Annoin itselleni mahdollisuuden onneen

Mietin pitkään, voinko kirjoittaa rakkaudesta, pään hakkaamisesta seinään tai ylipäätään siitä, miten ihminen kantaa vanhoja asioita mukanaan, kunnes tajuaa, että on pakko herätä, pakko päästä yli ja pakko uskaltaa vain hypätä ja katsoa, mihin elämä kantaa. Onko se liian henkilökohtaista, liian imelää, liian syvällistä kauneusblogiin? Mutta miksi se olisi? Miksi ihminen, joka työkseen pohtii ryppyjä, harmaita hiuksia tai silmäpusseja, ei murehtisi elämää, miettisi rakkautta ja olisi yhtä hukassa kuin muutkin?

Sitä paitsi, jos uskon siihen, että olemme mitä syömme, että unettomuus jättää jälkensä, miksen uskoisi siihen, että se miten elämme tai kohtelemme elämää, näkyy myös ulospäin? Olen ottanut riskejä, elänyt kuin viimeistä päivää, tehnyt vaikeita valintoja, mutta en kuitenkaan ole uskaltanut antaa itselleni mahdollisuutta onneen. Aidosti.

Elin käsijarru päällä

Olen siteerannut lausetta: ”En etsinyt turvallisinta elämää vaan elämää, jossa laittaisin kaiken peliin.” Ja kuitenkin olen elänyt käsijarru päällä, koska en ole uskaltanut rakastaa tai tulla rakastetuksi. En uskaltanut, koska minun oli vuosia annettu uskoa että en ole kyllin hyvä, kunnes itsekin uskoin, että en riitä. En uskonut silloinkaan, kun elämä yritti kaikin keinoin näyttää, että kyllä minä riitän. Riitän, kun annan itselleni mahdollisuuden. Kunhan vain uskallan uskoa siihen, että riitän juuri tällaisena.

Jos, jos, jos

Harmaat hiukset, silmäpussit, rypyt tai unettomuus eivät johdu vain eletyistä vuosista. Ne johtuvat myös siitä, kuinka on kohdellut elämäänsä ja itseänsä. Joko tietoisesti tai tiedostamatta. On niin helppo sortua ajattelemaan, että kaikki olisi paremmin, jos olisin viisi kiloa laihempi, hiukseni olisivat paksummat, huuleni pulleammat, ripset tuuheammat, pankkitili paksumpi tai puitteet ympärillä näyttävämmät. Ei ole syntiä tai pinnallista pitää huolta ihostaan tai hiuksistaan (päinvastoin!), mutta on synti elää käsijarru päällä, olla antamatta itselleen mahdollisuutta vain koska pelkää, että mikään ei ole kestävää, koska en ehkä sittenkään riitä.

Myös aikuinen tekee virheitä niin rakkaudessa kuin elämässä

Eräs ihminen sanoi minulle kerran hänen suurimman pettymyksensä elämässä olleen se, kun tajusi jossakin vaiheessa, että omat vanhemmat eivät ole sen viisaampia kuin hänkään, että hekään eivät ole oppineet virheistään. Ja onhan se pettymys. Kyllähän sitä toivoisi oppineensa jotain vuosien varrella. Että se peilikuva, joka näyttää aiempaa väsyneemmältä, olisi edes hitusen viisaampi. Mutta elämä ei mene niin. Aikuinen hakkaa päätä seinään, tekee virheitä ja oppii asioita vasta kantapään kautta. Aivan kuten nuoremmatkin.

Ja onneksi koko elämä on opettelua. Muutenhan se olisi tylsää. Toki olisi hienompaa ja vähemmän kuluttavaa, jos oppisimme asioita helpommin. Mutta näköjään välillä on käytävä pohjalla tai edes lähellä sitä, jotta osaa avata silmänsä. Tajuta, että kaikki mitä tarvitsen on tässä ja laskea käsijarrusta irti. Antaa itselleen mahdollisuuden onneen.

Minä riitän

Minulla kesti kauan tajuta, että minä riitän. Että minua voi rakastaa myös kaikkine virheineni olivat ne sitten ryppyjä tai ei niin kauniita luonteenpiirteitä. Se ei tarkoita, että kuvittelisin, että elämä on yhtäkkiä helppoa, mutta haluan uskoa, että se on helpompaa. Ja täydempää. Tuijotan varmasti edelleen peiliin, murehdin veltostuvia leukaperiäni ja ryppyjäni, mutta enää en pelkää, että en riitä. Koska lopulta uskalsin päästää käsijarrusta irti ja uskoa siihen, uskoa rakkauteen ja uskoa onneen.

Sinäkin riität. Ja jos joku väittää muuta, hän on väärä ihminen sinulle.