Yleinen 29.1.2017

Vegaanihaaste 4/4 – The End

Kaikki hauska loppuu aikanaan, niin myös vegaanihaaste. Kulunut kuukausi on ollut mielenkiintoinen kaikissa sen mahdollisissa merkityksissä. Olen kuluneen kuukauden aikana oppinut paljon niin itsestäni, kanssaeläjistäni ja Suomalaisesta ruokakulttuurista…ja Suomalaisista yleensäkin.

grillattu parsa

Kun aloin kuukausi sitten vegaanihaasteeseen, en oikeastaan tiennyt mihin olin alkamassa (hyvin paljon oman jälkikasvuni mieliksi). Olen valmistanut vegaanisia ruokia aiemminkin, en kuitenkaan koskaan niin että vegaanisuus olisi ollut itsetarkoitus. Ruokaa valmistaessa oma filosofiani on ollut ja on edelleenkin, tehdä mahdollisimman hyvää ruokaa ilman kompromissejä. Olen usein puoliksi vitsinä sanonut huonoa ruokaa ravintolossa saatuani, että kyseisen ruoan takia ei olisi eläintä kannattanut tappaa…

…kyseistä heittoa olen sitten tammikuun aikana miettinyt paljon. Olemmeko me länsimaalaiset lihapatojen ja 8-21 auki olevien supermarkettien vieressä eläneet vieraantuneet kokonaan ruoan alkuperästä? Onko se että kaikkea mahdollista on aina saatavilla saanut meidät unohtamaan mistä lihatuotteet ovat peräisin? Tunnustan itsekin sortuneeni samaan, joskus päivän suurin murheeni on ollut tuoreen korianterin puuttuminen kantakaupastani. Miettikää nyt vähän, asun Kemissä, talvisin jäässä olevan meren rannalla. Luontaisesti täällä ei taitaisi talvisin olla saatavilla muuta kuin merellä olevia hylkeitä ja jään alla olevia kaloja. Silti kuluttajien murhe on ettei luontaisesti toisella puolen maapalloa luonnossa kasvavaa yrttiä ole saatavana viikon jokaisena päivänä…mihin ona kadonnut sana sesonki? Parsalla se vielä on, kuten myös mateella, uusilla perunoilla ja appelsiineillä. Niitä kaikkia on kuitenkin (madetta lukuunottamatta) saatavilla käytännössä vuoden jokaisen päivänä suuremmista marketeista. Toinen seikka on tietysti ruoan, tai paremminkin raaka-aineiden alkuperän kadottaminen. Esimerkiksi nykyään broileirin rintafileenä tuntemamme elintarvike on peräisin 1920-luvulla jalostetusta kanarodusta, se on jalostettu kasvamaan mahdollismman suureksi ja mahdollisimman nopeasti. Oikean kanan kanssa sillä ei ole enää paljoa tekemistä.

Jos joku nyt arvelee itseni kokeneen valaistumisen ja aatteellisen muutoksen vegaanihaasteen aikana, voin lohduttaa arvelun olevan väärän. Perkasin tänään hieman yli viisi kiloa työkaverin pilkillä saamia ahvenia. En kokenut tunnontuskia vaikka osa kaloista oli elossa kun aloittelin perkausta, nopea kopautus kalaa päähän ja sen jälkeen filerointi. Vaikka olenkin vielä kaksi päivää vegaanihaasteella, suhtaudun arjen pyörittämiseen relistisesti-  pienet ahvenet kun ovat mitä parhainta uunissa tehdyn kalasäilykeen raaka-ainetta. En myöskään ole täysin varma kaikista vegaaneille suunnattujen elintarvikkeiden järkevyydestä, esimerkiksi palmuöljyä käytetään useissakin maitotuotteita matkivassa tuotteissa. Onko siis pienempi paha käyttää kohtuullisen lähellä tuotettua kuohukermaa vai kaurapohjaista ”ranskankermaa” joka pysyy kasassa palmuöljyn avulla?

