Sopivasti ihana

”Et sinä Riikka ole lihava, sinä vain näytät siltä”

20.2.2020 Teksti: Riikka Väänänen

Menee hetki, että jaksan pukea tuon pitsipaidan ylleni, mutta kun teen sen, teen sen vain itseni vuoksi.

Olen raivostuttavaa ruokaseuraa. Kun minulta kysytään, mitä haluaisin syödä, vastaan aina ”Jotain kevyttä.” Nykyään se johtuu myös siitä, että oikutteleva vatsani kostaa heti kipuilulla, jos olen erehtynyt syömään turhan tuhdisti. Aiemmin vastaus johtui puhtaasti turhamaisuudesta. Koska aina voisi pudottaa viisi kiloa.

Aina voisi pudottaa viisi kiloa – Vaikka olen painija

Mielestäni ihmisella on oikeus olla juuri sen kokoinen kuin hän on. En kuluta aikaa vahtimalla muiden vyötärönympäryksiä. Omani vahtiminen riittää mainiosti.

Olenko joskus kärsinyt syömishäiriöstä? Olen, lievästä sellaisesta, kuten useimmat suorittajatytöt jossain kohtaa nuoruuttaan. Joskus yläasteen loppuaikana ja lukion alkuaikoina saatoin treenata kaksi kertaa päivässä ja syödä päivän aikana kaksi omenaa. Pituuskasvu, jos ei ollut vielä tyssännyt, tyssäsi siihen. Olen 156 senttiä lyhyt.

Minulla on entisen (liikunnanopettaja) mieheni mukaan uimarin tai painijan vartalo: vahva selkä ja lihaksikkaat reidet. Minusta ei tule hoikkaa pavunvitsaa vaikka lopettaisin syömisen kokonaan. Rakenteelleen ei voi tehdä mitään. Ainakaan mitään järkevää. Enkä koe tarvetta poistaa kylkiluita kaventaakseni vyötäröäni. Pituuteni, tai siis lyhyyteni, kanssa olen täysin sinut.

Saatoin pahimpina aikoina syödä vain kaksi omenaa päivässä.

”Et sinä Riikka ole lihava, sinä vain näytät siltä”

Haluanko minä olla laihempi? Kyllä. Kuulun siihen laajaan ryhmään ihmisiä, jotka kokevat, että aina voisi pudottaa viisi kiloa. Olen halunnut olla laihempi lapsesta saakka. Tunsin ahdistusta, kun peilistä tuijotti takaisin painija ballerinan sijaan.

Muistan ikuisesti pikkusiskoni lohduttavat sanat, kun rullailin olemattomia pikkutytön vatsamakkaroitani. Hän silitti selkääni ja sanoi: ”Et sinä Riikka ole lihava, sinä vain näytät siltä.” Hän tarkoitti sitä, kun katsoo alaspäin paljasta vatsaansa, näkee makkaroita. Minä kuulin vain sen, että olen lihava. Ja vihasin siskoani.

Nykyään olen jo antanut kuvassa (keskimmäisenä) olevalle siskolleni jo anteeksi.

Jääkaapissa silmänaamiolappuja

Avioeroni jälkeen en hullaantunut pelkästään vapaudesta, mutta myös siitä, että ensimmäistä kertaa aikuisikäni aikana minun ei tarvinnut miettiä kenenkään muun syömisiä. Se tarkoitti sitä, että jääkaapissani oli lähinnä vain valo ja silmänaamiolappuja. Kävin monen tunnin kävelylenkeillä parikin kertaa päivässä, en laihduttaakseni, vaan terapiamielessä, mutta unohdin syödä.

Aluksi kaventunut peilikuva ilahdutti, mutta kun ystäväni alkoi huomauttelemaan syömättömyydestäni, ja minä huomasin kaikkein pienimpienkin vaatteiden roikkuvan päälläni, tajusin että pari palaa kurkkua ja fetaa päivässä ei ehkä riitä.

