australia

Kun sattuu ja tapahtuu – tutustumista paikalliseen terveydenhuoltoon

8.2.2018 Teksti: Piritta Palokangas

Suomella ja Australialla on keskinäinen sopimus, jonka puitteissa suomalaiset kuuluvat täällä ollessaan Australian terveydenhuollon piiriin. Onneksi, sillä olemme jo joutuneet asioimaan niin lääkärillä, ensiavussa kuin sairaalassakin. Hoito on myös suomalaisille ilmaista.

Täällä systeemin nimi on Medicare, ja sen piiriin kuuluvat kaikki kansalaiset ja maassa pysyvästi/pitkäaikaisesti asuvat. Medicaren rahoittavat valtio ja osavaltiot, ja veronmaksajilta menee Medicaren kassaan maksimissaan 2 prosenttia vuosituloista. Asioidessa riittää, kun näyttää Medicare-korttia, jonka mekin haimme Kelan tapaisesta virastosta. Terveyspalvelut ovat maksuttomia myös maassa lomaileville suomalaisille.

Ensiapupuoli tuli tutuksi jo joululomalla Sydneyssä, kun perheen pienin alkoi eräänä aamuna valittaa jalkapöytää, joka oli niin kipeä, ettei jalalla voinut astua. Ehdin jo panikoitua, kun huomasin, että hieman turvonneessa jalkapöydässä oli pistosjälki – hämähäkki vai jokin muu vaarallinen ötökkä? Lähdimme suoraan lähimmälle ensiapuasemalle, missä pääsimme heti hoitajan tarkistettavaksi. Ainakaan mistään kovin myrkyllisestä ei ollut kyse, koska kuume ei noussut ja potilas oli virkeä. Murtumien poissulkemiseksi jalka röntgenkuvattiin, ja pojan tutki kaksi lääkäriä. Toiminta oli ripeää ja ystävällistä. Ei tarvinnut paljoa odotella. Poistuimme ohjeistuksena tarkkailla lapsen tilaa. Onneksi jalka alkoi toimia jo loppupäivästä.

Muutama viikko sitten vietimme ensimmäisen kerran yön sairaalassa lapsen kanssa. Yhdeksänvuotias lähti kokeilemaan synttärilahjaksi saamaansa uutta BMX-pyörää skeittipuistoon sillä seurauksella, että polveen tuli ruhje ja poskeen mustelma, mutta aloimme epäillä myös aivotärähdystä, kun poika oli hieman sekava. Kiireesti siis lähimmän sairaalan ensiapuun. Ilta-aikaan siellä oli tutunoloinen tunnelma: paljon porukkaa ja jono eteni hitaasti, mutta siihen oikeastaan jäivätkin samankaltaisuudet Suomeen verrattuna. Heti ilmoittautuessamme lapsen tutki hoitaja, joka arvioi hoidon kiireellisyyden. Odottelimme noin tunnin, jonka jälkeen hän pääsi makoilemaan tarkkailupuolelle. Seuraavaksi pojan tutki toinen hoitaja ja antoi mehujään imeskeltäväksi, kun odotimme lääkäriä. Pian paikalle tuli lääkäri ja vähän ajan päästä toinenkin lääkäri. Todettuaan yhdessä, että pojallamme oli aivotärähdys, lääkärit päättivät soittaa vielä konsultointipuhelun vähän matkan päässä sijaitsevaan lastensairaalaan. Sieltä ohjeistettiin, että poika olisi hyvä siirtää sinne tarkkailuun yön yli.

Niinpä ajoimme parinkymmenen minuutin matkan lastensairaalaan. Siellä potilaan tutki kaksi hoitajaa, jonka jälkeen siirryimme tarkkailuhuoneeseen, jonne pojan tilan tuli toteamaan jälleen yksi lääkäri. Nukuimme tarkkailuhuoneessa aamuun, jolloin pojan vointi oli jo parempi. Pääsimme aamupalan jälkeen kotiin, vielä yhden lääkärin tarkistettua hänet.

Laskin, että pojan tutki yli 10 ihmistä, joista 4 oli lääkäreitä. Voinee sanoa, että varsin perusteellista toimintaa. Tuollaiseen määrään hoitajia ja lääkäreitä en ole kyllä Suomessa tottunut.

Olemme olleet ainakin tähän asti todella tyytyväisiä australialaiseen terveydenhuoltosysteemiin, joka on rankattu amerikkalaistutkimuksessa maailman toiseksi parhaaksi heti Britannian jälkeen. Lääkäriasemat täällä ovat pääosin yksityisiä. Olemme hoidattaneet pieniä vaivoja siellä ja ihmetys oli ensimmäisellä kerralla suuri, kun asiointi sielläkään ei maksanut mitään. Medicare kattaa myös yksityisen sairaanhoidon 75-prosenttisesti.

Onneksi aivotärähdys on enää muisto vain ja pyörällä opetellaan taas innokkaasti uusia temppuja.