Sopivasti ihana

Korona jakaa ihmiset kasteihin

Teksti: Riikka Väänänen

Olen ollut viimeisen viikon sairaampi kuin vuosiin. Oireet eivät näyttäneet mitenkään liittyvän koronaan. Vaikka kaikki oireet lopulta kai liittyvät. En kuitenkaan edes epäillyt sitä. Aluksi. Ja kun lopulta äitini painostuksesta menin testiin, aloin itsekin epäillä ja tajusin samalla, miten korona jakaa ihmiset kasteihin.

Neljän päivän makaamisen jälkeen varasin ajan koronatestiin. Ja samalla se muutti jotain ajatusmaailmassani. Minusta tuli äärimmäisen koronatietoinen. Katsoessani TV:tä ihmettelin yhtäkkiä TV-ohjelmia, joissa ihmiset jonottavat ruuhkissa, halaavat, käyvät baareissa. Onko maailma ollut tuollainenkin joskus?

Testipäivänä raahauduin terveyskeskukseen. En saanut käyttää julkisia, taksia tilatessa olisi pitänyt pyytää erikoistaksi, jossa on suoja kuljettajan ja matkustajan välillä. Päätin kävellä. Mietin, että jo nuo testipaikkojen kaukaisuudet saavat ihmiset skippaamaan testit. Miten sinne menee huonokuntoinen huonotuloinen ihminen, jolla ei ole varaa taksiin? Korona todellakin jakaa ihmiset kasteihin.

Kun astuin väärästä ovesta sisään ja vahtimestari kysyi asiaani, vastasin että olen tulossa koronatestiin. Tilassa ollut nainen hyppäsi ilmaan ja siirtyi 5 metriä kauemmaksi. Olin ehkä ”saatunut”. Itse testaustila oli kuin Neuvostoliitosta (jossa en tosin koskaan käynyt). Seisoimme odotustilassa jokainen omassa nurkassamme. Ja minua itketti. Se mahdollisuus, syömättömyys, ajatus siitä että olen voinut tartuttaa ihmisiä tietämättäni. Testi ei ollut paha. Tunnetila oli.

Kun viimein olin jaksanut nousta sängystä, kävin testin jälkeen kävelyllä. Kiersin ihmiset kaukaa ja pyyhin kyyneleitä. Mahdollinen vielä jatkuva 8 päivän karanteeni tuntui jo ajatuksena suorastaan tappavalta. Tunsin oloni toisen luokan kansalaiseksi. Korona jakaa todellakin ihmiset kasteihin.

Päädyin soittamaan ex-miehelleni ja pyytää tuomaan kahdeksaksi päiväksi ruokaa. Koska jos olisin ollut positiivinen, en olisi saanut mennä edes alakerran kauppaan. Siihen ainoaan henkireikääni kuntosalin lisäksi. Onneksi meillä on ex-mieheni kanssa hyvät välit ja hän on tällaisissa asioissa kiltti.

Puhuin testin jälkeen tunteja äitini kanssa puhelimessa ja itkin. Sinänsä naurettavaa ja hävettävää, sillä äitini on ollut neljän seinän sisällä jo 1,5 vuotta. Ja minä kehtasin itkeä – ja äiti jaksoi lohduttaa.

En edes mene siihen, miten korona ihan oikeasti jakaa ihmiset kasteihin. Miten taloudelliset iskut ovat vaikuttaneet perheisiin, miten korona on vaikuttanut nuoriin, miten se vaikuttaa jo mieleltään valmiiksi järkkyneisiin. Se on jo ajatuksena niin ahdistavaa, että minulla ei juuri nyt ole voimia siihen.

Riittää, että elää yksin ja eristetään. Siihen että ahdistus nousee kurkkuun niin ettei palaakaan mene alas.

Jouduin viimeinkin korjaamaan käsitystäni tuosta taudista. Vaikka en edes sairastanut sitä. Olen noudattanut ohjeita, mutta en ole sen enempää suonut asialle ajatusta. Nyt jokainen kosketus ovenkahvoihin, lähestyvä ihminen, mahdollinen pakkokaranteeni olivat yhtäkkkiä todellisuutta.

Se herätti tajuamaan, että kyllä, kyllä se korona ihan oikeasti on olemassa. Se on täällä ja pysyy. Etenkin, jos emme kanna vastuutamme, käytä maskeja, muista ohjeita, ota rokotusta. Ja niin kauan kun se on täällä, se jakaa ihmiset kasteihin.

Yritetään jaksaa vielä ja yritetään muistaa, että tämä on vielä ohi. Sitten kun se on ohi, rutistan äitini ja tyttäreni rusinoiksi.

Hyvää toista poikkeusvappua! Nauttikaa. Turvallisesti.

Lue myös:

Koronapäiväkirja osa 3 – Heräsin suudelmaan

 

Lue myös

X