Sopivasti ihana

Ei koskaan enää ei koskaan

Teksti: Riikka Väänänen

Olen äärimmäisen hyvä vannomaan asioita. Pari kesää sitten, kun olin itsekin vielä parisuhteessa, eräs ystäväni oli menossa naimisiin. Minä vannoin, että ei koskaan enää. Minua jopa kosittiin silloin ja sain sanottua vastaukseksi: ”Apua!” Ystäväni ratkaisua ihmettelin silloin kovastikin, en hänelle, mutta itsekseni. Se on hänen toinen avioliittonsa. Mietin, miksi uudelleen, kun lapsiakaan ei ole tarkoitus enää hankkia.

Olen muuttanut mieltäni, enkä vanno ei enää koskaan. En silti pidättele hengitystä tai edes salaa haaveile avioliitosta. En vain sano enää ei koskaan, sillä sen jälkeen olen tajunnut, että voisin vastata ”apuan” sijaan ”kyllä”, jos ihminen on oikea. Ainoa asia, mihin sanon ”ei koskaan”, on vauvat. Minulla on kaksi ja se riittää. Onneksi tuo on asia, jota ei oikeastaan tarvitse enää pahemmin pohtiakaan.

Olen myös vannonut, että kukaan ei kanna muuttolaatikoitaan minun kynnykseni yli. Ja puolisen vuotta siitä joku kantoi. No se ei kestänyt, mutta en silti vanno enää noinkaan. Siinäkin asiassa olen sitä mieltä, että jos se toinen tuntuu oikealta, kantakoon. Elämä kantaa myös. Myös pahassa.

Minä (luultavasti sinäkin) voin olla yhdessä hetkessä vahvasti jotain mieltä, ja sitten elämä yllättää taas. Minut ainakin se on yllättänyt monta kertaa.

Suurin yllätys minulle itselleni on ollut se, että en olekaan enää 100%:sti avioliittoa vastaan.

Se, että ensimmäinen kariutui, ei tarkoita mitään. Ei sitä, että epäonnistun aina rakkaudessa, ei sitä että sillä ensimmäisellä ei olisi ollut mitään merkitystä, eikä sitä että en enää usko rakkauteen. Uskon. Vahvemmin ehkä nyt kuin koskaan.

Aikuistuminen ei tarkoita järkevämmäksi muuttumista, mutta rakkaudessa se mielestäni tarkoittaa sitä, että tunteet ovat vielä aiempaa vahvemmat, sitä kun rakastuu, rakastuu niin syvästi, että on käytännössä valmis aika lailla mihin vain.

En silti unelmoi hääpuvusta, sormuksesta tai mistään muustakaan ”häähömpästä”. Totean vain, että jos se oikea tai oikealta tuntuva jossain kohtaa kosii, saatan hyvinkin yllättää itseni (ja hänet) vastaamalla ”apuan” sijaan ”kyllä”.

Meillä on kuitenkin vain tämä yksi elämä, joten miksi elää se peläten tai varoen? Miksi painaa jarrua, kun sydän haluaa painaa kaasua? Kyllä, se saattaa satuttaa, mutta se riski kannattaa ottaa. Miksi ei?

Kirjoitin taannoin blogissani siitä, kuinka paljon taakkaa kannamme uuteen suhteeseen. Vastaus lienee: liikaa. Olisi hyvä muistaa, että entiset ovat entisiä syystä ja että se uusi ihminen ei ole samanlainen kuin se entinen kumppani. Olen elänyt miehen kanssa, jolla oli vaikeuksia olla yksiavioinen. Olen myös elänyt miehen kanssa, joka oli niin mustasukkainen, että en uskaltanut pitää iltaisin edes puhelinta kädessäni, jotta ei tulisi riitaa. Silti uskon, että tuolla jossakin on ehkä joku, joka ei ole kummankaan kaltainen.

Joten en koskaan enää sano ei koskaan uutta parisuhdetta tai avioliittoa. Sellainen tulee jos on tullakseen. Sain palautteen (niitä tulee yllättävän paljon – toisenlaisia tosin yleensä), jossa nainen epäili blogini olevan hekilökohtainen deitti-ilmoitus. Ei se ole. Tämä postaus karkottanee ne viimeisetkin halukkaat.

Lue  myös:

Uskotko kohtaloon? Vai onko kaikki vain sattumaa?

Kannattako hyvä päästä ohitse, jos sellainen sattuu tulemaan vastaan?

Lue myös

X