Ei tämä ole maailmanloppu, vaikka se juuri nyt siltä tuntuukin
Lupaan, että tämä on ensimmäinen ja viimeinen koronapäivitykseni jo pelkästään siksi, että blogini on kauneusblogi, ja siksi, että tuolla on satoja asiantuntevampia ihmisiä kirjoittamaan aiheesta.
Kävin juuri ulkona kävelyllä, koska oli pakko päästä pois täältä neljän seinän sisältä. Harmaata merimaisemaa katsellessani tuli vahva tunne siitä, että on pakko muistuttaa (edes itseään), ettei tämä ole maailmanloppu, vaikka se kovasti juuri nyt siltä tuntuukin.
Ei tämä ole maailmanloppu, mutta painajainen kuitenkin
Asun Katajanokalla. En ole koskaan nähnyt yhtä monta laivaa satamassa, yhtä paljon valoja ikkunoissa, yhtä monta lenkkeilijää yhtä aikaa tallaamassa Katajanokan katuja. Ihmiset on pakotettu pysymään kotonaan, ja yhtäkkiä jokaisella on tarve päästä ulos. Ja vaikka ruuhkaisella lenkkipolulla väistelimme toisiamme sen suositellun kahden metrin verran, tuntui kuin olisin yksin koko maailmassa, jossain huonossa elokuvassa tai painajaisessa, josta on pakko herätä pian.
Ihmisen ikävä toisen luo
Meidän suomalaisten, jotka olemme tunnettuja siitä, että emme puhu, tervehdi tai varsinkaan koske vieraita ihmisiä (ilman alkoholia) luulisi sopeutuvan helposti tällaiseen tilanteeseen. Jostain syystä minusta tuntuu, että tämä on yllättäen jopa vaikeampaa meille kuin monelle muulle kansallisuudelle. Tähän saakka olemme olleet juroja ja etäisiä omasta halustamme. Nyt meidän on pakko. Yhtäkkiä Facebook tai WhatsApp ei riitäkään. Kun on pakotettu olemaan erossa muista, tulee pakottava tarve päästä lähelle toista.
Näen toki myös ironiaa siinä, että minä kirjoitin juuri kaivanneeni happea ja yksin oloa. Nyt kun se on pakollista, tekisin mitä vain, että tässä vierelläni sohvalla istuisi joku läheinen, rakas, turvallinen ihminen. Joku, jonka kanssa voisin yhdessä katsoa erikoislähetyksiä, joku joka sanoisi, että kyllä tästä selvitään. Ettei tämä ole maailmanloppu, vaikka se kovasti juuri nyt siltä tuntuukin.
Vähän ennen kyyneleitä
En itke herkästi, mutta maanantai-illasta saakka olen ollut kyyneleet poskillani vähän väliä. Ensin tuli lamaannus, sitten suorittajan tarve selvittää, miten kaikki arkiset asiat hoituvat. Ja sitten suru. Suru ystävän puolesta, joka joutuu hautaamaan isänsä koruttomasti vain muutaman ihmisen läsnäollessa. Suru kaikkien niiden puolesta, jotka on pakotettu täydelliseen eristykseen joko ikänsä tai kroonisen sairautensa vuoksi. Suru siitä, että luonto päätti pitää meidät pakolla erillään toisistamme. En tiedä, milloin näen Lontoossa asuvan tyttäreni seuraavan kerran.
Huoli poikani terveydestä, sillä astmaatikkona, alati sairastavana sellaisena, hän kuuluu riskiryhmään. Pelko siitä, että vaikka hän on vain vähän yli kymmenen kilometrin päässä, voi mennä viikkoja, pahimmillaan kuukausia, että voimme tavata seuraavan kerran.
Huoli taloudesta. Ei ole pinnallista, eikä ahneutta miettiä myös rahaa. Kulut juoksevat, vaikka liikkeiden ovet olisivat kiinni. Tämä kaaos muuttaa luultavasti myös taloutta pysyvästi. Ja ensimmäisenä se tuntuu pienyrittäjän kukkarossa, jonka pohja on luultavasti pilkottanut jo vähän ennen koronaakin.
Ei tämä ole maailmanloppu, mutta lähetä silti sydän
Ja eihän tämä ole maailmanloppu. Mutta jotain tämä muuttaa pysyvästi. Jollain kummallisella tavalla tämä tuntuu luonnon vastaiskulta meidän ihmisten välinpitämättömyyteen. Viestiltä, että nyt jos koskaan meidän on ymmärrettävä tämän pallomme rajat.
Jos sinulla on siinä sohvalla joku, ota häntä kädestä kiinni ja kerro, kuinka tärkeää on, että juuri hän on siinä. Jos olet yksin, lähetä sydän hänelle tai heille, joita kaipaat. Sillä lopultahan tärkeää on vain rakkaus.
Minä lopetan tämän maailman syleilyn tällä erää tähän, laitan Yle Areenan pyörimään ja katson Maailma liekeissä -sarjaa, joka on aika hyvä muistutus siitä, että olemme selvinneet pahemmastakin, joten selviämme tästäkin. Sillä eihän tämä ole maailmanloppu.
Voimia jokaiselle.
Kommentit