Elämäni miehet – ihanat sellaiset

Minulla oli jo puolivalmiina juttu auringosta, mutta päätin sittenkin taas kerran avautua. Elämäni miehet – ihanat sellaiset.

Olen ollut etuoikeutettu

Olen ollut etuoikeutettu siinä, että elämäni matkalle on osunut lähinnä vain hienoja miehiä. Molemmat isoisäni olivat puhdasta kultaa. Pappani halvaantui puhekyvyttömäksi 40-vuotiaana, mutta ihan viimeiseen henkäykseen saakka (89-vuotiaaksi saakka), sain silti kokea kaiken sen rakkauden, mitä hän ei voinut sanoittaa. Hän pystyi osoittamaan sen vain olemalla läsnä. Kookoo-papan tunsi kaikki. Isoisäni taas tuoksui tupakalta ja vanhojen herrasmiesten eau de colognelta. Meitä lapsenlapsia oli 13, mutta hänen kanssaan kahdestaan ollessamme koin aina, että juuri minä olen se rakkain. Vaikka tiedän, että kaikki meistä kolmestatoista oli yhtä rakkaita.

Elämäni miehet – Olen isin tyttö

Isäni, sanomattakin selvää että olen isin tyttö, on yksi älykkäimpiä ihmisiä, jonka olen kohdannut, ja olen kohdannut monia. Hän on näyttänyt minulle suurta maailmaa jo silloin, kun muu Suomi kävi vasta risteilyillä. Hän on opettanut rakastamaan laskettelua ja purjehtimista. Hän on lähettänyt minut 16-vuotiaana Uuteen-Seelantiin saatteena lause: ”Mene niin pitkälle kuin voit, kun sinulla on mahdollisuus. Koskaan ei voi tietää, tuleeko toista. Amerikkaan pääsee aina.”  Siitä olen kiitollinen ihan viimeiseen hengenvetooni saakka.

Elämäni miehet – Iso ja pieni

Veljeni, sekä se iso että se pieni, ovat parhaat, mitä siskona, isona ja pienenä, voisin toivoa. Isoveljeni lähettämä satunnainen sydän lämmittää mieltäni viikkoja. Olemme harvoin yhteydessä, mutta tiedän, että olen hänelle rakas. Aivan kuten hän minulle. Yksi rakkaimmista tässä maailmassa lasteni jälkeen. Meillä on ikäeroa vain vuosi ja koimme kaikki nuoruuden hulluudet yhdessä. Tuo side ei katkea ikinä. Pikkuveljeni taas on minua 13 vuotta nuorempi, mutta olemme samalla alalla. Asumme samassa kaupungissa. Olemme hyvin samanlaisia. Löysimme toisemme vasta aikuisena, mutta nykyään hän on yksi läheisimpiä ihmisiäni.

Elämäni miehet – Ikuinen ikävä

Poikani, tuo eilen 19 täyttänyt ihanuus, on elämäni suurin rakkaus (siskonsa kanssa toki). Vaikka välillä on tehnyt mieli luovuttaa, antaa periksi, hän pitää minut kiinni elämässä. Ikävöin hänen pieniä pehmeitä kämmeniään, suloisen pyöreitä poskia, helakkaa huutoa ”Äiti!”, lämpimiä halauksia, höpöjä juttuja. Häntä. Ikävöin häntä aina.

Elämäni miehet – Ja ne miehet kaikella rakkaudella

Entisen mieheni kohdalla voisin siteerata Irinaa: ”Piste laitettu on paperille ja kirjoitettu nimet alle, sormus irtoaa saippualla, kaiverrus on ihon alla. Otan mukaani nyt eri naisen. Sinä rakastit musta tällaisen. Sulle palautan sormuksen ja lausun kiitoksen.”

Miksi juttu elämäni miehistä nyt? Erosin juuri. Toisesta pitkästä suhteestani. Ensimmäinen kesti 25 vuotta, jälkimmäinen 1,5. Miehet olivat, ovat, täysin eri maailmasta. Molemmilta olen saanut paljon. Yhteistä heissä on se, että he olivat aina paikalla, kun tarvitsin. Tukena, turvana, peruskalliona. Molemmat ovat myös älykkäitä. Kun erosin ensimmäisestä miehestäni, erosin myös parhaasta ystävästäni. Avioero oli paljon tuskattomampaa kuin se, että jouduin heittämään hyvästit myös sille kaiken kattavalle kumppanuudelle. Myötä ja vastaan. Me vastaan muut. Kunnes siitä tuli sinä vastaan minä.

 

En koskaan ajatellut, että olisin sitä ”seurustelijatyyppiä”, jolla on aina oltava joku. Vasta nyt olen tajunnut, että miten olisin ehtinyt ollakaan. Siirryin vanhempieni kotoa suoraan entisen mieheni kotiin. Ja eron jälkeen olin ”yksin” vain 8 kuukautta, kunnes olin taas puoli vahingossa suhteessa. Mutta miten olisin voinut kääntää selän ihmiselle, joka vaikutti täydelliseltä?

Minä vain en ollut valmis. Se Riikka, joka ei ole seurustelijatyyppiä, oli lähes 27 vuotta yhteen putkeen suhteessa ja tarvitsee nyt happea.

Meillä on kuitenkin vain tämä yksi elämä. Kai?

 

Lue myös:

Yksin mutta yhdesssä – tyhjä syli

Tinderin uskomaton maailma