On kuitenkin totta että tulen tulevaisuudessa todennäköisesti kiinnittämään enemmän huomiota ruoan alkuperään, enkä enää pidä itsestään selvänä lihan tai kalan kuulumista jokaiselle aterialle. Herkullisia kasvisruokia on olemassa niin paljon, että jäisin paljosta paitsi jos jättäisin niitä tekemättä. Myös palkokasvien käyttö, etenkin yhdistettynä kotimaisiin juureksiin, on ollut itselleni jotain herkullista ja uutta mitä olen kuukauden aikana oppinut…kuten myös sen, että keskiverto pohjoisen eläjältä näyttävä mies ja soijamaidon perään kyselijä on jonkin sortin kummajainen. Ainoa paikka missä kyseistä tuotetta tarjottiin ilmaan draamaa oli Kiasma. Puhumattakaan pikkutakkipellestä joka tinkaa Finskin loungessa parsakeiton maidottomuudesta tai kyselee suklaakeksien suklaamurusten vegaanisuutta.

Kuukausi oli kuitenkin kokemuksen arvoinen, ainoa hairahdus koko kuukauden oli se kun kerran kaadoin toimistolla kahviin tavallista maitoa. Joissakin tilanteissa mietin pariinkin kertaan haasteen järkevyyttä, tulin kuitenkin aina tulokseen että leikin tosissani loppun. Opin mm. kantamaan mukanani vegaanisia eväspatukoita. Samoja tuotteita olen syönyt kesäisin patikointireissuilla, keskellä Lapin tuntureita ja 20 kilometrin marssin jälkeen patukat ovat maistuneet hyvältä, nyt lähinnä ruokaa kuvaavilta energiantarpeen tyydyttäjiltä.

Se mikä kuukauden aikana yllätti, oli ihmisten reaktiot. Positiivisessa mielessä. Leikittelin haasteen alussa ajatuksella jossa kertoisin kaikille alkaneeni vegaaniksi ihan oikeasti, enkä pelkästään kuukaudeksi itseni kiusaksi ja jälkikasvun mieliksi. Pääsääntöisesti ihmiset suhtautuivat juttuun uteliaasti, osa päätään pyöritellen ja osa ihan aidosti innostuneesti. Ainoa mihin vedin rajan, oli oman kotikaupunkini ravintolatarjonnan kokeileminen. En edes viitsinyt yrittää. Niinä työpäivinä kun olin kotikaupungissani söin aina omia eväitäni. Työreissuilla syvässä etelässä tarjontaa oli luonnollisesti enemmän, mutta esimerkiksi kantahotellini Tampereelle pystyi tarjoamaan ainoastaan salaattia.

Ennen kuin lopetan juttuni, vastaan kolmeen kysymykseen jota moni on jo kysynyt monenkin eri kanavan välityksellä.

  • Kuinka paljon painoni tippui kuukauden aikana? Ehkä pari kiloa. Luulen suurimman osan siitä olevan vähentyneet suolan käytön ja siitä johtuvan nestepoistuman ansiosta. En kokenut Tamperetta lukuun ottamatta kertaakaan suoranaista nälkää.
  • Mitä liharuokaa halutti eniten tammikuun aikana? Ei oikeastaan mitään. Juustoja teki mieli, samaten myös pari kertaa hiillostettua lohta.Jostain syystä myös paljon parjaamani nakit kävivät mielessä jossain välissä.
  • Mitä ruokaa aion syödä ensimmäinen päivä helmikuuta? Ajattelin tehdä kokonaisena ja yli kypsennettyä karitsan niskaa (maustettuna savuparikalla ja chipotlella). Tai sitten ahvenia, niitä on nyt pakastin täynnä. Itseäni pelottaa oikeastaan paljonkin se, että mitä jos ennen syömäni ruoka maistuukin kuukauden vegeilyn jälkeen huonolta. Mitä sitten teen?