Sopivasti ihana

Koronapäiväkirjat osa 10 – Rakkautta rakkautta vain

Teksti: Riikka Väänänen
Eilen lenkkeilin kuusi tuntia. Ja tulin taas edes hitusen viisaammaksi.

Tämä korona-aika on antanut paljon aikaa pohtia omia tuntojaan. Tutkiskella sielunsa sopukoita ja yrittää löytää sieltä se punainenlanka, joka on ollut hukassa pitkään, jos jopa aina.

Olen kävellyt satoja ja satoja kilometrejä napit korvilla, kuunnellut musiikkia, itkenyt ja nauranut sekä yksin että ystävien kanssa. Viime viikolla, huolimatta kahden päivän vappuhulinoista, kävelykilometrejä kertyi noin 80.

Korona-aika – Hitaasti tiivistetty

Korona-aikana kaikki tuntuu tapahtuvan tiivistetyssä muodossa. Vaikka samalla tuntuu, että ei tapahdu mitään.

Jo heti koronan aluksi koin lyhyen koronaromanssin. Hyvin lyhyen romanssin, josta seurasi ehkä jopa loppuelämän ystävyys. Oliko se ehkä kahden koronapainajaiseen hukkuvan hetkellinen oljenkorsi? Luultavasti.

Ehdin myös herättää Tinder-profiilini. Ja kerroinkin postauksessani Tinderin uskomaton maailma osa 2 – Koronalisä siitä, kuinka Tinder on paisunut, rikki, ehkä jopa räjähtänyt. Kuinka minulla on siellä yhtäkkiä yli 6000 tykkäystä, luultavasti vain siksi, että ihminen kaipaa ihmistä. Etenkin nyt.

Sukat pyörimään

Kuvittelin vielä vajaa pari vuotta sitten, että on parempi ryhtyä suhteeseen miehen kanssa, joka ei saa sukkia pyörimään jaloissani. Jotta ei sattuisi.

Olen kirjoittanut eräässä toisessa, toisen ihmisen ylläpitämässä blogissa näin: ”Usko jalat alta vievään rakastumiseen tai siitä seuraavan suhteen onnistumiseen on mennyt ja tilalle on tullut halu uskoa johonkin järkevään. Tasapainoiseen. Ihmiseen, joka todella haluaa minut. Juuri sellaisena kuin olen.”

Edelleen haluan uskoa ihmiseen, joka todella haluaa minut. Juuri sellaisena kuin olen. Mutta en enää ole samaa mieltä tuon Riikan kanssa, joka oli menettänyt uskon jalat alta vievään rakastumiseen. Päinvastoin. Olen tajunnut, että missään muussa ei ole järkeä. Ainakaan minulle.

Lenkkareideni pohjat kuluvat samaan tahtiin kuin ajatukseni kirkastuvat. Pohdin toki muutakin kuin rakkautta. Mutta hämmentävän paljon rakkautta. Ja opin itsestäni koko ajan jotain uutta.

Se sattuu

Tunteita ei voi kehittää, pakottaa. Tai minä ainakaan en voi. Ihminen joko saa perhoset lepattamaan vatsanpohjassa (mikä ihana tunne!) tai ei saa. Ja jos saa, siinä on aina riski, että sattuu. Mutta se riski kannattaa kuitenkin ehkä ottaa. En voi sanoa, että minulla lentelisi perhosia vatsassa joka päivä. Ei. Se on erittäin harvinaista. Ja tapahtunut vain pari kertaa elämässäni.

Ja joka kerta on sattunut.

Nykypäivänä tämä ”peli” on entistäkin raadollisempaa. Yksikin töyssy ja se toinen voi palata Tinder-rulettiin. Tai minä voin. Haluaisin kuitenkin uskoa siihen, että jos suhteessa on kipinää ja kemiaa, töyssyjä mahtuisi matkalle parikin ennen siirtymistä seuraavaan.

Ihmisellä pitäisi aina olla myös toinen mahdollisuus. Etenkin tänä hulluna korona-aikana, joka sekoittaa pään tasapainoisimmallakin ihmisellä.

Lost in translation

Nykypäivän raadollinen deittailu- ja Tinder-peli on tehnyt myös toisten ihmisten tulkitsemisesta vaikeaa. Myös meille aikuisille. Aivan kuin paluu teini-ikään. Tykkääkö se musta? Onko sillä joku toinen? Haluaakohan se nähdä vielä?

Juuri juttelin asiasta ystäväni kanssa, joka oli ollut erittäin mukavilla ensitreffeillä. Hänelle oli jäänyt niiden jälkeen tunne, että seuraava tapaaminen odottaa nurkan takana. Ei odottanut. Ei, vaikka he erotessaan olivat molemmat todenneet, että palataan pian.

Nykypäivänä on myös tapana jättää asioita roikkumaan ilmaan. Ihmisillä puuttuu ilmeisesti pokka puhua suoraan tai edes päättää asioita. Ja se on ikävää. Sillä vaikka olisit kuinka aikuinen, sydämesi läpättää ihan samalla tavalla kuin teinillä. Ehkä, luultavasti, se on ottanut pari iskua matkalla ja vähän kovettunut, mutta se ei tarkoita sitä, että se kestää mitä vaan.

Perhosia kiitos!

Paluu siihen rakkauteen. Jos ennen sanottiin, ettei sitä toista baarista löydä, nyt voisi vaihtaa baarin tilalle Tinderin. Paitsi että molemmista on löytynyt. Väittäisin, että tuolla on paljonkin ihmisiä suhteissa, joissa se toinen on löytynyt jommastakummasta. Ja kohta on luultavasti lisää, kun korona repii suhteita riekaleiksi.

Vaikka minä pohdinkin tässä rakkautta ja parisuhteita, se ei tarkoita, että minulla olisi kiire hypätä suin päin suhteeseen – tai etenkään etsiä uutta aviomiestä. Nyt tähän pohtimiseen ja pähkäilyyn vaan on aikaa. Ja hyvä niin.

Luulen, että olen löytämässä sen punaisen langan. Tiedän, että perhosten pitää lentää vatsassa. Olen oppinut, että yksin on parempi kuin huonossa suhteessa. Uskon, että ihmiselle pitää antaa toinen mahdollisuus.

Marilynin sanoin: ”If you can’t handle me at my worst, you don’t deserve me at my best.”

Valoa ja rakkautta kohti!

Lue myös:

Tinderin uskomaton maailma

Annoin itselleni mahdollisuuden onneen

 

Lue myös

X