaampana kuin koskaan. Halusin pelastaa kaikki nuoret naiset ja postasin facebook-seinälleni uutisia, jotka käsittelivät naisten oikeuksiin kohdistuneita rikoksia. Hetken aikaa olin nuori, syömishäiriöstä toipuva nuori nainen, mutta paniikki meni pian ohitse. Tajusin, että ongelmien ulkoistamisella ja kauhistelukuoroon yhtymisellä antaisin vain pois sen voiman, jolla minun olisi mahdollista ratkaista tilanne ja levittäisin turhaa pelkoa ympärilleni. Tämä oivallus vapautti minut maailmantuskailukierteestä ja vihdoin onnistuin keskittämään energiani olennaiseen – oman sisäisen rauhani etsiskelyyn.

Tein varovaisen paluun punttisalille ja selvitin välini tankojen, levypainojen ja punttien kanssa. Löysin astangajoogan ja graduun kokoamani teoria löysi muotonsa käytännöstä. Vastaus tuntui selvältä: keho ja mieli tulee yhdistää uudelleen. (Ja sitähän jooga sananmukaisesti merkitseekin, yhdistymistä.) Aloin harjoitella kehonkuuntelua ja uusi kulttuuri otti paikkansa myös ruokavaliostani. Suhde ruokaan alkoi eheytyä, kun löysin ruonlaitosta terapeuttisen, luovan harrastuksen vaikka se paradoksaalisesti onkin aina ollut yksi naiseuden riippakivistä! Hiljalleen näkökykyni palautui ja saatoin nauttia ruoan estetiikasta näkemättä lautasella enää pelkkiä numeroita. Kiinnitin huomiota vain ruoan laatuun ja hävitin vaa’at sekä keittiöstä että kylpyhuoneesta. Tällä hetkellä en tiedä paljonko painan ja se tuntuu erittäin hyvältä.

Fitnessruokavalion vaihduttua pääasiassa puhtaaseen ja laadukkaaseen elävään ravintoon, painoni putosi useita kiloja. Alitin sen aina haaveilemani viidenkymmenen kilon maagisen rajan ja teki hyvää huomata, että tuo vuosien pakkomielteen toteutuminen ei muuttanut elämääni juuri mitenkään. Nyt painoni on tasaantunut jota kuinkin sellaiseen lukemaan, jossa olo tuntuu hyvältä. Joogan myötä annan nykyisin paljon aikaa kehonkuuntelulle ja opettelen olemaan koko ajan paremmassa sopusoinnussa sen kanssa. Se ei ole vieläkään yksinkertaista, mutta aiempaan angstiini verrattuna lasten leikkiä.

Syy siihen, miksi kirjoitan näistä aiheista on se, etten enää usko sellaiseen maailmanparannukseen, joka yrittää ammentaa voimansa angstista ja uhriksi joutumisen tunteesta. Uskon, että emme voi muuttaa koko maailmaa ennen kuin itse ilmennämme rakkaudella sitä muutosta, jonka haluaisimme maailmassa nähdä. Minä haluan nähdä lisää naisia, jotka uskaltavat puhua tästä aiheesta ääneen. Toivon, että teemme toisillemme palveluksen ja puramme yhdessä myytit normaaleista ja ihanteellisista kehoista ja irtisanoudumme turhasta kilpailusta ja pinnistelystä. Minä haluan, että jokaisella tytöllä on lähipiirissään ainakin yksi sellainen nainen, joka uskaltaa iloita omasta naiseudestaan ja viestii niin voimakasta esimerkkiä, että kulttuurinmuutosta ei tarvitse tehdä enää vuosikymmeniä.

Tästä linkistä pääsee katsomaan YLE:n Akuutti-ohjelman, jossa olin kertomassa omasta tarinastani. Se on nähtävissä ensi viikon tiistaihin saakka, osuuteni alkaa yhdentoista minuutin kohdalla.

Täydellistä viikonloppua, täydelliset naiset!

Kuvat:
Sophisticated Simplicities -kuvablogi
a life of perfect days -blogi

Jutta

X