Sopivasti ihana

Herra Kevät, mikä saa hormonisi hyrräämään?

Teksti: Riikka Väänänen

Me suomalaiset olemme vuodenajoilla käypää kanssa. Toiset syttyvät syksystä, jotkut talvesta, kesä saa lähes kaikki meidät syttymään, mutta kevät, kevät se vasta kummia tekeekin. Herra Kevät, mikä saa hormonisi hyrräämään?

Tunnistan itsessänikin tietynlaisen rytmin. Keväällä olen tarmokas, talvella lähes lamaantunut (ellen pääse rinteeseen), keväällä herää toivo ja kesällä – etenkin jos se on kaunis – elän. Täysillä.

En kuitenkaan elä rakkauselämää, tai sitä mistä en juurikaan blogissani puhu, seksielämääni kalenterin mukaan. Miesten kohdalla tuntuu olevan täysin toisin. En tälläkään kertaa väitä, että kaikki miehet olisivat samanlaisia, mutta elämäni kolmena sinkkukeväänä olen huomannut saman lainalaisuuden, mitä miehiin tulee. Kevät herättää.

Meitä naisia hormonit heittelevät alituiseen, joten on ehkä jopa helpottavaa huomata, että miehilläkin tapahtuu niin joskus. (Olisipa hienoa, kun joku mies joskus jopa myöntäisi sen.)

Elämäni kolmen sinkkukevään aikana sama on tapahtunut joka kerta. Yhtäkkiä kaikki kanavat täyttyvät viesteistä. Tutuilta ja tuntemattomilta. Viimeisen parin viikon aikana minua on pyydetty nousemaan seuraavaan Kittilän koneeseen, luvattu maksaa taksi Tahkolle, kutsuttu Dubaihin, 8 kk hiljaiseloa viettänyt vanha tuttavuus on laittanut viestiä jne jne.

En halua edes ajatella, miksi minä, tai etenkään sitä, kenelle kaikille muille noita viestejä lähtee. Tiedän, että en taatusti ole ainoa. Senkin tiedän, että olen väärä kohde. Spontaani kyllä (Kuinka moni muu olisi lähtenyt toisilla treffeillä Kreikkaan viikoksi?), mutta en sellainen kuitenkaan, joka kimpoisi välittömästi jopa niiden houkuttelevimpien kutsujen perään. Kohde voi olla mikä vaan, mutta jos tyyppi ei kiinnosta tai mielessä on joku muu, jään mieluummin kotiin katsomaan Hercule Poirotia. Tylsä siis.

En silti naura miehille tässäkään kohtaa. Hormonit tekevät tehtävänsä. Onneksi myös miehille.

Mutta aina se vähän yllättää. Se ero naisissa ja miehissä. Tai ehkä se ei ole sukupuolten välinen ero, ehkä olen vain outo. En väitä että talvella kaikki vain nukkuisivat, mutta ero on siitä huolimatta valtava. Itse en ole yhtään sen enemmän tai vähemmän innokkaampi talvella kuin kesällä. Toki se on selvää, että kesä tarjoaa kaikelle otollisemmat mahdollisuudet. Kesällä voi olla spontaanimpi kuin talvella. Kaikessa.

En kuitenkaan edelleenkään sukella lakanoihin. Se ei ole tämän blogin idea. Siihen on muut blogit.

Siitä asiasta päästäkseni palaan kevääseen ja siihen mitä se tekee.

Kevät muuttaa surullisetkin asiat hiukan helpommiksi kestää.

Koirani kuoli viikko sitten. Pitkään tiedossa ollut ja pitkään murhetta aiheuttanut tapahtuma. Jos se olisi tapahtunut marraskuussa, olisimme koko perhe vielä enemmän rikki, nyt olemme lähinnä vain surullisia ja jonkun verran myös helpottuneita. Iso Paksu ei kärsi enää. Hajosin kyllä aivan palasiksi, kun ex-mieheni ja poikani soittivat minulle. Haukoin henkeä ja itkin, ja he toisessa päässä luuria yrittivät lohduttaa. Kaksi yhtä lailla – tai jopa enemmän – lohdutonta. Hajosin lisää, kun tyttäreni soitti ja itkimme yhdessä Paksua puhelimessa. Hetken olimme vielä se perhe.

Koirani kuolemasta seuraavana päivänä kuopukseni muutti omilleen. Etukäteen ajateltuna yhtälö oli karmaiseva. Nyt kaikki neljä asummekin eri osoitteissa, eikä meillä ole enää yhteistä Paksua. Me emme ole enää me. Olemme neljä yhteisen kodin jakanutta ihmistä ripoteltuna erilleen vailla koiraa. Kuitenkin näin jälkikäteen ajattelen muutto antoi sopivasti pojalleni ja minulle muuta ajateltavaa. Jonain toisena päivänä olisimme istuneet sohvalla yhdessä itkemässä, nyt emme ehtineet. Nyt se suru pakattiin ja purettiin laatikoiden mukana. Seuraavakin päivä nousi kirkkaana, koska kevätvalo ja koska selvisimme ensimmäisestä aamusta.

Kevät tekee kaikesta kirkkaampaa. Se on kuin kalenterivuoden perjantai. Kaikki on vielä edessä ja mahdollista. Toiveikasta. Tästä kamalasta ajasta huolimatta se herättää. Ja vaikka en tartukaan noihin kaiken maailman hulluihin kutsuhuutoihin, olen iloinen ja imarreltu, että niitä tulee poikkeusajasta huolimatta. Se kertoo siitä, että olemme edelleen samanlaisia. Elämä jatkuu jopa koronan aikana ja sen jälkeen. Hormonit hyrrää ja ihmiset siinä mukana. Onneksi.

Ihanaa kevättä – kaikesta huolimatta!

 

 

 

 

 

Lue myös

X