Sopivasti ihana

Jäit iäksi ihoni alle kuin kutina, jota ei voi raapia

Teksti: Riikka Väänänen

Tämä teksti ”Jäit iäksi ihoni alle” on alunperin julkaistu Samin Havaintoja parisuhteessa -blogissa silloin, kun en vielä voinut puhua asioista ääneen saati kirjoittaa niitä julkisesti. Tämä on rakkaustarina, jolla ei ole onnellista loppua.

Se, olinko rakastunut tuohon ihmiseen vai siihen, että hän sytytti minuun sen palon, joka roihuaa edelleen ja vapautti minut suhteesta, josta olisi pitänyt lähteä jo kauan sitten, en tiedä. Sen tiedän, että tuossa kohtaa liittoni oli jo loppunut sanoihin: ”Ikinä en ole sinua rakastanut. Olen ollut kanssasi vain, koska olet niin sitkeä.”

–––––––––––

”Jäit iäksi ihoni alle – Siitä hetkestä alkoi minun uusi elämäni

Se oli se kädenpuristus, joka kertoi minulle, että tämän jälkeen kaikki tähänastinen on mennyttä. Paluuta ei ole. Aavistin sen jo ennen kuin kiipesit huoneeseeni katsomaan, miltä maisema näyttää seitsemän kerrosta omaasi ylempänä.

Emme nukkuneet koko yönä. Aamulla hiivit vähin äänin omaan huoneeseesi. En muista siitä yöstä sanoja, yhtään tiettyä hetkeä. Kosketukset muistan. Ja sen, että silloin jotain minussa heräsi ja jotain sammui. Siitä se alkoi. Ihana piina, joka muutti kaiken.

En tiedä, tunsitko sinä sitä yhteyttä, mutta aina kun törmäsimme toisiimme jossakin, oli se sitten urheilukentän laidalla tai täpötäydessä baarissa, nostimme aina sattumalta katseemme toisen tullessa vastaan. Ohitse saattoi virrata sadoittain ihmisiä huomaamatta, mutta toisemme huomasimme aina.

Siitä ensimmäisestä kädenpuristuksesta saakka pelkkä vilkaisu aiheutti vihlaisun vatsanpohjassa. Ajatus kohtaamisesta jossain alempana. Siitä hetkestä alkoi minun uusi elämäni.

Kun ensimmäisen kerran päädyin luoksesi, petasin kanssasi sänkyysi puhtaat lakanat. Jostain ihmeen syystä se teki yöstä entistä tärkeämmän.

Mieleeni painuivat polttomerkin lailla erään aamun se hetki, kun olin jo lähdössä pois, ja hellästi stringien vyötärönauhasta nykäisten vedit minut takaisin sänkyyn. Ja se tunne, kun painoit minut itseäsi vasten kuin varkain tanssilattialla. Tai kun revit aamutakkini auki jo rappukäytävässä, kun olin taas kerran keskellä yötä sortunut viestiisi ja päästänyt sinut sisään.

Muistan myös ne kirvelevät pettymyksen kyyneleet

Kun ilmoitit tulevasi, ja odotin sinua hereillä aamun pikkutunneilla, etkä koskaan ilmestynytkään. Olit ilmeisesti löytänyt parempaa seuraa.

Muistan ne nöyryytyksen hetket, kun kohtelit minua kuin ilmaa baarissa kohdatessamme. Muistan luomien alla polttelevat kyyneleet, kun et vastannutkaan viesteihini. Muistan ne kerrat, kun vannoin itselleni, että en ikinä enää lähetä yhtään viestiä. Ja ne kerrat, kun poistin sinut puhelinluettelostani lisätäkseni sinut kohta takaisin.

Ja muistan sen huimaavan tunteen, kun puhelimeni kilahti sillä tietyllä soittoäänellä, joka oli vain sinulla jostain ihmeen syystä, sillä minä en sitä ollut kohdallesi asentanut.

Siedin elämääni jonkun illuusion voimasta niin kauan kunnes jäin kiinni sinusta – niin monella eri tapaa. Illuusion, joka piti minut kiinni suhteessa, josta olisi pitänyt lähteä pois jo kauan sitten. Ja sen illuusion, joka uskoi meihin, sinuun ja minuun.

Jäit iäksi ihoni alle – Löydän sinut tuntemattoman ihmisen hymystä

Kun jäin kokonaan yksin, etsin sinua tai kaltaistasi vastaantulijoista, vieraiden miesten suudelmista, kosketuksista ja sängyistä. Ja edelleen löydän sinut tuntemattoman ihmisen hymystä, hymykuopista, eleistä.

Perhoset lennähtävät ilmaan vatsassani pelkästä ajatuksesta sinusta, vaikka toivo on jo aikaa sitten hiipunut. Usko jalat alta vievään rakastumiseen tai siitä seuraavan suhteen onnistumiseen on mennyt ja tilalle on tullut halu uskoa johonkin järkevään. Tasapainoiseen. Ihmiseen, joka todella haluaa minut. Juuri sellaisena kuin olen.

Tuskin koskaan edes luulin, toivoin kyllä, että meistä oikeasti tulisi mitään.

Olen kävellyt vuoksesi satoja ellen tuhansia kilometrejä, kuunnellut kappale tolkulla sinut mieleen tuovia biisejä. Itkenyt, toivonut, pettynyt ja unelmoinut.

Jäit iäksi ihoni alle kuin kutina, jota ei voi raapia. Kuumina muistoina ja myös hieman surullisena vireenä vereeni virtaamaan.

Tunnen vieläkin sen katseen, kun viimeisen kerran näimme ja sen viimeisen käden kosketuksen, kun baarin tungos ajoi meidät erillemme. Tai sinä lähdit. En tiedä.

Koska sinusta en tiedä, en ole koskaan tiennyt.”

––––––––––

Tuo rakkaus on jo hiipunut. Oikeastaan kuollut. Perhoset eivät lennähdä vatsassani, kun ajattelen häntä. Silti tuo ihminen on hän, joka lähetti minulle Sen odotetun kilahduksen ”Olet ollut mielessä”. En enää odota sitä kilahdusta, en toivo hänen kävelevän vastaan, en päästä häntä sisään, vaikka puhelimeni kilahtaisi tutusti keskellä yötä.

En myöskään ole enää sitä mieltä, etten uskoisi jalat alta vievään rakastumiseen tai siitä seuraavan suhteen onnistumiseen. Uskon ja toivon. Se joku tulee vielä vastaan. Tuolla on joku, joka haluaa minut juuri sellaisena kuin olen. Ehkä sen aika vaan ei ole vielä.

Tosin sain hiljattain viestin mieheltä, jota en ole koskaan edes tavannut: ”Olet käynyt monta kertaa mielessäni päivän aikana.” Simppeli viesti, joka sai sydämen läikähtämään. Pieni ele, joka kertoi, että joku tuolla ajattelee juuri minua.

Uskotaanhan vielä rakkauteen? Ehkä se ei ole vain pätkätyötä, ihmishedelmäpeliä. Ehkä on olemassa vielä jotain aitoa. Ehkä se tulee eteen, kun lakkaa etsimästä. Tai ehkä se ihminen on jo tullut vastaan. Emme vain tiedä sitä vielä.

Sitä ennen nautitaan kesästä. Sillä onhan tämä nyt aivan upea!

Lue myös:

Kärpäsen kärsivällisyys

Lue myös

X