Maarit Feldt-Ranta saa voimaa suunnistuksesta: ”Nuorena en tajunnut, kuinka paljon rakastan metsää”

Nuorena Maarit Feldt-Ranta painoi suunnistuskisoissa kuin päätön kana. Enää ei ole kiire. Vakavasta sairaudesta selvittyään Maarit nauttii metsän suomasta rauhasta.

”Ensi kesänä menen maanantairasteille.

Tämä ajatus kantoi minua keväällä 2010. Vatsaani oli leikelty edellisenä syksynä syövän takia, ja olin pitkään hyvin heikossa hapessa. Toipumiseni eteni pienin etapein: yhtenä päivänä jaksoin nousta istumaan, seuraavana seisomaan, sitten pystyin jo kävelemään suihkuun.

Aloitin suunnistuksen suunnilleen seitsenvuotiaana, kun naapurimme Markku ja Marja-Liisa Lehto, kotiseurani Karjaan Uran kantavat voimat, ottivat minut mukaansa. Olen kotoisin vaatimattomista oloista, eikä tullut mieleenkään kieltäytyä, jos johonkin pääsi.

Olin urheilullinen tyttö. Pelasin pallopelejä ja uin kilpaa viestijoukkueessa. Joukkuelajeissa halusin kiihkeästi voittaa, mutta suunnistuksessa se ei ollut se juttu. Olennaista on nauttia luonnon rauhasta, löytämisen ilosta ja itsensä voittamisesta.

Suunnistus on siitä ihana laji, että sitä voi harrastaa missä tahansa. Lähes joka kaupungissa paikallinen seura järjestää iltarasteja, joita kuka vain saa mennä kokeilemaan. Toimitsija antaa kartan ja leimasimen, sitten vain metsään. Maalissa leimasin luovutetaan takaisin ja tietokone tulostaa kauppalapun näköisen liuskan, josta näkee, mihin kellonaikaan rastit ovat löytyneet.

Itse en työkiireiden takia pysty aktiivisesti harrastamaan mitään. Rasteilla ehdin käydä muutaman kerran vuodessa. Mutta Karjaan Uran kisojen järjestelyihin osallistun aina. Oli yksi urani tähtihetkiä, kun minut pyydettiin juhlapuhujaksi kotiseuran satavuotisjuhlaan.

Joka kerta erilainen metsä

Mitkä nuo on, nuoremmat alan harrastajat ihmettelivät, kun puin suunnistuskenkiäni. Sain ne aikoinaan käytettyinä kotiseuraltani, ja ne ovat palvelleet minua noin 35 vuotta.

Suunnistajat ovat vähäeleistä, maanläheistä porukkaa. Metsässä juostaan hikisenä tukka pystyssä ja niistetään polun varteen. Tämä ei todellakaan ole tekstiiliurheilua. Tärkein varuste ovat nypykkäpohjaiset jalkineet, sillä niillä juostaan monenlaisilla alustoilla, liukkaalla kalliolla ja upottavalla suolla. Asuni on hengittävää, ohutta nailonia. Jotkut käyttävät säärisuojia, jotta risut eivät pääse raapimaan. Minulla ei ole niin kiire, etten joutaisi kiertämään risukkoa.

Kisat ovat hyvin rauhallisia tapahtumia, siellä ei ammuta ilotulitteita eikä rokki soi. Kilpailijat tekevät suorituksensa, peseytyvät vaikka vadissa, keräävät roskansa ja poistuvat. Maastossa on saattanut vilistää tuhansia ihmisiä, mutta muutaman tunnin päästä heistä ei näy jälkeäkään.

Nuorena en tajunnut, kuinka paljon rakastan suunnistamista ja metsää. Oli itsestäänselvää, että sinne mennään. Nykyään metsä merkitsee rauhoittumista. Se on joka kerta erilainen. Aistin auringon ja tuulen iholla, vedän keuhkoihin väkevää kasvien tuoksua. Samalla tarkkailen maamerkkejä, silloinkin kun en ole suunnistamassa: tuossa oli kallio, tuossa hassusti vääntynyt puu. Niiden avulla löytää takaisin vieraassakin maastossa.

Nuorena painoin suunnistaessa kuin päätön kana. Nyt maltan ajatella, ennen kuin toimin. En ota turhia riskejä ja kierrän mieluummin mutkan kautta kuin luistelen alas jyrkännettä.

Sairauden jälkeen painan 30 kiloa vähemmän kuin ennen. Vauhtini on silti hiipunut. Mutta minkä nopeudessa häviän, sen tekniikassa voitan. Lapsena opittu kartanlukutaito on tallessa, ja löydän rastit yleensä saman tien.

Onnenkyyneleet paluusta

Muistan edelleen kesäisen maanantain seitsemän vuotta sitten, jolloin vedin jalkaan vanhat, tutut suunnistuskengät ja lähdin rasteille. Olin vielä heiveröinen kukkakeppi, päälaella kasvoi hentoa hahtuvaa. Paikalla odottelevat seuratoverit hiljenivät: tuolta Maarit nyt tulee. Moni oli myötäelänyt vaikeita aikoja kanssani.

Valitsin lasten 1,1 kilometrin radan ja lähdin taivaltamaan. Tunsin katseet selässäni ja sanattoman kannustuksen: toivottavasti tuo selviää. Kun tiesin olevani näkymättömissä, istahdin kannonnokkaan ja annoin itkun tulla. Ne olivat onnenkyyneleitä.”

Saan hyvää oloa myös näistä

Rakkaus. Miesystäväni Vesa tuli elämääni vähän yllättäen. Olen kiitollinen siitä, että uskalsin vielä lähteä uuteen suhteeseen.

Lapsenlapsi. Melissan kanssa näen asiat ihan toisella tavalla: kaikkialla on jotakin jännittävää ja ihmeellistä. On lohdullista, että elämä jatkuu seuraavassa polvessa.

Ystävät. Olen kiitollinen nuoruudenystävistä. Voin soittaa heille vaikka keskellä yötä ja pyytää kuun taivaalta. En soita, mutta tiedän, että voisin.