Melbourne

Päiväkotikokeilu jäi lyhyeksi

15.4.2018 Teksti: Piritta Palokangas

Kun taannoin kävin koulun vanhempien (äitien) lounastilaisuudessa, juttelin vieressäni istuneen kolmen lapsen kotiäidin kanssa ja hän sanoi samaa, jota olen itsekin ihmetellyt. Australiassa on erittäin hyvin toimiva julkisen ja yksityisen yhdistävä terveydenhoitosysteemi, joka takaa, että kukaan ei tipu sen ulkopuolelle ainakaan vähävaraisuuden vuoksi. Samoin julkiset koulut ovat laadukkaita ja kohtuuhintaisia. Mutta päivähoito on käsittämätöntä kiskurointia.

Päiväkodit ovat enimmäkseen yksityisiä. Maksut ovat keskimäärin 150 dollaria/päivä. Kyllä, 150 dollaria (noin 95 euroa) päivä. Australiassa yleinen palkkataso on Suomea korkeampi, mutta täkäläisilläkin mittareilla laskettuna päivähoitomaksut ovat tähtitieteellisiä.

Se, että päivähoitomaksut ovat täällä niin tähtitieteelliset, heijastuu mielestäni monin tavoin perheisiin: jotkut tekevät vain yhden lapsen, koska yksinkertaisesti ei ole varaa maksaa useamman lapsen päivähoidosta. Toiset taas lykkäävät toisen lapsen tekemistä niin paljon, että esikoinen on siirtynyt kouluun.

Moni nainen jää kotiin, kunnes lapsi tai lapset menevät kouluun. Kotiäitiys on täällä erittäin yleistä. Se, että kuljetat aamuisin kouluun viittä lasta ei ole täällä merkki uskonnollisesta suuntautumisestasi vaan elintasostasi. Poikamme koulun edessä on aamuisin usempikin tilataksin kokoinen mersu, jonka liukuovista pelmahtaa pihalle useampi lapsi.

Halusimme silti kokeilla päivähoitoa kolmivuotiaallemme kahtena päivänä viikossa, koska hän on Suomessakin ollut päiväkodissa yksivuotiaasta asti ja mietin, että ikäistensä seura tekisi hyvää ja samalla hän saisi kielikylpyä. Itse voisin keskittyä kahtena päivänä viikossa keskeytymättömästi töihin.

Kävin etukäteen tutustumassa useisiin päiväkoteihin nähdäkseni millaista hoitoa sillä 150 dollarilla päivässä saisi. Silmiinpistävin ero Suomeen verrattuna oli se, että ohjattu toiminta, eli varhaiskasvatus niissä ei ole itsestäänselvyys. Eräässäkin paikassa sanottiin suoraan, että lapset voivat tehdä vapaasti mitä haluavat ja sen huomasi, kun osa ryhmästä oli pihalla, osa askarteli omatoimisesti sisällä ja vessastakin löytyi porukka läträämässä vesileikkejä. Toinen paikka karsiutui epäsiisteyden vuoksi. Valitsin lopulta päiväkodin, jossa huomasi heti, että lapsille oli ohjattua toimintaa, tilat olivat tilavat ja siistit ja poikamme pääsi ryhmään, jossa oli alle 10 lasta. 160 dollaria päivä.

Aloitimme marraskun puolessa välissä, ja ensimmäiset viikot olivat kauheita. Lapsi jäi huutamaan sydäntäsärkevästi joka aamu ja kun iltapäivällä menin hakemaan, hän takertui jalkoihin kuin hukkuva. Parina aamuna henkilökunta kaivoi ipadin esille, ja sen hypnotisaation turvin pääsin livahtamaan ilman huutoa, mutta samalla mietin, kuinka kauan poika tuijottelisi päivän aikana padia – olisi melko kallista tuijottelua.

Tarhapäivän toimintaa.

Jouluun mennessä poika alkoi sopeutua, kun hän kiintyi ryhmän toiseen hoitajaan ja orastavia ystävyyssuhteita alkoi syntyä. Mutta sitten meille kerrottiin talon tavasta, jonka mukaisesti ryhmien kokoonpano, hoitajat ja ryhmien huoneet vaihtuisivat tammikuussa. Taantumus lähtötilanteeseen oli nopea. Lopetimme päivähoidon helmikuun loppuun, koska lapsi ei selvästikään viihtynyt ryhmässä, jossa lapsia oli yli 20. Oli järjetöntä maksaa itsensä kipeäksi siitä.

Kaiken huipuksi päiväkodin laskutus osoittautui epäselväksi. Ylimääräisiä lyhennyksiä lähti tililtämme satoja dollareita, ja joudumme vieläkin perimään saataviamme päiväkodilta.

Leikkitreffeillä yhteisöpuutarhassa.

Vietämme pojan kanssa nykyään leppoisia päiviä koluten puistoja, käyden leikkitreffeillä, kirjastossa ja istuskelemme kahviloissa. Olen järjestänyt itselleni lyhyempiä aikaslotteja päiviin, ja viikonloppuihin, jolloin teen töitä. Puhumme myös siitä kivasta Helsingin-tarhasta, jossa pojalla paikka odottaa, ja minne on kiva ensi syksynä palata. Missä on myös päteviä varhaiskasvattajia ja maksut sellaisia, joita tästä lähtien suorastaan ilolla maksan.

”Tässä kahvilan pöydässä voisi keskustella jotain,” hän sanoi. ”No mistäs me keskusteltaisiin?,” kysyin. ”En mä nyt halua keskustella mistään.” Kahvihetki kolmivuotiaan kanssa.