Sopivasti ihana

Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, mutta onneksi siinä on myös paljon hyvää

Teksti: Riikka Väänänen

Vielä yksi maailmaa syleilevä postaus tähän viikkoon. Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, mutta onneksi siinä on myös paljon hyvää.

En halua antaa itsestäni synkkää kuvaa, vaikka toisinaan nämä postaukseni synkyyttä henkivätkin. En ole synkkä, vaan pikemminkin jotain ihan muuta. Syksy on vain toisinaan hiukan masentavaa ja näin koronan toisessa aallossa vielä hivenen normaaliakin synkempi.

Onneksi maailmassa on mahtavia ihmisiä

Vaikka tällä viikolla olen tietoisesti vetäytynyt omiin oloihini, en ole täysin päässyt pakoon ystävällisistä hymyistä ja auttavista käsistä.

Eilen puhelimeni kilahteli viiden minuutin välein. Vaikka se sillä hetkellä tuskastutti, jälkikäteen olin iloinen. En ole yksin. Yksinäinen kyllä toisinaan. Tällä viikolla omasta tahdostani.

Yksi alakerran kaupan myyjistä kysyi banaanilaatikoita hakiessani, että enhän vain ole muuttamassa pois tältä saarelta, kauppias (joka asuu samassa talossa) totesi, että hyvä kun en tämän kauemmaksi muuta ja yksi sanoi, että älä näytä noin surulliselta. Minua kun voi lukea kuin avointa kirjaa. Jos olen alakuloinen se näkyy, jos olen onnellinen, se näkyy myös. On aika mahtavaa, että tarvitsee vain kivuta portaat alas ja tietää, että siellä on sydämellisiä ihmisiä, jotka saavat minut nauramaan. Päivittäin.

Se lämmittää myös, että muuttooni tulee avuksi ihminen satojen kilometrien päästä, samoin ihana pikkuveljeni ja ehkä (pienen kiristyksen seurauksena) myös rakas poikani. Lasteni isä auttoi hakiessaan minulle parvekkeelle pöydän työpaikkansa naapurista ja poikani tuo sen tänne. Minua autetaan ja minä olen myös valmis auttamaan aina kun joku apua tarvitsee. Kai se menee niin, että sitä saa, mitä tilaa.

Pääsääntöisesti.

Toisinaan tosin jonkun rakkaan ihmisen taakka on niin suuri, että ainoa apu, jota voi antaa on olla korvina ja olkapäänä. Sekin on jo paljon. Joskus apu voi olla sitä, että tajuaa jättää sen ihmisen rauhaan. Murehtimaan murheet ensin omassa päässään ja olla sitten paikalla, kun sen aika on.

Koronan kanssa eläminen oli keväällä helpompaa – vai oliko sittenkään?

Korona saa tämän syksyn näyttämään normaaliakin synkemmältä. Keväällä oli helpompaa, kun tiesi valon pilkottavan ainakin taivaalla, jos ei muualla. Toisaalta nyt olemme ehkä oppineet elämään sen kanssa paremmin. Jos maaliskuussa kukaan ei uskaltanut tavata ketään ja koronan ennustamattomuus tuntui pakahduttavan ahdistavalta, nyt sentään tiedämme, että jonkinlainen kanssakäyminen on mahdollista ja aaltoja tulee ja menee.

Se, mitä nämä kuukaudet eivät ole muuttaneet, on se, että tuolla seinien sisällä on yksinäisiä vanhuksia ja kroonisesti sairaita, jotka joutuvat edelleen elämään koronakaranteenissa. Se ahdistaa varmasti.

Sekin tuntuu sydäntä särkevältä, että en ole tavannut Lontoossa asuvaa tytärtäni, Tampereella asuvaa isääni ja Jyväskylässä asuvia sisaruksiani tai äitiäni joulukuun jälkeen. Pakotettu ero on paljon pahempaa kuin se, että aikataulut eivät anna periksi. Sillä aikaahan nyt olisi. Enemmän kuin koskaan tätä ennen.

Joskus tämä kai kuitenkin loppuu.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen taas lähes samassa pisteessä

Tämänhetkiseen alakulooni on monta syytä mm. syksy, ikävä rakkaita ihmisiä ja muutto. Tämänkertainen muutto (niitä on mahtunut viiteen vuoteen 9) on yhtä aikaa helpottava ja hivenen ahdistava. Minusta tuntuu, että palaisin lähtöruutuun. Muutin lapsuudenkodistani alle 30 neliöiseen asuntoon ja palaan taas sellaiseen. Jos joku potee 4-kympinkriisiä ja miettii kaikkia niitä asioita, joita ei ole vielä saavuttanut, minä suren sitä että kaikkien näiden vuosien jälkeen olen taas lähes samassa pisteessä. Elämä.

Siitäkin huolimatta, että en tarvitse enempää neliöitä. Ajatus on vain hiukan masentava.

Olen aina ollut innokas juhlien järjestäjä. Rakastan sitä, että pöytäni ympärille kertyy ihmisiä. Mahtuvatko he enää? Luultavasti kyllä.

Murehdin turhaan ennakkoon, käytän energiaani sellaiseen, josta ei ole mitään hyötyä. Tosin on niin paljon helpompaa murehtia pieniä kuin isoja asioita, joten siksi annan itselleni siihen luvan – hetken aikaa.

Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, mutta onneksi siinä on myös paljon hyvää

Koronan toinen aalto on täällä ja sitä emme voi estää. Ehkä nyt olisikin syytä keskittyä kaikkeen siihen, mikä elämässä on hienoa. Minun ja teidän muiden. Sillä hyviä asioita löytyy aina. Silloinkin, kun niitä on niin kovin vaikeaa muistaa.

Toivon, että minä näen pian rakkaat ihmiseni, että tämän alakuloisen olon tilalla on kohta jotain minulle normaalimpaa. Toivon myös, että sinä pääset viettämään joulun rakkaittesi kanssa. Syksy on ehkä synkkä, mutta eihän meidän tarvitse olla? Kyllä päivät tästä vielä kirkastuvat, eikö totta?

Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, mutta onneksi siinä on myös paljon hyvää.

Ihanaa viikonloppua synkästä säästä huolimatta!

Lue myös:

Ei tämä ole maailmanloppu, vaikka se juuri nyt siltä tuntuukin

 

 

Lue myös

X