Ihmiset ja suhteet 15.1.2004

Piposäännön pauloissa

Teksti: Anna.fi

Nappulat vaeltavat kouluun reput räntäsateessa hölskyen. Viima käy, untuvatakkiset hahmot puhua pölöttävät ja vetelevät pipojaan tiukemmin korville.

Piposäännön pauloissa

Koulun pihalla on meno päällä, pipoja lentelee, ja märkinä niitä kiskotaan takaisin päihin. Kello pärähtää ja kaikki rynnivät oville.

Koulun käytävät ovat kattoon asti täynnä iloista meteliä. Naulakoilla nauretaan ja tuupitaan, hanskoja heitellään ja takkeja paiskotaan naulaan.

Ja nyt, ulkopuolinen sivustakatsoja huomaa jotakin: nihkeitä pipopäitä ei ole näkynyt sisällä ollenkaan. Hatut ovat kadonneet taskuun jo pihalla, varkain, ilmeisesti vain sekunteja ennen kuin lauma hyökyi sisään koulun ulko-ovista.

Kyseessä on Piposääntö.

Pojille eppaa

”Kyllä varsinkin ala-asteilla on tällainen sääntö, että ainakin pojat ottavat pipot pois ennen sisälle astumista”, suuren helsinkiläisen koulun opettaja kertoo.
”Se on sitten opettajasta kiinni, koskeeko tämä myös tyttöjä.”

Jo 1970-luvulla ala-astettaan käynyt tyttö muistaa, että kirkossa oli kivaa, kun ei tarvinnut riisua hattua, mutta poikien piti. ”Epistä”, sanoivat pojat.

”Eppaa!”, möykkäävät tämän päivän ala-astelaiset.
Hajamieliset pikkupojat kaapivat hattujaan päästä pois heti muistaessaan, mutta joskus liian myöhään. ”Liian myöhään” tarkoittaa ”vasta naulakoilla”. Pään on oltava paljas jo tuulikaapissa, käytävää pitkin ovelta naulakoille ei pipo päässä kävellä. Lapsoset eivät tunnu käsittävän, miksi piposääntö on keksitty.

Pipo on kapinaa

Jos seuraa oikein tarkkaan vanhempia herrasmiehiä, voi kiinnittää huomiota varsin huomiota herättämättömään seikkaan. Sedät sipaisevat suikan hapsiltaan salamannopeasti, kun astuvat mistä tahansa ovesta sisään. Se on refleksi ja sitä paitsi toisia kunnioittavaa käyttäytymistä, jota on pidetty arvossa aina.

Mutta kolmekymppinen reipas perheenisä pyyhältää töihin, kävelee huoneeseensa, riisuu takin ja riuhtaisee iloisesti kirjaillun villapipon päästään. Vasta silloin, huomiota herättämättä. Hänellä on takaraivossaan toisenlainen piposääntö.

Koululainen 1970-luvulta muistaa tunnottomat korvanlehdet. ”Pojat, pipot päähän!”, karjuivat opettajat välitunnilla. Paukkupakkasilla kiristeltiin hampaita hartiat korvissa, mutta ei – ei alennuttu nöyryyttävän pipon alle.

Nykyinen muoti suosii sekin ääriajattelua. Etenkin poikien – jotka ahnehtivat XL-kokoisia collegeja napapaitojen sijaan – kohdalla flunssariski kuitenkin pienenee. Lysähtäneet myssyt ovat nuorempien ja vanhempien teinien pukeutumiskoodien ehdotonta kärkeä. Pipo päässä istutaan kahviloissa, leffassa, kirjastossa ja, ainakin toisilla yläasteilla, myös koulussa. Pipo on kapinaa.

”Ilmiöihin puututtava heti!”

Elämä vaan on eppaa ja kapina kitkettävä, vaikka sitä ei olisikaan. Muuan ala-asteikäinen natiainen tuli nyyhkien koulusta, koska oli joutunut rehtorin puhutteluun. Unelias poika oli toistuvasti kävellyt hattu hatarassa päässään koulun ovilta naulakoille.

Äiti kiinnostui piposäännön taustoista, ja otti yhteyttä kouluun. Rehtori kertoi joutuneensa edellisellä viikolla ohjaamaan ruokalasta ulos tytön, joka seisoi ruokajonossa pipo päässä ja aurinkolasit silmillä. Äiti ymmärsi tämän. Selityksenä toimenpiteisiin rehtori totesi myös:
”Tällaisiin ilmiöihin on puututtava heti, tai ne pääsevät leviämään kulovalkean tavoin.”

Kun oppilaille siis teroitetaan piposääntöä, heistä ehkä kasvaa sisätiloissa pipottomia ja kuuliaisia. Mutta toisen äidin järkytys oli suuri, kun eräs piposääntöä uutterasti noudattavan koulun oppilas paiskasi laukun kotieteisessä lattialle ja huusi:

”Siis mä en tajua, tänään se pipoja vahtiva opettaja käveli koko matkan opettajainhuoneeseen hattu päässä!”

Teksti: Sini Saaritsa / A4 Media Oy

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi