Kotiäiti: Mukulat mukana muuttopuuhissa

Olohuoneesta kuuluu rapinaa ja hihitystä. Pahvilaatikosta pilkistää pää, ja hetken päästä toinenkin kömpii esiin tavararöykkiön takaa suupielet korvissa. On se kiva, että lasten mielestä muutto on hauska tapahtuma, itse en juurikaan välitä tapahtumaan väistämättä liittyvistä toimenpiteistä. Uudessa kodissa on kieltämättä ihanaa laitella tavaroita paikoilleen ja asettua taloksi, mutta sitä ennen on edessä varsin mehut vievä urakka.

Muutto. Vauva. Aamupuuro. Aamu-unet. Leikki-ikäinen. Tohina. Vilinä. Vilske. Lihasose. Ruoanlaitto. Lounas. Pahvilaatikot. Päiväunet. Imurointi. Kasvissose. Kauppareissu. Järjestelyt. Ruoanlaitto. Päivällinen. Pakkaaminen. Kiukku. Kuumuus. Nälkä. Iltapuuro. Iltaunet. Jeesusteippi. Tiskaus. Pakkaaminen. Stressi.

Joka paikka pursuaa roinaa, mutta lasten tahtia se ei hidasta. Isompi tuulispää tutkii jokaisen tavaran, kurkistaa jokaiseen pussukkaan ja sukeltaa piiloon liinavaatteiden sekaan. Pienempi puolestaan nakertaa pahvilaatikon kulmia onnesta ymmyrkäisenä.

Lukan ”auttaessa” pakkaamisessa, etsin itse kuumeisesti kynää, jotta saisin ”kippo-, kuppi- ja muu roipe” -laatikon nimettyä. Eipä aikaakaan, kun kadonneen kuulakärkikynän arvoitus ratkeaa ja esiin konttaa elävä, sinikirjava piirustuspaperi, selvästi saavutuksestaan ylpeänä. Vauva on taiteillut itselleen niin komeat inkkarimaskit, että pokerinaamaa on vaikea pitää yllä. Otan heti opikseni ja jemmaan kaikki kynäntapaiset ylemmäs, ennen kuin pikkumies keksii toistaa saman tussilla.

Samalla kun pakkaan tavaroita ja yritän estää esikoista viemästä tavaroita vauvan kädestä, yritän myös saada sähkösopimusta sovittua puhelimitse. Ilmeisesti sähkölaitoksella on kuitenkin ihan riittävästi asiakkaita jo ennestään, ainakin asiakaspalvelijoiden määrään nähden.

En ihan heti keksi montaakaan raivostuttavampaa asiaa, kuin se, että kuuntelen puoli tuntia luuri korvalla pilipalimusiikkia, samalla kun hyssyttelen vähän väliä sääreeni takertunutta, eroahdistustaan purkavaa vauvaa ja komennan jälleen yhtä uhmakauttaan elävää villikkoa tekemästä koiruuksia. ”Onneksi lopulta vaiva palkitaan”, ajattelen.

Kuukauden päästä istun jo oman kodin terassilla aurinkolasit silmillä ja poimin kirsikoita suoraan puusta. Lapset leikkivät kiltisti hiekkalaatikolla ja kylpevät puhallettavassa ammeessa takapihalla. Näillä haavekuvilla pusken läpi muuttostressin ja selviydyn operaatiosta täysijärkisenä.

Jälleen kun käännän hetkeksi selkäni, ovat pojat jo karanneet. On epäilyttävän hiljaista. Sitten kuuluu lorinaa. Vessasta löydän läpimärän esikoisen, joka pesee käsiään varsin perusteellisesti napaa ja korvantaustoja myöten. Ja kuopuksen, joka istuu kissan hiekkalaatikon vieressä pökäle kädessään! Salamannopeasti lähtee toinenkin tenava käpäläpyykille ja desinfiointiin.

Uudessa asunnossa esikoinen on jo kuin kala vedessä, vaikka ei ole vielä edes nähnyt takapihan hiekkalaatikkoa. Siitä tuleekin varmasti hittijuttu, jos ei vielä Milolle, joka lähinnä lappaisi hiekkaa lapiolla suuhunsa, niin varmasti ainakin Lukalle, joka saisi päristellä autoineen ja kaivureineen santakasassa mielin määrin.

Hivenen kateellisena seuraan vierestä, kun pojat konttaavat hihitellen peräkanaa tyhjän asunnon huoneesta toiseen ja testaavat kaikuefektiä. Itse kannan hiki päässä muuttolaatikoita ja haaveilen äkillisestä lottovoitosta, joka mahdollistaisi täyden palvelun muuton tilaamisen.

Varsinaisen muuttopäivän ajan pojat ovat hoidossa mummilassa, jotta saisimme ihan oikeasti jotakin aikaiseksi. Päivä vierähtää nopeasti ja tavarat alkavat hakea paikkojaan. Seuraavan viikon aikana asunto alkaa näyttää ihan kodilta ja lapsetkin ovat silminnähden tyytyväisiä uusiin tiloihin, omaan pihaan ja saunaan, jota meillä siis ei aiemmin ollut.

Haavekuvani aurinkolaseista ja ulkoilmauinneista tosin saan unohtaa, sillä vettä ropisee kuin Esterin hanurista ja olemme tehokkaasti jumissa neljän seinän sisällä koko loppukesän. Onneksi tekemisestä ei tule pulaa vielä ihan hetkeen, järjestelemistä riittää ja uutuudenviehätys pitää pojatkin kiireisenä. Nyt voi jo hieman huokaista ja toivoa, että seuraavaa muuttoa ei tarvitse tehdä vuosikausiin.

Heli Koppila