Ikuinen ikävä lapsia ja siihen on totuttava
Näin tällä viikolla pitkästä aikaa poikani. Hän tuli pitkän houkuttelun jälkeen minun ja ystävieni kanssa syömään. Ja meillä oli kivaa. Joka kerta kun tapaamme olen yhtä ylpeä ja kiitollinen siitä, että hän on poikani ja joka kerta vuodatan pari kyyneltä hänen lähtönsä jälkeen. Ikuinen ikävä.
Ikuinen ikävä – Tyttäreni elää sitä elämää, jollaista olin itselleni suunnitellut
Tyttäreni muutti pois Suomesta jo 16-vuotiaana. Ja sai minun ja entisen mieheni täyden tuen päätökselleen. Hän lähti Costa Ricaan, kirjoitti siellä ylioppilaaksi, seuraava etappi oli Amsterdam ja yliopisto ja sitten Lontoo. Jonne hän jäi. Ainakin toistaiseksi. Nyt hänellä on siellä hyvä elämä ja aivan ihana toinen perhe. Mutta toki minua vaivaa ikuinen ikävä. Siitäkin huolimatta, että ensi viikolla hän täyttää 24 ja on jo kolme vuotta vanhempi kuin minä hänet saadessani.
Minä itsekin lähdin Uuteen-Seelantiin 16-vuotiaana, mutta toisin kuin hän, minä palasin Suomeen ja tapasin lasteni isän. Hyvä niin, koska nyt minulla on nuo kaksi ihanaa lasta. Tosin välillä tuntuu, että tyttäreni elää sitä elämää, jollaista olin itselleni suunnitellut. En silti kadu.
Voisin itsekin muuttaa pois Suomesta, huolimatta siitä, että rakastan tätä maata. Etenkin kesällä. Ennen myös talvella, mutta eihän nämä talvet ole enää entisensä, joten voisin hyvin asua talvet muualla ja kesät täällä. En voi kuitenkaan vielä lähteä, koska poikani on täällä ja koen, että äitinä minunkin pitää vielä jonkun aikaa olla.
Kaikkea ei kai kuitenkaan lapsille kannata kertoa
Kiertäen kaartaen kuitenkin siihen, että vaikka tyttäreni lähtö ei ollut toivottu, se on saanut täyden siunauksen. Ikävään ei totu koskaan, mutta se on helpompi kestää kuin se, että minä muutin pois yhteisestä kodistamme ja ”jätin” mieheni lisäksi poikani. Paitsi että en tietenkään jättänyt. Silti suren tuota päätöstä. Äidin sydämeen koskee. Se murtui sillä hetkellä täysin, kun poikani kävi minun asunnossani ensimmäistä kertaa ja totesi: ”Olisimmehan me kaikki tänne mahtuneet.” Silloisen 17-vuotiaan päässä olin lähtenyt, koska halusin muuttaa Espoosta Helsingin keskustaan. Totuus toki oli aivan toinen, mutta eihän sitä tarvitse lapsille kertoa. Kai?
Ikuinen ikävä – Tyhjä syli on silti tyhjä syli
Se, että poikani on vain kymmenen kilometrin päässä, mutta näemme silti vain pari kertaa kuussa, se sattuu. Yhä edelleen. Meillä on hyvät välit. Kyse ei ole siitä. Hän on 19 ja hänellä on oma elämä. Tyhjä syli on silti tyhjä syli. Ja siksi se sattuu.
En lähtenyt hänen vuokseen. Tietenkään. Hän oli syy, jonka vuoksi kestin niinkin pitkään kuin kestin. Jossakin kohtaa vaan tulee stoppi. Se piste, jonka jälkeen ei voi enää jatkaa parisuhteessa, joka on kuollut jo kauan aikaa sitten. Joten lähdin, koska uskon, että voimme kaikki paremmin nyt. Mutta eihän se tietenkään poista ikävää. Tai muuta sitä seikkaa, että perhe-elämä on osaltani tavallaan takana. Ja se surettaa. Olen onnellinen, että sain lapseni nuorena ja olen edelleen aika nuori ja voin muokata elämäni sellaiseksi kuin sen haluan olevan.
