Älä purista mailaa

Mistä naiset puhuvat, kun paikalla ei ole miehiä? Miehistä ja siitä, että älä purista mailaa.

Kuulostaa ehkä tuhmemmalta kuin on tarkoitus. Olemme ystävieni kanssa lähiaikoina kuitenkin keskustelleet asiasta tunti tolkulla. Yhdellä ystävistäni on suhde ulkomaiseen mieheen, joka on palaamassa kotimaahansa heti kun korona hellittää. Toisella kaukosuhde pohjalaiseen jäyhään mieheen, joka ei osaa pukea tunteitaan sanoiksi. Minulla ei ole suhdetta kenenkään kanssa, mutta puntaroin asiaa silti.  Mitä se ”älä purista mailaa” sitten tarkoittaa?

Hampaat irvessä suhteeseen

Sitä, että hampaat irvessä tekemisestä ei tule mitään. Edes parisuhteessa. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että suhteen eteen ei pitäisi tehdä töitä. Tietenkin pitää. Mutta etenkin alkuvaiheessa pitäisi unohtaa hätäily, suhteen alituinen pohtiminen ja jatkuva viestittely.

Kuten jo aiemminkin totesin Se odotettu kilahdus -postauksessani, toisen pommittaminen viesteillä harvoin johtaa mihinkään hyvään. Koska olemme metsästäjiä. Kun olet liian saatavilla muutut epäkiinnostavaksi. Älytöntä? Todellakin. Ja niin totta. Tosin poikkeuksia on.

Olen ihan hiljattain tavannut ihmisiä, joka ovat virkistävä poikkeus tuohon ”sääntöön”. Mutta poikkeus johtuu varmastikin siitä, että heidän kanssaan en ole puristanut mailaa. Olen ollut kerrankin juuri se Riikka, joka oikeasti olen. Ja se on johtanut mahtaviin keskusteluihin ja hyviin hetkiin. Onko näistä kohtaamisista syntynyt suhdetta? Ei. Mutta kerrankin se on minulle täysin ok.

Kun en hampaat irvessä yritä vääntää suhdetta, olen päätynyt tilanteeseen, jossa olen saanut loistavia ystäviä. Kyllä. Miehet ja naiset voivat olla myös sitä. En silti väitä, etteikö taustalla olisi joku vire, jännite, mutta enemmän kuitenkin sitä ystävyyttä.

Älä purista mailaa – Se odotettu kilahdus

Mitä aiemmin mainitsemiini ystäviin tulee. Heidän tilanteensa on erilainen. Koska he ovat parisuhteessa. Tai ainakin jossain sen tapaisessa. Ja siksi ymmärrän täysin sitä, että välillä tulee puristettua mailaa. Olen minäkin pureskellut kynsiäni ja tuijottanut puhelintani siinä toivossa, että se kilahtaisi. Monen monen monta kertaa.

Mutta nyt kun en tee sitä, asiat soljuvat aivan eri tavalla. Rennosti, mutkattomasti ja omalla painollaan. Ehkä piti nähdä näin monta pyhää, että viimein tajusi sen oikeasti, mistä jo aiemmin kirjoitin: rakkaus ei tule pakottamalla. Nyt minulla ei ole kiire. Voin nauttia siitä, että tapaan uusia ihmisiä ja käydä äärimmäisen kiinnostavia keskusteluja. Viettää mahtavaa aikaa. Ilman, että kuvittelen tapaamisen johtavan suhteeseen.

Vaikeampaa kuin shakki

Ja tästä olemme puhuneet ystävieni kanssa paljon. Miksi meillä on ollut niin kiire? Miksi suhteet ovat niin hankalia? Miksi tämä parisuhdepeli on kuin venäläistä rulettia? Minä en missään nimessä arvostele heitä kumpaakaan. Ymmärrän täysin, miksi molemmat kipuilevat suhteidensa kanssa. Koska olen ollut siinä tilanteessa itsekin. Monta kertaa. Myös eri puolilla kenttää. Nyt, kun elämässäni ei ole sitä, jonka vuoksi kipuilisin, pystyn suhtautumaan tuohon peliin (vaikeampaa kuin shakki!) paljon objektiivisemmin. Ja huomattavasti rennommin.

Mutta ymmärrän täysin, että on helppo tehdä niin, kun ei ole tunteita. Sydäntään kun ei voi pakottaa, kouluttaa tai käskeä olemaan hiljaa. Voi olla, että jos asiaa kysytään minulta viikon tai kuukauden päästä, olen täysin eri mieltä. Pureskelen kynsiäni ja tuijotan puhelinta saadakseni sen kilahtamaan.

Älä purista mailaa– Pelisäännöt

Juuri nyt nautin siitä, että kerrankin en purista mailaa. Että pystyn tapaamaan ihmisiä rennosti, olemaan oma itseni ja kulkea vain virran mukana. En ole muuttunut tunteettomaksi. Kyse ei ole siitä. Ja edelleen haluan perhosten lepattavan vatsassani. Mutta juuri nyt iloitsen siitä, että en odota mitään tiettyä kilahdusta, pohdi kuumeisesti jonkun toisen tunnetiloja tai haaveile jostain mahdottomasta.

Yhtäkkiä tuntuu kuin olisin tajunnut nämä pelisäännöt. Luultavasti en. Ystävieni kohdalle toivon vain hyvää. Olen olkapäänä, kun elämä potkii. Ja ymmärrän täysin, miltä se tuntuu. Toivon heille myös tätä samaa ihmeellistä ”rauhaa”, jonka olen aivan yhtäkkiä löytänyt. Ehkä ne tuhannet kävelemäni kilometrit ovat tehneet sen. Tai aika.

Silti edelleen haluan ne perhoset.

Lue myös:

Rakkaus ei tule pakottamalla