Fetan ja kurkun lisäksi hemmottelin itseäni läheisessä kahvilassa lenkkien jälkeen sentään kaakaolla.

Aina voisi pudottaa viisi kiloa – Varokaa koko maailma, tänään olen pahalla päällä

Vuosien varrella olen laihduttanut Painonvartijoissa, laskenut kaloreita, punninnut itseäni ja ruokiani sekä lukenut kaiken mahdollisimman tehokkaasti kaloreita kuluttavista treeneistä. Ja jojoillut. Pitkään kaikki oli hyvin mustavalkoista. Jos laihdutin, kieltäydyin kaikesta, kun treenasin, treenasin verenmaku suussa nauttimatta liikunnasta.

Tänä päivänä harrastan vain sellaista liikuntaa, josta ihan oikeasti pidän. Kuten kuntosalilla käymistä.

Nykyään en laske kaloreita, punnitse ruokia tai edes itseäni. Jätin puntarin kirjaimellisesti edelliseen elämääni. Vaatteet (ja kipeä vatsa) kertovat, jos on tullut liikuttua liian vähän ja syötyä liian paljon. Ja mieliala. Kun housut puristavat, minusta tulee kiukkuinen. Ja sitten ei ole kenelläkään kivaa. En silti kannusta ketään laihduttamaan. Kannustan löytämään sopivan tavan itselleen elää. Sellaisen, että tuntee olonsa hyväksi omissa nahoissaan mahdollisimman monena päivänä kuussa. Naisilla niitä päiviä on harvoin 31. Hormonit pitävät siitä huolen.

Mozzarellatäti

Harrastan nykyään vain sellaista liikuntaa, joka sillä hetkellä tuntuu hyvältä. Juuri nyt nautin joka arkipäiväisestä painojen kolistelusta kuntosalilla, mutta tiedän, että kevätauringon lämmittäessä, ja luonnon herätessä painot vaihtuvat lenkkipolkuihin. Siitäkin huolimatta että tiedän, että olisi hyvä yhdistää molempia.

Tunnen itseni kuitenkin jo niin hyvin, että jos teen vastoin todellista haluani, liikuntainto lopahtaa ja yhtäkkiä en tee enää mitään. Sitä en halua, sillä nykyään liikunta on stressinaiheuttajan sijaan stressinpoistaja. Niin kuin sen kuuluukin olla.

Kevätauringon alkaessa paistaa, painot vaihtuvat taas lenkkipolkuihin.

Ja syön vain sellaisia ruokia, jotka maistuvat hyvälle. Alle 160 senttinen ei tässä iässä juuri kuluta, edes vaikka liikkuisin runsaasti, joten jokaisen suupalan pitää mielestäni olla nautinto. Onneksi en voi syödä ostereita tai kaviaaria. Minun nautinnoksi riittää Pirkka Parhaat buffalamozzarella basilikalla ja tomaatilla. Lähikaupassani minut luultavasti tunnetaan mozzarellatätinä, joka kulkee kesät talvet shortseissa ja ostaa mozzarellan lisäksi korkeintaan eukalyptuksenoksia ja kauralakua.

Miksi lähdin juuri nyt avautumaan laihduttamishistoriastani tai liikkumisfilosofiasta? Siksi, että aion piakkoin pommittaa teitä kaikenmaailman kiinteyttävillä vartalovoiteilla ja selluliittiöljyillä. Sillä vaikka annoin ymmärtää löytäneeni rauhan laihduttamisen ja liikunnan kanssa, hinkkaan kyllä itseäni ihoa napakoittavilla voiteilla ja appelsiinimuhkurat silottavilla öljyillä. Ihan niin sinut en sentään vielä itseni ja kokovartalopeilini kanssa ole, että niistä luopuisin.

Niin, että älä yritäkään painovoima. Täällä on painija vastassa.

Lue myös

Anna peilikuvallesi mahdollisuus

Annoin itselleni mahdollisuuden onneen

Tinderin uskomaton maailma

Lue myös

Suosittelemme