Silti harkitsen hyvin tarkkaan, kenet esittelen – jos esittelen
Olen hyvin varovainen siinä, kenelle poikani esittelen, kenet haluan hänelle esitellä. En ole marssittannut hänen eteensä montaakaan potentiaalista kumppaniehdokasta. Jo pelkästään siksi, että heitä ei ole juurikaan ollut, enkä siksi että se ei olisi reilua. Olen esitellyt hänelle vain kaksi. Toisen kanssa jopa asuin 1,5 vuotta. Poikani ja näiden kahden miehen kunniaksi sanottava, että molempiin hän on suhtautunut mahtavasti ja molemmat ovat kohdelleet häntä kuin aikuista. Mitä hän jo onkin.
Äidin sydän on kuitenkin sellainen, että se hajoaa pirstaleiksi joka kerta eron hetkellä. Muistan aina ne pienet ja pulleat kädet, jotka silittivät poskiani ja sen lapsen äänen, joka sanoi: ”Nukun sun vielessä silloinkin kun olet jo luulanko.” Lähes luulannoksi melkein tänä keväänä päädyinkin kaikella tällä lenkkeilyllä ja syömättömyydellä, mutta poikani ei nuku enää vieressäni. Ymmärrän kyllä, että niinhän sen kuuluukin mennä, mutta pieniä lapsiaan kaipaa aina.
Ikuinen ikävä – Lapsistaan huolehtii aina
Kuten lähes 300 kilometrin päässä asuva äitini miettii minua ja minun elämääni. Siksikin olen ottanut tavaksi soittaa hänelle päivittäin. Ihan vain, jotta hän tietää, että minulla on kaikki hyvin. Koska olen äiti ja tiedän, kuinka tärkeää tuo tieto on. Joskus, kun oli oikein vaikeaa, syyllistyin siihen että en soittanut. En halunnut aiheuttaa lisää taakkaa ja murhetta. Koska äiti kuulee sen kyllä. Vaikka niitä tunteita ei sanoisi ääneen. Näin jälkikäteen ymmärrän, kuinka väärin se oli. Äitini murehti siitä huolimatta. Aivan kuten minäkin omia lapsiani. Vaikka he ovat huomattavasti fiksumpia kuin minä.
Olen kuitenkin hiljattain tajunnut myös sen, että ehkäpä ne lapset murehtivat myös meitä vanhempiaan. Tyttäreni on murehtinut syömättömyyttäni (tosin syön kyllä taas aika normaalisti) ja poikani luultavasti sitä, että olen ollut yksin. Siksi olen halunnut näyttää pojalleni, että minulla on kaikki hyvin. Tyttärelleni voin vain sanoa, että en kokkaile, koska vuosien perhe-elämän jälkeen pelkästään itselleen kokkailu tuntuu vain tyhmältä. Mutta kyllä, syön taas. Ja lenkkeilen. Mutta en ole ”luulanko”.
Kyllähän lapset toivovat myös vanhemmilleen onnea
Kirjoitin postauksessani Lapsia ei pidä sotkea eroon siitä, kuinka tärkeäksi koen ne hyvin satunnaiset tapaamiset, jossa entinen ydinperheeni on edes hetken yhdessä. En siksi, että haikailisin takaisin, vaan siksi, että lasten on hyvä nähdä vanhempiensa olevan edelleen sovussa, vaikka romanttinen rakkaus on kuollut. Tunnen perheitä, jossa näin ei ole.
Tämä meidän ratkaisu ei tee meistä yli-ihmisiä. Todellakaan. Ehkä se kertoo ennemminkin siitä, että ero oli harkittu ja tarpeellinen. Eikä kumpikaan meistä koe tarvetta katkaista välejä kokonaan. Miksi pitäisikään? Molemmat ovat tahoillaan onnellisia. Toivomme toisillemme onnea. Eikö se ole se tärkein juttu? Ja kyllähän lapsetkin toivovat myös vanhemmilleen onnea. Aivan kuten vanhemmat lapsilleen.
Olen toki onnekas siinä, että avioliittoni kesti lähes siihen saakka, kun molemmat lapset olivat jo aikuisia. Emme ole kumpikaan päätyneet uusperhe-elämään ja sen tuomiin mahdollisiin hankaluuksiin. Kukaan ei neuvo minua tai entistä miestäni lastemme kasvatuksessa, eikä kumpikaan aio hankkia lisää lapsia.
Ikävää se ei kuitenkaan poista. En tiedä, milloin tulee se kerta, että voin erota pojastani kuivin silmin. Mutta kyllä se vielä tulee.
Lue myös:
Monta suurta rakkautta elämään mahtuu
Kommentit