Sopivasti ihana

Haluan uskoa hyvään – Lapsia ei pidä sotkea eroon

Teksti: Riikka Väänänen

Minulla ja entisellä miehelläni on ollut yksi ainoa selvä periaate koko erossa: lapsia ei sotketa mukaan. Haluan uskoa hyvään.

Uskon, että molemmat ovat pitäneet siitä kiinni. Luotan ja uskonkin siihen. Siksi voimme viettää niin kutsuttua ”perheaikaa” aina satunnaisesti. Yleensä se liittyy tyttäreni Suomen vierailuun tai meidän vierailuun hänen luonaan.

Haluan uskoa hyvään – Sen lyhyen aikaa olemme taas me

Toisinaan kutsun entisen mieheni poikani kanssa luokseni syömään. Ja joka kerta huomaan, kuinka suunnattomasti poikani näyttää nauttivan tilanteesta. Siitä, että äiti ja isä ovat samassa paikassa ja kaikki on hyvin.

En edelleenkään haikaile ”meitä”, mutta ymmärrän hyvin poikani tunteen. Sen lyhyen aikaa olemme taas me. Kunnes emme ole enää. Mutta se yhteinen aika on jokaisen minuutin ja euron arvoista. Se, että poikani on pitkästä aikaa onnellinen ja rento.

Kävimme joulukuussa Lontoossa. Olimme hetken aikaa se vanha ydinperhe. Molemmat lapset tuntuivat nauttivan joka sekunnista. Jopa tytär, jonka mielestä meidän olisi pitänyt erota jo kauan sitten.

Koska niin lapset tekevät. Salaisesti aina haluavat vanhempien olevan yhdessä.

Toive, jota en voi täyttää

En voi tietää, mitä mieltä poikani on entisen mieheni nykyisestä kumppanista. Voin vain arvella, mitä hän on mieltä edellisestä miehestäni. Vain koska hän on poikani, joka haluaa äidilleen ainostaan hyvää.

Arvaan, että hänen onnensa täyttymys olisi se, että palaisimme yhteen. Toive, jota en voi täyttää.

Mutta silloin kun tapaamme entisen mieheni kanssa, muistan ne syyt, miksi olin niin sitkeä. Miksi jäin kaikesta huolimatta. Hän oli, ja on edelleen, minun tukeni ja turvani. Ihminen, johon voin luottaa huonoina hetkinä (ellei se koske häntä – ja enää hyvin harvoin se koskee häntä).

Ja toistaiseksi elämäni suurin rakkaus. Lapsia lukuunottamatta toki.

Haluan uskoa hyvään – Olen sen rakkauden arvoinen

En silti halua takaisin. Hän voi kehua tämänhetkistä ulkonäköäni, mutta se on lähinnä sisarellista. Hän puolustaa minua, silloin kun tarvitsen puolustajaa. Kuuntelee, kun tarvitsen kipeästi kuuntelijaa. On huolissaan silloinkin kun ei tarvitse olla huolissaan.

Hän on kuitenkin  jatkanut elämää, kuten minäkin, ja hän toivoo vilpittömästi minulle ihmistä, joka rakastaa minua. Hän sentään tietää, että ehkä olen sen rakkauden arvoinen. Etenkin nyt kun olen eron myötä kasvanut harppauksittain. Kuten hänkin.

Ikävöin häntä varmasti aina. Se on elämää. Haluanko uudelleen yhteen? En. En usko, että olisimme koskaan enää me. Välissämme on aivan liikaa muita ihmisiä. Kumpikaan ei pääsisi yli heistä, jotka ovat sattuneet matkalle. Hyvässä ja pahassa.

Minulla on yksi veli lisää

Se, josta olen kiitollinen, sen lisäksi, että voimme viettää yhteistä aikaa, on se että hän on luvannut seisoa rinnallani hyvässä – ja ennen kaikkea pahassa – hamaan tappiin.

Jos joku on minulle todella ilkeä tai paha, minulla on yksi veli lisää, joka puolustaa minua aina. Joten en ole voinut epäonnistua niin kovin pahasti ensimmäisessä suhteessani, eikö totta? Taisin onnistua niissä puitteissa, jotka minulle siinä kohtaa annettiin? Tai edes äitinä? Voin näyttää lapsilleni, että heillä on kaksi rakastavaa vanhempaa, jotka tulevat keskenään toimeen. Erosta huolimatta.

Haluan uskoa hyvään.

”Piste laitettu on paperille ja kirjoitettu nimet alle
Sormus irtoo saippualla
Kaiverrus on ihon alla
Otan mukaani nyt eri naisen
Sinä rakastit musta tällaisen
Sulle palautan sormuksen ja lausun kiitoksen” /Irina

Lue myös:

Monta suurta rakkautta elämään mahtuu?

Lue myös

X