Kiitos ystävät! Olette tärkeämpiä kuin tiedättekään
Pidin eilen juhlat ystävilleni. Monia heistä en ollut nähnyt lähes puoleen vuoteen. Tajusin jälleen kerran, kuinka tärkeitä he minulle ovat. Ihania naisia jokainen. Asuntoni oli pitkästä aikaa täynnä naurua. Ja se oli juuri sitä, mitä olen kaivannut – kipeästi tarvinnut. Muistutusta siitä, että minulla on ympärilläni ihania ihmisiä, vaikka eläisinkin ja asuisinkin yksin. Kiitos ystävät! Olette tärkeämpiä kuin tiedättekään.
Jos miehet jauhavat armeijajuttuja, me naiset päädymme aina synnytystarinoihin. Tosin ”sektioäitinä” en niihin voi juuri osallistua, mutta kompata toki voin. Ja tietenkin puhumme myös ihmissuhteista, ulkonäöstä, painosta, vaatteista – kaikesta siitä, jota kutsutaan hömpäksi. Jota se ei ole. Tai jos on, silti on mahtavaa puhua niistä ihanien ihmisten kanssa. Miksi naisten jutut on hömppää ja miesten ei? Onko autoista tai veneistä puhuminen jotenkin ylevämpää kuin muodista höpöttäminen?
Ja mikä on sen parempaa, kun nauraa maha kippurassa hulluille jutuille ja seuraavaksi tirauttaa kyyneleet jollekin surulliselle asialle?
Mahtavaa eilisessä oli myös se, että moni ystävistäni tapasi toisensa ensimmäistä kertaa. Ja kaikki tulivat heti juttuun. Paikalla oli entisiä kollegoita useasta eri työpaikasta, lukioaikainen ystäväni, futismammoja, pikkuveljeni entinen kollega – nainen, jonka veljeni heti tavattuaan totesi oleva siskonsa sielunkumppani. Oikeassa oli.
Asuntoni oli täynnä naisia, jotka eivät ehkä olisi koskaan muuten tavanneet. Huomasin jälleen kerran, että edes jotain olen tehnyt oikein. Parisuhteissa olen ehkä surkea, mutta olen onnistunut saamaan elämääni ihania ihmisiä, ystäviä. Sellaisia, jotka viihtyvät toistensa seurassa. Ja osaavat nauraa. Nauroimme eilen niin, että ripsivärit valuivat.
Minulla on valitettavan paha tapa unohtaa ystävät, kun olen suhteessa. Etenkin tuoreessa suhteessa. Olen tehnyt niin useasti, myös hiljattain, mutta niin ei saisi ikinä tehdä. Rakkaudet eivät välttämättä kestä, mutta hyvä ystävyys kestää lähes kaiken. Ja todelliset ystävät ovat paikalla silloin, kun heitä kipeimmin tarvitset. Tänä kesänä olen ollut olkapäänä parillekin ystävälle. Ja he korvina minun murheilleni. Korvaamatonta. Toivottavasti molemmille.
Olen aina kadehtinut heitä, joilla on iso, ehkä opiskeluaikainen, ystäväpiiri, jonka kanssa viettää vaput, juhannukset ja uudet vuodet. Minusta tuli todella nuorena äiti, entinen mieheni oli minua paljon vanhempi ja muutin pois kotikaupungistani niin nuorena, joten jäin tuollaisista verkostoista paitsi.
Minulla ei ole tosiaan ole sitä ”vanhaa verkkoa”, mutta ystäviä on onneksi paljon tai vähintäänkin riittävästi. Onneksi aikuisenakin voi löytää sydänystäviä. Esimerkiksi ne lukemattomat tunnit jalkapallokentän laidalla antoivat muutakin kuin raitista ilmaa. Meistä ”futismammoista” tuli ystäviä. Luultavasti iäksi. Ja ne pitkät päivät päätteen äärellä. Silloin kun ei voi muuta kuin kiroilla tai nauraa arjelle kollegoiden kanssa. Se sitoo yhteen myös.
Silti suurin suruni on se, että paras lapsuuden- ja nuoruudenystäväni ystäväni Jenni, menehtyi kymmenen vuotta sitten auto-onnettomuudessa. Jennin mukana meni vuosien muistot, sellaiset, joita en voi jakaa kenenkään muun kanssa. Jenniä ikävöin aina.
Jenniä ei korvaa kukaan, mutta hyvissä, uusissa ystävissä on se sama ihana puoli, että he kannustavat, eivät tuomitse. Koska he ovat ystäviä.
Kiitos teille ihanat naiset! Olette tärkeämpiä kuin ikinä arvaattekaan.
Lue myös:
Kommentit