Sopivasti ihana

Kaipaan kosketusta niin, että iho kihelmöi

Teksti: Riikka Väänänen

En ole koskaan tajunnut, kuinka paljon kaipaan kosketusta. Niin fyysistä kuin henkistäkin. Sain ehkä aavistuksen siitä noin vuosi sitten, kun olin juuri eronnut ja korona väläytteli tuloaan. Silloin kun emme tienneet, mitä se tarkoittaa. Onneksi emme tienneet.

Jos olisin tiennyt, että en näe tytärtäni yli vuoteen, olisin ehkä hajonnut siihen paikkaan. Jos olisin arvannut, millainen tästä talvesta tulee, olisin luultavasti hajonnut siihen paikkaan.

Onneksi välissä oli pitkä kuuma kesä. Ilman viime kesää, me olisimme varmaan kaikki hajonneet siihen paikkaan.

Kaipaan kosketusta. Enkä puhu seksistä. Ylipäätään halausta ystävältä, spontaaneja tapaamisia, iltoja jolloin nauretaan niin että mahaan sattuu ja puhutaan maailma hyväksi paikaksi.

Minulla on aina ollut tapana vaipua jonkinlaiseen talvihorrokseen. Kun ilta alkaa melkein heti auringonnousun jälkeen, energiat ovat aika vähissä. Talvella alkaa valmistautua nukkumaanmenoon siihen aikaan, kun kesällä vasta miettii, mitä tänä iltana tekisi.

Mutta tämä talvi on ollut liian pitkä, loputon suorastaan.

Muuttaessani tähän asuntoon viime syksynä, rakastin sen jokaista neliösenttiä. Nyt se alkaa pikkuhiljaa tuntua lähes vankilalta. Onneksi vielä toistaiseksi pystyn nauttimaan kotisaareni maisemista jokailtaisella lenkilläni, mutta silti olisin mieluusti nyt jossain ihan muualla. Olisiko niin, jos en olisi tavallaan pakotettu pysymään täällä? Tuskinpa.

Pakko, tai tietynlainen pakko, tekee hyvistäkin asioista hivenen ahdistavia, huonoja, nihkeitä. Oli se sitten parisuhde, työpaikka, elämäntilanne ylipäätään.

Tämä poikkeusaika ja tämä talvi alkavat vain pikkuhiljaa nousta niskan päälle. Siitäkin huolimatta, että pyristelen kovasti vastaan.

Oma seura alkaa kyllästyttää aika huolella, vaikka normaalioloissa olenkin toisinaan yksinäinen susi. Sillä sitä minä olen. Rakastan ihmisiä, rakastan naurua, kunhan vastapainoksi saan olla välillä täysin yksin. Nyt yksinoloa on ollut monen vuoden tarpeeksi. Enkä minä edes ole linnoittautunut täysin neljän seinän sisään missään kohtaa. Onneksi on työ, jossa niin ei voi edes tehdä.

Mitä kosketukseen tulee. Kaipaan sitä niin, että iho kihelmöi. Enkä edelleenkään puhu seksistä. Puhun läheisyydestä. Oli se sitten romanttista tai jotain muuta. Lämpöä kuitenkin.

Pelkään, että tämä aika opettaa meidät jo valmiiksi varautuneet suomalaiset entistäkin vetäytyneemmiksi. Mitä jos emme enää koskaan palaa ennalleen? Jos jatkossa kierrämme vastaantulijat aina parin metrin päästä? Jos emme enää uskalla päästää ketään lähelle, koska siinä on riski?

Tässä yhtenä päivänä näin unta, jossa minulle rakas ihminen silitti jalkojani ja puristi jalkaterääni lämpimästi. Ihan kuin hän olisi unen kautta kertonut, että täällä ollaan. Et ole yksin. Enkä olekaan. Minulla on iso perhe, paljon ystäviä. Nyt vain olen ollut vähän liikaa yksin. Ja se alkaa lannistaa pikkuhiljaa. Se valvottaa öisin ja tekee näistä lyhyistä talvipäivistä loputtoman pitkiä.

Huomaan lataavani tulevaan kevääseen ja kesään sellaisia odotuksia, että pessimisti minussa pelkää jo etukäteen pettymystä. En lataa odotuksia parisuhteen suhteen. Selviän yksinkin. Kunhan ympärillä on ihmisiä. Rakkaita, läheisiä ihmisiä. Ystäviä ja perhettä.

Haluan että pessimisti minussa pettyy ja optimisti ilahtuu iloisesti. Että ensi kesä pyyhkii tämän talven pois mielestä. Että saa taas koskettaa.

Onneksi valo edes lisääntyy. Ehkä lämpökin jossain kohtaa.

Kosketa minua kevät.

Lue myös:

Ei tämä ole maailmanloppu, vaikka se juuri nyt siltä tuntuukin

Lue myös

X